Tämä kirjoitus on paljolti arvio artikkelista Hanna Meretoja: Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali, teoksessa Ajatus 70 (2014, 113-147).
Kirjoitukseni näyttää myös melko pieneltä näpertelyltä otsikkoaiheeni valtavaan kokoon nähden.
Pointtinani on kuitenkin se, että esittelen vain esimerkkejä aiheesta. Eli yhtä vähäisiä ovat lähes aina muistakin näkökulmista akateemisen filosofian ja henkisen kasvun yhteydet.
(Kirjoitettu ensisijaisesti 27.5.2014.)
Akateemisella filosofialla tarkoitan lähinnä länsimaista ja länsimaalaisvaikutteista akateemista filosofiaa...
Henkisen kasvun suhteen olen aina kannattanut ismeihin sitoutumatonta, tutkivaista ja totuttua tahdonvoimaisempaa suhtautumista...
Akateemisen filosofian tavallisia peruslähtökohtia ovat ainakin Suomessa oletus siitä...,
... että on valittava yksi parhaaksi oletettu ratkaisu kuhunkin tutkimukselliseen ongelmaan...
(Vaikka käytännössä maailmassa pätee pitkälti se, että eri lähtökohtaisille, etenkin -luonteisille, ihmisille on luontevaa koettaa ratkaista eri tavoin hankaluuksiaan, ongelmiaan ja kriisejään,)
...että oppineisuuden osoittaminen on artikkelin välttämättömin asia, vaikka aiheen auktoriteeteiksi, suosikeiksi tms. oletetuilla olisi paljonkin artikkelin juoksevuutta hidastavia virheitä, ja että usein se oppineisuuden osoittaminen on tärkeää tehdä ainakin yhteen filosofian historian merkkihenkilöön paljon keskittymällä... Ja yleensä niinkin paljon, että suurin osa jostakin kymmeniä kirjan sivuja pitkästäkin "ammattitason" artikkelista voi olla tyyliä "mitä nuo-ja-nämä auktoriteetit ovat aiheesta todella tarkoittaneet ja miten heidän sanomansa ovat suhteissa toisiinsa" ("Ammattitason artikkelit" = filosofien lähinnä toisilleen kirjoittamat artikkelit esim. Suomen Filosofisen Yhdistyksen Ajatus-vuosikirjassa.)...
... ja että noin on jopa käytännöllisessä filosofiassa, vaikka ensisijaisesti sen vuoksi artikkeleissa ja jopa kirjoissa ei päästä monesti teoreettisesti eikä käytännöllisesti merkittäviin johtopäätöksiin (monesti jäädään vain käsiteanalyysin tasolle - useimmat filosofiset käsitteet ovat epäselviä ja vaikeita filosofien itsensäkin mielestä), puhumattakaan siitä, että jokin artikkeli tai ainakin sen lopputulos innostaisi ketään mihinkään kätevään ja jaloon...
Edelleen, akateemisen filosofian tavallinen peruslähtökohtia on oletus siitä, että on olemassa jokin yleinen tai tavallinen ihmisyys.
Ja että se vallitsee yli luonteiden, kansojen ja aikakausien rajojen.
Se on jokin ihmisyyden ja tietoisuuden rajojen, rakenteiden ja sisältöjen kokonaisuus, jonka perustalta toki yksilöillä on yksilöllisiä piirteitä ja luonteen muuttumista, mutta ne voidaan sulkeistaa.
Ja yksilön muuttumisen sulkeistamisen myötä muuttumisen osa-alue, henkinen kasvu, tulee tietysti myös sulkeistetuksi.
Tai parhaimmillaan voidaan tutkailla hyveitä, esimerkiksi rohkeutta vaikkapa Platonin dialogien inspiroimana. (Pidän asiallisena sellaista, vaikka pelkästään niihin ei toki kannata jäädä.) Ja toki saattaa olla filosofeja, joiden hyveellisyyden tavoittelua Platonin dialogit ovat lisänneet.
Kuitenkin, akateemisten filosofien hyvetutkimisista vastaani ei ole tullut koskaan mitään oleellista henkisen kasvun näköalaa, jonka tietäisin jonkun elämässä auttaneen.
Ennakko-oletuksena, jota ei yleensä lausuta, vaikuttaa olevan se, ettei ihminen kasva henkisesti kovin paljon. - Niin paljon, että se olisi huomioitava jossakin yleisessä filosofisessa tarkastelussa.
Viimeistään sen myötä henkisen kasvun näköalat lässähtävät.
Akateemisesta filosofiasta ei oikein ole muutostekijäksi maailmassa.
Siinä tuli kirjoitettua hieman filosofian filosofiaa eli metafilosofiaa.
Sen piirissä kirjoittaminen on aina ollut lempialueitani.
Etenkin siksi, että akateemisessa filosofiassa se on huonosti hoidettua maata.
Itse olen aina etsinyt jotain kokonaisvaltaista, henkiseen kasvuun liittyvää ja muutoin luonnolliseksi kokemaani.
(Olen tietoinen luonnollisuuden käsitteen moniselitteisyydestä, mutta en avaa tässä sitä, mitä tarkoitan.)
Lisäksi kyseleväisyyteni resonoi siihen, että sympatisoin antiikin Kreikan monia piirteitä.
Siellähän esimerkiksi filosofoinnille ei asetettu rajoja ainakaan Platonin akatemiassa, joka kesti elossa kauan senkin jälkeen kun antiikin Kreikka loppui.
