Tämä kirjoitus on paljolti arvio artikkelista Hanna Meretoja: Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali, teoksessa Ajatus 70 (2014, 113-147).
Kirjoitukseni näyttää myös melko pieneltä näpertelyltä otsikkoaiheeni valtavaan kokoon nähden.
Pointtinani on kuitenkin se, että esittelen vain esimerkkejä aiheesta. Eli yhtä vähäisiä ovat lähes aina muistakin näkökulmista akateemisen filosofian ja henkisen kasvun yhteydet.
(Kirjoitettu ensisijaisesti 27.5.2014.)
Akateemisella filosofialla tarkoitan lähinnä länsimaista ja länsimaalaisvaikutteista akateemista filosofiaa...
Henkisen kasvun suhteen olen aina kannattanut ismeihin sitoutumatonta, tutkivaista ja totuttua tahdonvoimaisempaa suhtautumista...
Akateemisen filosofian tavallisia peruslähtökohtia ovat ainakin Suomessa oletus siitä...,
... että on valittava yksi parhaaksi oletettu ratkaisu kuhunkin tutkimukselliseen ongelmaan...
(Vaikka käytännössä maailmassa pätee pitkälti se, että eri lähtökohtaisille, etenkin -luonteisille, ihmisille on luontevaa koettaa ratkaista eri tavoin hankaluuksiaan, ongelmiaan ja kriisejään,)
...että oppineisuuden osoittaminen on artikkelin välttämättömin asia, vaikka aiheen auktoriteeteiksi, suosikeiksi tms. oletetuilla olisi paljonkin artikkelin juoksevuutta hidastavia virheitä, ja että usein se oppineisuuden osoittaminen on tärkeää tehdä ainakin yhteen filosofian historian merkkihenkilöön paljon keskittymällä... Ja yleensä niinkin paljon, että suurin osa jostakin kymmeniä kirjan sivuja pitkästäkin "ammattitason" artikkelista voi olla tyyliä "mitä nuo-ja-nämä auktoriteetit ovat aiheesta todella tarkoittaneet ja miten heidän sanomansa ovat suhteissa toisiinsa" ("Ammattitason artikkelit" = filosofien lähinnä toisilleen kirjoittamat artikkelit esim. Suomen Filosofisen Yhdistyksen Ajatus-vuosikirjassa.)...
... ja että noin on jopa käytännöllisessä filosofiassa, vaikka ensisijaisesti sen vuoksi artikkeleissa ja jopa kirjoissa ei päästä monesti teoreettisesti eikä käytännöllisesti merkittäviin johtopäätöksiin (monesti jäädään vain käsiteanalyysin tasolle - useimmat filosofiset käsitteet ovat epäselviä ja vaikeita filosofien itsensäkin mielestä), puhumattakaan siitä, että jokin artikkeli tai ainakin sen lopputulos innostaisi ketään mihinkään kätevään ja jaloon...
Edelleen, akateemisen filosofian tavallinen peruslähtökohtia on oletus siitä, että on olemassa jokin yleinen tai tavallinen ihmisyys.
Ja että se vallitsee yli luonteiden, kansojen ja aikakausien rajojen.
Se on jokin ihmisyyden ja tietoisuuden rajojen, rakenteiden ja sisältöjen kokonaisuus, jonka perustalta toki yksilöillä on yksilöllisiä piirteitä ja luonteen muuttumista, mutta ne voidaan sulkeistaa.
Ja yksilön muuttumisen sulkeistamisen myötä muuttumisen osa-alue, henkinen kasvu, tulee tietysti myös sulkeistetuksi.
Tai parhaimmillaan voidaan tutkailla hyveitä, esimerkiksi rohkeutta vaikkapa Platonin dialogien inspiroimana. (Pidän asiallisena sellaista, vaikka pelkästään niihin ei toki kannata jäädä.) Ja toki saattaa olla filosofeja, joiden hyveellisyyden tavoittelua Platonin dialogit ovat lisänneet.
Kuitenkin, akateemisten filosofien hyvetutkimisista vastaani ei ole tullut koskaan mitään oleellista henkisen kasvun näköalaa, jonka tietäisin jonkun elämässä auttaneen.
Ennakko-oletuksena, jota ei yleensä lausuta, vaikuttaa olevan se, ettei ihminen kasva henkisesti kovin paljon. - Niin paljon, että se olisi huomioitava jossakin yleisessä filosofisessa tarkastelussa.
Viimeistään sen myötä henkisen kasvun näköalat lässähtävät.
Akateemisesta filosofiasta ei oikein ole muutostekijäksi maailmassa.
Siinä tuli kirjoitettua hieman filosofian filosofiaa eli metafilosofiaa.
Sen piirissä kirjoittaminen on aina ollut lempialueitani.
Etenkin siksi, että akateemisessa filosofiassa se on huonosti hoidettua maata.
Itse olen aina etsinyt jotain kokonaisvaltaista, henkiseen kasvuun liittyvää ja muutoin luonnolliseksi kokemaani.
(Olen tietoinen luonnollisuuden käsitteen moniselitteisyydestä, mutta en avaa tässä sitä, mitä tarkoitan.)
Lisäksi kyseleväisyyteni resonoi siihen, että sympatisoin antiikin Kreikan monia piirteitä.
Siellähän esimerkiksi filosofoinnille ei asetettu rajoja ainakaan Platonin akatemiassa, joka kesti elossa kauan senkin jälkeen kun antiikin Kreikka loppui.
Miten lähteä hahmottamaan filosofian filosofiaa?
Aihe kuulostaa vaikealta. Äkkinäinen saattaa ajatella, että kyse olisi vielä akateemisen filosofian monimutkaisuutta - ja ehkä pikkutarkkuuttakin - vaativammasta työskentelystä. Mutta yllättäen ei-akateeminenkin ihminen voi löytää helposti paljon aukkoja "eksaktista", akateemisesta filosofiasta.
Suurin aukko akateemisessa filosofiassa on useimmiten se, että 1) siinä paljolti ohittuu tai sulkeistuu se, että elämän olemus on vapaus ja siten vapaus on oleellinen näkökulma kaikessa filosofiassa.
(Vapauden käsitettä olisi tärkeää teoreettisesti tutkia jo yleisellä, kaikkea elämää koskevalla tasolla, jotta voisi hahmottaa kaiken filosofian merkityksellisyyksiä.)
Ja että 2) ihmisen hyvän elämän merkitys ja toteutumisyhteys on aina vapauden sisällön ja rajojen tulkintaa. Ajattelemalla-kokemalla konkreettisen käytöksen sekä joillakuilla myös Olemisen ja zenin kautta vapaus-vastuuta.
(Ajattelua ja kokemista sekä toisaalta vapautta ja vastuuta ei voi täysin erotella toisistaan ja ne vaikuttavat toisiinsa.)
Miksi ihminen esimerkiksi ajautuu ja tyytyy elämään, jossa hän ei muodosta juurikaan omia ajatuksia? Tai hänen omat ajatuksensa ovat hyvin vähäpätöisiä hänen elämänsä perusvaikuttimien ja -valintojen kannalta. Niin, että se, mikä tekee hänen elämästään elämisen arvoista, on helposti melko täydellisesti, lyhytmuotoisesti ja konservatiivisesti ulkopuolistenkin sanallistettavissa...
Kuitenkin ihmisyyden ytimeen kuuluu oleellisesti ei-kaavamaisuus.
Suurin aukko ainakin nykysuomalaisessa akateemisessa filosofiassa on siis tiivistettynä vapauden filosofian vähäinen asema.
1990-luvulla oli vielä toisin.
Vieläkin olisi hyvät perusteet olla toisin.
Syvä hyvä lähtökohtana hyvälle vapauden filosofialle voi olla jo se, että olemme riittävästi samaa mieltä siitä, mitä sisäinen vapaus on ja kykenemme siitä sanomaan paljon yksityiskohtia eri yksilöiden kohdalla.
Tarkoitan esimerkiksi sitä, mikä on vapauden ja vastuullisuuden suhde. Ja vapauden ja negatiivisten tunteiden suhde.
Vastaväitteenä moni akateeminen filosofi saattaisi sanoa, että tuollaiset kysymykset voidaan sulkeistaa teoreettisessa filosofiassa.
Mutta onko niin todella?
Yleensä edes teoreettisessa filosofiassa filosofit eivät lainkaan perustele sitä, miksi jokin tietty heidän käsittelemänsä aihe ja alue on niin tärkeä.
Kuitenkin, kaltaisestani meditaviisesta henkisen kasvun ihmisestä näyttää selvältä, ettei ihminen ole yleensä niin vapaa, että hänen kannattaisi sulkeistaa tai ohittaa aihevalintojensa syvällistä perustelemista millään filosofian osa-alueella. Ja yleensäkään vapauden filosofiaa.
Akateemisen filosofian tavallinen taustaoletus jostakin "tavallisesta ihmisen näkökulmasta", missä hänen vapautensa tasoa ei tarvitse pohtia, ja missä pahimmillaan tieteen tuloksiakaan ei tarvitse ottaa huomioon, on hyvin epäfilosofinen ja tyhmä.
Luulenkin, ettei filosofiasta kannata ainakaan julkaista mitään, jos ei kunnolla tutki vapauden filosofiaa.
Esimerkki 1. Kuuluisa eksistentiaalifilosofi Jean-Paul Sartre (1905-80) oli - Esa Saarisen mukaan - pelon, inhon ja valinnan filosofi.
Yksi kommentti riittää: Miksi olisi niin tärkeää ottaa eksistentiaalifilosofiansa lähtökohdaksi pelko ja inho?
Tuossa tilanne on vastaava kuin kysymys siitä, miksi ihmisen korkeinta potentiaalia - valaistuneisuutta tms. - tulisi tutkia tutkimalla sitä mutaa, mistä lootuskukka nousee (kuten muun muassa psykoanalyysissä tehdään).
Ei niin, että rakkaus ja kauneus olisivat automaattisesti parempia tutkimisen kohteita kuin pelko ja inho, koska kaikkea voi tulkita hyvinkin ristiriitaisesti... Mutta niin, että miten joku älykkö voi olla noin mielivaltainen ja kapeasti rajautunut kuin Sartre lähtökohdiltaan?
Oli suuri Sartreen vaikuttanut Toinen maailmansota, jep. Mutta Sartre olisi silti voinut ajatella ylihistoriallisemmin, jos olisi omannut enemmän sisäistä vapautta.
Filosofien tulisi pyrkiä olemaan mahdollisimman ylihistoriallisia.
Lisäksi, jos ihminen kokee tärkeäksi kirjoittaa ja jopa julkaista valtavan määrän - etenkin filosofisesti - vähämerkityksisiä sanoja, kuten Sartre teki, hän on egoilija. Ei vapauden filosofi.
Ulkoisia valinnanvapauksia korostavaiset ihmiset usein pakenevat jotain sisäistä kuviotaan.
Sartre vaikuttaa minusta pakenijalta myös lihavuutensa, ilmeisen heikkokuntoisuutensa ja seksiaddiktiutensa vuoksi. (Hän mm. kehuskeli käyttäneensä enemmän aikaa seksiin kuin filosofiaan. Vaikka kirjoitti niin paljon filosofiaksi luokittelemaansa tekstiä aikansa nykyaikaan nähden hitailla välineillä.)
Esimerkki 2. Hanna Meretoja kirjoitti otsikolla Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali teoksessa Ajatus 70 (2014, 113-147).
Eettisen potentiaalin etsiminen kaukaa akateemisen filosofian ulkopuolelta on tuossa artikkelissa virkistävä peruslähtökohta.
Onhan eettisten inspiraatioiden, potentiaalien yms. etsiminen kaukaa akateemisen filosofian ulkopuolelta hyvin harvinainen tapaus akateemisen filosofian arvostetuilla julkaisufoorumeilla.
Itse olen aina ollut optimisti ja kokonaisvaltainen ajattelija, joten tuollainen saattaa rakentaa siltoja ja antaa uusia näkökulmia.
Toisaalta, koko artikkelin ydinkäsite "eettinen potentiaali" viittaa kohtuuttoman suureen kohtuullisuuden arvostamiseen tai äärimmäiseen hillittyyden tyyliin.
Siihen nähden, että hyveet, luonteenvahvuudet ja jotkin muut käsitteet ovat positiivisessa psykologiassa hyvin perustellusti suuressa (teoreettisessa ja) käytännöllisessä asemassa.
Lisäksi Meretojan perusteellinen ja Nussbaumia myötäilevä rajautuminen vain Nussbaumiin ja etiikan osalta vain eettiseen potentiaalin käsitteeseen kuulostaa samalta kuin innostuminen hyväntahtoisten hyviksien hyvänyön toivotusten maailmaa parantavuuden tutkimisesta
Luetaanhan kaunokirjallisuutta usein juuri haluten olla hyvien puolella pahoja vastaan. (Mutta ei asiassa ole mitään merkittävää, vaikka lukemusten sisältämä etiikka olisi ok.)
(Vastaavaa pikkunäpertelyä on myös koko tuon Ajatus-vuosikirjan maailma - varsinkin kun käytännössä vain ammattifilosofit saavat kirjoittaa Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirjaan.)
Eettisyyden lisääminen maailmaan ylipäänsä on akateemisten töiden lähtökohtana harvinaista.
Samoin pidän hyvänä artikkelin keskeisen virkkeen sanomaa: "Nussbaum argumentoi vakuuttavasti, että haavoittuvaisuus ja sen hyväksyminen ovat keskeisiä demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän haasteita." (s. 130)
Virke, jota voisi tulkita niinkin, että demokraattinen yhteiskunta saa erään luovuttamattoman peruslähtökohtansa ja arjessa vaikuttavan ominaisuutensa siitä, että siinä tunnistetaan ja tunnustetaan joidenkin arvokkaiksi koettujen ihmis- ja eläinyksilöiden, prosessien, yksityisluontoisten tilanteiden, aatteiden, pyhyyden tunteiden, paikkojen, yleensä luonnon, ym. haavoittuvuus. Ja sellaisen käsittelyyn eivät riitä vain sanattomat, kulttuuriset sopimukset, vaan lainsäädäntöä tarvitaan.
Eikä sekään tule koskaan valmiiksi, vaan valtion on oltava herkkä ihmisten eettisyyden kehittymiselle.
Kuten mahdollisesti viime aikoina aiempaa useampi on Suomessa herännyt eläinten, ehkä jopa ruokatuotantoeläinten, oikeuksille.
(Tosin kohut eivät tarkoita sitä, että ihmisten valintatottumukset kaupoissa muuttuisivat.)
Akateemisessa filosofiassa tavalliseen tapaan Meretojan artikkeli on kuitenkin henkisen kasvun ja vapaudenkaipuisen ihmisen kannalta outo.
Sen olemuksessa suurin osa energiasta on suuntautunut pieniin yksityiskohtiin. Ennen kaikkea siihen, mitä yksi etiikan ja vapauden filosofian kannalta vähäpätöinen hahmo, Nussbaum, on tarkasti ottaen väittänyt ja tarkoittanut.
Eikö etiikka kuitenkin ole aina alue, jossa suuri osa energiasta tulisi käyttää peruskäsitteiden ja päämäärien hahmottamiseen - koska etiikasta filosofeilla on niin vähän yksimielisyyksiä?
Tuollaisten akateemisten artikkelien pikkuasiakeskeisyys vaikuttaakin kovin paljon pyrinnöltä osoittaa oppineisuutta. Ja välttää pieniä, mutta varmoja virheitä. Sellaisia, joita kaikki äidinkielen opettajatkin huomaavat.
Kuitenkin kaikissa oleellisissa kokonaisuuksissa oleellisia ovat strategiavalinnat ja muut isot yksityiskohdat...
Meretojan Nussbaumiin keskittyminen tietysti rajaa hänen näkökulmaansa kirjallisuuden eettiseen rooliin kätevästi. Eli häneltä esimerkiksi ei sen myötä mene energiaa ja tilaa erilaisten rajausvaihtoehtojen läpikäymisiin ja niiden valitsemisten ja valitsematta jättämisten perustelemisiin.
Kuitenkaan henkistä kasvua ja vapautta arvostava lukija ei ole auktoriteettiuskoinen. Eikä hän myöskään arvosta tekstiä, jossa eettisyyden, hyvän elämän ym. paras olemus jätetään perustelematta.
Nussbaumin eettisistä käsityksistä olisikin tiedettävä paljon enemmän kuin Meretoja kertoo, jotta Nussbaumin käsityksiä kirjallisuuden eettisestä potentiaalista voisi kohtuullisesti arvioida.
Hyvää ja filosofisesti korrektia elämää ei voi olla sellainen, missä esimerkiksi vapauden käsite on keskeisessä roolissa, mutta sen edellytyksiä ei kunnolla käsitellä.
Sinänsä voi olla kyllä minunkin näkemykseni se Nussbaumin - ja mitä ilmeisimmin Meretojan - näkemys, että leikki ja kirjallisuus ovat tärkeitä tapoja opetella elämään yhdessä ilman täydellistä elämänhallintaa. Ja että ne auttavat nivomaan - Nussbaumin sanoin - "haavoittuvuuden ja yllätyksen kokemukset uteliaisuuteen ja ihmetelyyn". Sen sijaan, että ne liittyisivät ahdistukseen ja pelkoon.
Mutta Meretoja jättää tuon keskeisen ajatuksen tuohon - rajoiltaan ja sisällöiltään noin vajavaisesti muotoilluksi.
Vaikka lähes jokainen tietää, että yleensä ihmiselämässä haavoittuvuus uhkaa ilman harmoniaa kytkeytyä häpeään ja heikkoudentuntoon vähintään yhtä paljon kuin ahdistukseen ja pelkoon.
Jos se olisi artikkelissa huomattu, siitä päästäisiin hahmottamaan sitä, miksi, miten ja milloin ihminen kokee häpeää ja heikkoutta sekä sitä, miksi, miten ja milloin haavoittuvuutensa tai herkkyytensä tunnistamisen ja hyväksymisen myötä ihminen voi edetä vapaammaksi, harmonisemmaksi, voimakkaammaksi...
Siis päämääriin, joita arvokkaampia päämääriä kukaan tuskin voi kuvitella.
Mutta siinä kohdin tuleekin kirjoituksen suurin yllätys.
Meretoja lausuu perustelematta valtavan infokahlaamisen jälkeen erään perustavimmista lähtökohdistaan kysymällä irrallisesti suunnilleen tämän sisältöisesti (täydellistän hänen kysymyksensä teknisesti): Haluammeko elää itseriittoisemmin tai itseriittoisesti, vaikka siten meistä tulisikin vähemmän haavoittuvaisia, emme varmaan? (s. 130)
Eli hän ei käsittele lainkaan sitä, miten vapaita me itseämme tasapainoisina ihmisinä itseämme pitävät ihmiset - jotenkin mitattavasti - olemme.
Ja miksi olisimme niin vapaita, että itseriittoisuutemme lisääminen olisi jotenkin turhaa?
Tai: Mitä niin hyvää haavoittuvaisuudessa on, että sen ylläpitäminen myönteisiin asioihin yhdistäen on laitettava itseriittoisuuden - eli käytännössä vapauden - lisäämisen tavoittelun edelle? Eikö itseriittoisuuden tule olla aina ykkösasia - ja sen suojissa voi sitten ilmentää sopivia herkkyyksiä ja herkistelyjä.
Kuten itselle sopivaa sosiaalista alastomuutta tienä avoimuus-luontevuus-luottamus-haavoittuvuuden kautta suurempaan suopeuteen, ystävällisyyteen, iloon ja rauhaan?
Ja jopa: Miksi ihmeessä Meretoja ajattelee itseriittoisuuden lisäämisen jonakin haavoittuvaisuutensa tunnistamisen ja hyväksymisen vastaisena? Ikään kuin itseriittoisuuteen kuuluisi esimerkiksi turtuneisuus, tukkoisuus. Ja ikään kuin itseriittoisuutta olisi ehkä jopa mahdollista aikaansaada lisää vain kehittämällä itselleen sisäänlämpeävä elämismaailma vaikkapa turruttamalla ja tukkoistamalla itseään, jos sattuu vastaanottamaan tietoja maailman kärsimyksestä.
Onko Meretojan kaltaisilla heidän omassa elämänfilosofiassaan halu aikaansaada ainakin yksi itseisarvoisen voimakas läheinen, jopa läheisriippuvainen, ihmissuhde (tai ylläpitää sellaista) - koska voimakas keskinäinen riippuvuus tuntuu myös turvalliselta?
(Moni puolustaa haavoittuvaisuuden tärkeyttä juuri halutessaan normalisoida läheisriippuvuutensa.)
Meretoja kuulostaakin em. kysymisellään sellaiselta kuin ne varhaiskasvatuksen tieteilijät ja filosofit, jotka uskovat loputtomiin kiintymykseen. - Siten, että kunhan kiintymys eli riippuvuus on jollakin tavalla heidän mielestään hyvää sisällöltään ja ihmissuhde rikoksia sisältämätön, se saa olla hyvinkin voimakasta.
(Minkäänlaista varoittelua riippuvuuden voimakkuudesta en ole löytänyt varhaiskasvatusta koskevista tieteilijöiden ja akateemisten filosofien oppikirjoista.
Myös valtamedia on tässä(kin) kohdin aivan pöhkö.
Kuten tuli ilmi siitä, että psykologi Ilona Rauhala toimi parisuhdeasiantuntijana valtamediassa samaan aikaan kun naistenlehtihaastattelunsa mukaan ilmensi äärimmäistä läheisriippuvuutta. Muun muassa piti vihkisormusta sormessaan vielä vuoden ajan sen jälkeen kun hänen viime avioliittonsa oli juridisesti päättynyt eli puolivuotta erohakemuksesta.
Henkinen kasvu ei ole valtamediassa mitään kovin erityistä. - Paitsi sirkusmaisuutta yms. lisätessään guruilmiöiden yms. kautta.)
Tosin Meretojan mielestä kirjallisuus "laajentaa tilaa" (epämääräinen ilmaus!), joka asetttaa rajat kyvyllemme kokea, kuvitella ja ajatella - mukaan lukien kykymme antaa arvoa ihmisille ja asioille, jne. (s.131-132) Ja että - Nussbaumia seuraten - eettisesti arvokkainta on kasvatus ja kirjallisuus, joka perustuu rakkauden ja myötätunnon kykyjen edistämiseen (s. 116).
Kuitenkin rakkauden ja myötätunnonkin taustalla on oleellisesti yksilön sisäinen vapaus.
On ihan hyviä filosofioita, joissa jopa hieman kärjistetään asia iskulauseeksi: "Rakkaus on vapautta ja vapaus rakkautta!"
Ajatellaan vaikkapa kirjaa, jossa kirjailija koettaa saada lukijansa kokemaan myötätuntoa ja rakkautta harvinaista ja ehkä ennakkoluuloja herättävää hahmoa kohtaan. (Vaikkapa ihmisarvoista elämää itselleen yrittävä musta lesbo rotusorron aikoinaan hallitsemassa Etelä-Afrikan tasavallassa.)
Kaunokirjailijan tekniikka tuollaisen aikaansaamisessa voi olla verrattavissa vain hunajapurkin tarjoamiseen.
Se herättää kysymyksen syvemmästä vapaudesta.
Tosin Meretoja ei selkeästi kerro, millaista kirjallisuutta hän tarkoittaa. - Varmaankin kaunokirjallisuutta, mutta entä tietokirjallisuutta?
Millainen tietokirjallisuus sitten aikaansaisi ihmisille parhaalla tavalla myötätunnon, arvostamisen, empatian ja rakastamisen kykyjä?
Siinä olisi loistava kysymys, jota Meretoja ei kuitenkaan käsittele.
Tosin toki olemme siihen vastaamisessa heti yksilöllisyyksien viidakossa.
Esimerkiksi, kun ihminen kokee empatiaa toista ihmistä kohtaan, hänen täytyy olla sitä toista lähellä ymmärryksen, arvostuksen, myötätunnon ja kiintyneen tai kiintymättömän läheisyyden siivin.
Empaattisemmaksi ihminen voi moni ihminen tulla eniten tutulla itsekeskeisellä tavalla: havaitsemalla tai tulkitsemalla kohteensa olevan vähintään samantapainen kuin hän itse.
Sen sijaan vain joitakuita joskus auttaa esimerkiksi tietoiseksi tuleminen siitä, millaisia mekaniikkoja parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa on ja miten ne liittyvät jonkin ihmisen elämään.
(Tärkeä asia, koska moni ihminen ei olisi ilman parisuhdetta täysin onnellinen. - Moni olisi hyvinkin onneton.)
Ja vaikka unohtaisimme kysymyksen siitä, millaista kirjallisuustyyppiä(t) Meretoja tarkoittaa, henkisen kasvun arvostajalle herää ihmetys siitä, miksi tässäkään kohdin Meretoja ei tukeudu viime vuosikymmenten tieteeseen liittyen siihen, miten ihminen voi kehittyä empaattisemmaksi, myötätuntoisemmaksi, rakastavammaksi jne.
Meretoja syyllistyy akateemisten filosofien yleisimpään virheeseen ohittamalla sellaisen tieteen, joka on hyvin monta kertaa osoittanut sopivanlaisen meditaation olevan loistavan toimiva tie empaattisemmaksi yms. kehittymiseen. - Tai minun näkökulmastani paljon enemmänkin: kaikin tavoin vapaammaksi.
Lisäksi vapautumisessa olisi käsiteltävä harmoniaa, jota itse olen käsitellyt eniten täällä. Ja kehosuhdetta, jota olen käsitellyt esimerkiksi tässä kehosuhdetesti-sarjassa: Osa 1, Osa 2, Osa 3, Osa 4 ja Osa 5.
Kun ihmisen tietoisuus laajenee jotakin reittiä (joista suurinta osaa en ole tietenkään koskaan käsitellyt), hänen käytöksensä kirjallisuuden eettisen potentiaalin suhteen voi muuttua hyvin rajusti.
(Ks. vaikkapa transpersoonallisen psykologian löydökset laajentuneista tietoisuudentiloista.)
Niinpä on hyvin kyseenalaista koettaa käsitellä kirjallisuuden eettistä potentiaalia irrallaan esimerkiksi meditaatiosta sekä rakkaus- ja vapauskäsityksistä.
Ihmisessä ovat kaikki potentiaalit - ja eettisiä virikkeitä ihmisellä on niin paljon, että niistä on keinotekoista ottaa tarkasteluun vain jokin pieni alue, kuten kirjallisuuden eettinen potentiaali.
Käytännössä, kuten edellä olen osoittanut, emme voi olla filosofisia ja samalla irrallisia, "kätevästi" rajaten muun muassa vapauden filosofian ulkopuolelle yhtäkään sellaista aihetta, johon kuuluu empaattisemmaksi yms. muuttuminen.
(Eikö ole hämmästyttävää, miten vähäiseen asemaan kaikki henkiset mestarit ovat sysätyt akateemisessa filosofiassa? - Varmaan sata kertaa enemmän on tehty akateemisia opinnäytteitä erilaisten matalataajuisten poikkeavuuksien, kuten sadomasokismin ja markiisi de Saden, filosofiasta.)
Pinnallisuuteen jäämistä ei voi perustella sittenkään, jos ajatellaan, että Meretoja tarkoittaa kirjallisuudella vain kaunokirjallisuutta.
(Esimerkiksi sivulla 117 hän puoltaa sellaisia ajatuksia, kuten että kirjallisuus ei voi koskaan olla vain eettisesti neutraalia estetiikkaa. - Ja etiikalla ja estetiikalla on kytköksiä, kuten viime vuosikymmeninä taideteoreettisissa keskusteluissa on korostettu.)
Miksi ylipäätään kaunokirjallisuuden yhteiskunnallisen roolin voisi katsoa olevan filosofisesti merkittävä aihe - ainakaan siten, että se olisi mielekästä vähintään joskus erottaa tietokirjallisuuden vastaavasta roolista?
Meretoja esittää kyllä tunteisiini aina suuresti vetoavan esimerkin kohtuullisesti tilaa käyttäen artikkelinsa lopussa. Hän kirjoittaa Grass'n Kolmanteen valtakuntaan liittyvistä romaaneista. (Mainitsematta, että Grass'n kansallissosialistisuus oli monen mielestä innokkaampaa kuin mitä hän valkopesi itseään myöhemmin. - Mutta olkoon se nyt sivuseikka.)
Mutta - hänen aiheeseen liittyvät eettiset johtopäätöksensä ovat vähäisiä ja kuluneita.
Siis.. voimakkaat todet ja kuvitellut Hyvän ja Pahan vastakkainasettelun tarinat vetoavat kyllä tunteisiimme eettisen tajumme kautta. Ja jep, Grass kuvaa monien muiden tavoin Kolmannen valtakunnan pahuuden syntyä realistisenoloisesti, korostaen muun muassa konformistisuuden, välinpitämättömyyden, vastuun pieniksi osiksi pilkkomisen, vastuunpakoilun, yhteiskunnan teknisyyden sekä joukkoliikkeeseen yhtymisen kautta syntyvän identiteetin saamisen ja voimistamisen tarpeen voimakasta vaikutusta ihmisissä.
Kolmannen valtakunnan pahuudessa oli myös tunnetusti mystistä erityislaatuisuutta, vaikka ihmisiä paljon enemmän murhasikin Neuvostoliiton totalitaria.
Ja niinpä syntyy kysymyksenasettelua, miten estämme vastaavan tapahtumista uudelleen.
Mutta - perihumanistiseen tyyliin tässä kohdassa ajattelu lopetetaankin. Meretojan kirjoitus päättyy akateemisille filosofeille muutenkin tyypillisesti laihoihin tuloksiin.
Lukija jää ihmettelemään, miksi kirjoitus on julkaistu, vaikka se on käytännöllisen filosofian alaan kuuluva, mutta siinä ei ole yhtään käytännöllistä johtopäätöstä.
(Jos ei oteta lukuun sitä valjua asiaa, että Meretoja tuo läpi artikkelinsa ilmi yleisluontoista - ja sitä myötä hampaatonta - uskoaan kirjallisuuden eettiseen potentiaaliin.)
Siinä on eräs syy siihen, että minulle tulee vaikutelma, että koko tutkailun eräs suuri tarkoitus oli osoittaa oppineisuutta. Eikä olla avuksi yleisölle, varsinkaan henkisen kasvun kannalta.
Kuitenkin eettisesti valveutunut ihminen voi vetää isoja johtopäätöksiä, jos ensin innokkaasti eläytyy Kolmannen valtakunnan nuoreksi - ja varsinkin täysivaltaiseksi - kansakaiseksi.
Esimerkiksi näin tervehenkinen yksilö voisi linjata:
1) Tuen aina ihmisoikeus- ja rauhanliikettä omasta mielestäni merkittävästi, olipa tukeni jostakin näkökulmasta miten pientä hyvänsä.
2) Koetan elämässäni eniten aikaansaada itseeni voimaa, harmoniaa ja vapautta.
Käytän siihen tieteen vapauttavimmiksi tutkimia teitä, kuten meditoimista.
Ja se on oleellisempaa kuin hengellisyys, vaikka hengelliset ihmiset ovatkin keskimäärin onnellisempia kuin ei-hengelliset.
Itse asiassa olen varma, että riittävä panostus meditaatioon ja meditatiivisuuteen johtaa minut minulle sopivassa vauhdissa ihan hyvään hengellisyyteen.
3) Kohdan 2 vakavasti ottamisen vuoksi itsetuntemuksessani oleelliset herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni tunnistelut sekä avoimuus ja rehellisyys, yms. suhteessa itseeni ja muihin eivät saa johdattaa minua heikkouteen, vaan vahvuuteen.
4) Kehitän itselleni näkökulmia tarkistaa tottumuksiani kohdissa 1-3.
Esimerkiksi sitä, miksi minun olisi koettava herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta myönteisin tavoin juuri siten kuin teen eikä muilla tavoin. Ja johtavatko ne minua todella suurempaa vahvuuteen eli myös vapauteen.
En halua olla tavallinen ihminen, joka parhaimmillaankin ajattelee herkkyydestä ja haavoittuvaisuudesta myönteisesti mutta ympäripyöreästi ja pinnallisesti.
Tahdon olla ihminen, joka osaisi ja tahtoisi toimia rauhaa hyvin edistäen tms. jopa Kolmannessa valtakunnassa. Ja sitä testatakseni koetan olla joissain tilanteissa itsenäisesti hieman hullu ja ennen kaikkea urhea (toimia oikein suuresta pelosta huolimatta jalojen päämäärien hyväksi) ja joissain tilanteissa herkästi ja laajasti tiedostava. Koetan olla harmoniassa tilanteissani useimmat muut ihmiset vastaavissa tilanteissa epäharmonisoituisivat.
Usein kauno- ja tietokirjallisuuden eettinen potentiaali jää ihmisillä vain "hyvien puolella olemisen tuntoisuutta" ym. yleistä hyväntahtoisuutta lisääväksi.
Varmasti sillä jotain hyvääkin vaikutusta on...
Mutta onko kaunokirjallisuus joskus innostanut jotakuta johonkin suureen muutokseen?
Asiaa voi verrata tutkailemalla keskiverron Valotyöntekijäksi itseään kutsuvan elämää. Eli mitä kaikkea siihen kuuluu? Mitä hänen elämässään todella tapahtuu?
Usein vaikuttaa siltä, että hänen pelkonsa, ahdistus-yliherkkyytensä ja muu neuroottisuutensa ei vähene siitä keskivertoisuudesta Valotyöläisyyden jatkuessa.
Kuten kerran viikossa Valotyötä ohjatussa "ryhmämeditaatiossa" (= lähinnä mielikuvamatka, jossa yleensä ohjaajan sanoja on enemmän aikaa kuin hiljaisuutta) tekemisestä.
Meretojan artikkelikin jää melkoisesti ilmaan roikkumaan. - Siis: mihin jotkut ovat innostuneet todennäköisesti oleellisesti siksi, että ovat lukeneet Meretojan mielestä hyviä kirjoja Kolmannesta valtakunnasta?
Kiinnostava kysymys minulle, joka olen suurella mielenkiinnolla lukenut 1990-luvulta alkaen paljon silminnäkijäkuvauksia ja historiankirjoja aiheesta.
Lopuksi huomauttaisin Meretojan artikkelista inspiroituneena ja hieman myös yllä kirjoittamaani yhteen vetäen:
* Kannattaako ylipäätään tutkia minkään asiaan eettistä potentiaalia ilman konkreettisia tuloksia sen potentiaalin ilmenemisestä?
Potentiaaleista voi toki tarkastelut niin halutessaan aloittaa ja monissa tilanteissa jo pienestä on tunneälykästä olla iloinen. Lisäksi nojatuolifilosofia voi olla usein kivaa.
Mutta se voi olla myös pakenemista.
Ehkä kovat kokemukset voisivat opettaa joillekuille maadoittuneisuutta, realismia?
Käytännössä ihmiset tarvitsevat elämäänsä henkisiä JA konkreettisia ratkaisuja...
* Meretoja jättää mainitsematta sen, että eettisen potentiaalin paljastuminen ja syttyminen ihmisessä on käytännössä onnistuessaan henkistä kasvua. Ja jos se on todellista, niin se tulisi olla kuvattavissa selkeästi, myös mitattavasti.
Ilman hengenvaaratilanteisiin eettisistä syistä alttiiksi asettumistakin.
* Meretojan voimakkain esimerkki, eettinen herääminen Kolmannen valtakunnan tilanteeseen sopivan kirjallisuuden kautta eläytymällä, on ihan hyvä. (Ja minulle läheinen, liittyen juutalaisiin ja silloiseen Saksan sisäiseen vastarintaliikkeeseen.)
Riippumatta siitä, mitä ajatellaan siitä, voiko sellainen enää toteutua uudestaan.
Mutta minulle aina Kolmannen valtakunnan aiheistossa tärkeintä eettistä johtopäätöstä ei Meretojan artikkelissa ole. Sitä, että eettinen herääminen/todellistuminen ei ole ihmisille aina helppoa, koska sen tunne-energia on oleellisesti hyvän olon etsimistä ihan yhtä paljon kuin elämä on muutenkin aina suuntautumista onnellisuuteen.
Ja siihen liittyen kaikki eivät voi sanojen ja tiedostamisen tasolla aina olla niin selkeitä.
Jos tutkailemme vaikkapa edelleen akateemisissa ja muissakin piireissä melko arvostettua Maslowin tarvehierarkiaa, niin emme siitäkään saa kuvaa siitä, että ihmisten eettinen herääminen olisi jotenkin luonnollista, saati automaattista.
Henkisen kasvun ylevästä tavoitteestakaan ei ole paljoa hyötyä, jos New Age "-liikkeen" valtavirtaa myötäillen henkistä kasvua ajatellaan tulevan siten, että opitaan mahdollisimman tehokkaasti olemaan onnellisia, mukaan lukien mukavuudenhalu, johon kuuluu kehosuhteellinen pysähtyneisyys. Ja sitä kautta vapauden vähäisyys.
Emmekä me voi väittää, etteivätkö Kolmannen valtakunnan pahoja asioita toteuttaneet ja heitä myötäilleet ihmiset olisi koettaneet parhaansa mukaan suuntautua onnellisuuteen.
(Usein se unohtuu kun kauhistellaan silloisen Saksan pahuutta! Samoin kuin esimerkiksi se, etteivät kansallissosialistit koskaan saaneet juurikaan ääniä esimerkiksi Berliinistä.)
Eichmannillakin oli pitkäaikainen perhe ja hänen sanottiin olevan vähintään ok perheenisä...
Eikä Eichmankaan alun perin ollut valmis ääriratkaisuihin, vaan kehitys holokaustiin kävi vähitellen ja usein koettaen arvailla Johtajan päämääriä. (Ks. kirja Antero Holmila: Holokausti. - Selvästi paras kirja suomeksi aiheesta, kansainvälistä tasoa.)
Emme voi myöskään väittää, etteikö suuri osa nykyihmisistäkin olisi herkästi suuresti suggestoituvia, addiktioihinsa liittyen johdatettavissa olevia jne.
Työn suorittavuus tai muu tiedostamista tukemattomuus sekä kaikkeen liittyvä kiire/pikakulttuuri ja tuloihin nähden kalliisti elämisen halu kahlitsevat monet niin, ettei heillä ole energiaa tehdä vapaa-ajallaan paljoa muuta kuin rentoutua.
Edelleen, suunnilleen yhtä vähän silloin kuin nykyäänkin vaikkapa Suomen kansan enemmistö suuntautuu tietoisesti henkiseen kasvuun.
Myös arkielämässä ihmisten enemmistöllä oli silloin hyvin paljon samoja piirteitä kuin nykyisinkin.
Ongelma ei ole siis valtavirran New Age -tyylinen eli "Miten saavuttaa lisää onnellisuutta, joka on samalla myös henkistä kasvua?"
* Pienten yksityiskohtien kanssa kauan, perusteellisentuntuisesti, kieppuessa ja kierrellessä - tai vaikkapa sitten ihan johdonmukaisesti edetessä - helposti hämärtyy suhteellisuuden-, kokonaisuudentaju.
Näin se käy.
1) Meretojan artikkelin suoraan ilmaisematon mutta selkeä ykköslähtökohta on se, että hän ajattelee-kokee juuri kirjallisuuden tarjoaman eettisen potentiaalin niin tärkeäksi, että hän on siihen panostanut pitkän ammatillisen artikkelin verran. (Ja sen lähdeluettelosta päätellen tutkinut aihettaan paljon lukien suomen- ja englanninkielisten lähteiden lisäksi myös monia saksan- ja ranskankielisiä lähteitä. Myös Heideggerilta saksaksi. Vaikka Heidegger on suomeksi hyvin käännetyn Oleminen ja aika -pääteoksensa kauttakin vaikeatajuinen, eräs 1900-luvun vaikeatajuisimmista filosofeista.)
2) Meretoja hakee kirjallisuuden eettisestä potentiaalista osaratkaisua jopa siihen, miten voisimme estää Kolmannen valtakunnan kaltaisen ilmiön syntymisen uudelleen.
3) Tutkielma-artikkelinsa onnistuneisuudeksi - eli ainakin julkaisemisen arvoisuudeksi - Meretoja näyttää ajattelevan sen, että hän pystyy mielestään kuvaamaan hyvin Nussbaumin aatoksia kirjallisuuden eettisestä potentiaalista (mikä toki voi olla aivan totta) ja asettaa hänet auktoriteetiksi, jota itse myötäilee.
Tuolla tavoin 4) ohittuu täysin metakysymys siitä, miksi valita juuri Nussbaum. Ja esimerkkeinä kirjallisuudesta etenkin Grassin tietyt teokset, vaikka ihmiset ovat eettisesti inspiroituneet monenlaisesta kaunokirjallisuudesta. Ja kaunokirjallisuus on inspiroinut ihmisiä heitä mm. urhoollisuuteen ym. hyveellisyyteen linkittäen myös nationalismia, myös militarismia tukevasti. Ja ennen kaikkea nousee metakysymys siitä, miksi ylipäänsä valita kirjallisuuden lukeminen, jos ihmisten eettistä potentiaalia halutaan paljastaa ja sytyttää. Mikä yleensäkin on hyvän, eettistä potentiaalia paljastavan ja sytyttävän kaunokirjallisuuden lukemisen suhde kaikkeen muuhun eettisen potentiaalin paljastamiseen ja sytyttävyyteen?
Viime mainittu kysymys korostuu siksi, että eihän suomalaisista muut kuin osa humanistipiireistä lue, arvosta ja eettisesti inspiroidu niistä Grass'n teoksista, joita Meretoja mainitsee.
* Liiallinen varmojen totuuksien tavoittelu johtaa siihen, ettei ihminen voi kunnolla käsitellä teoria- tai ainakaan käytännön tasolla käytännöllisen filosofian tärkeimpiä kysymyksiä.
Kunnolla [tässä] = projektoiden ja prosessoiden, ihmisen energiatalouden ja arjen konkreettisuuden kannalta oleellisia sovelluksia useammin kuin kerran vuodessa löytäen.
Kuitenkin ihmisen elämä on rajallinen. Ihmisen on pakko tehdä valintoja epävarmuuden vallitessa.
Filosofiselta kannalta epävarmuus on syytä hahmottaa totuuden etsimisessä monistakin näkökulmista ensisijaisena lähtökohtana...
Vaikka toki ihminen voi omaksua tai muodostaa jonkin uskonnollisen tai "vapaasti" hengellisen näkemyksen tai opin tai muun auktoriteetin, jonka myötä hän voi kokea varmuutta, ja kohdata epävarmuuksia sitten sen varmaksi kokemansa perustan taustaa vasten... :)
(Ja voimme sitten keskustella, onko sellainen totuudellista vai pakenevaa elämää. :) )
* Akateemisia filosofeja ja valtavirran newageläisiä näyttää yhdistävän ainakin joiltain osin voimakkaasti suojattu elämäntapa.
Siten suojattu, että heiltä unohtuu heidän perustansa.
Perusta, joka hyvinkin saattaa olla hyvin tavallinen - Maslowin tarvehierarkian mukainen.
LOPUKSI
Tämä kirjoitus ilmentää etääntymistäni Suomen Filosofisesta Yhdistyksestä 15 - 19 jäsenvuoden jälkeen...
Sen uusin toukokuussa 2014 julkaistu vuosikirja Ajatus sisälsi suunnilleen kiinnostavimpana artikkelinaan tämän kirjoituksen kirjoittamisen lähtökohta-artikkelin Hanna Meretoja: Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali teoksessa Ajatus 70 (2014, 113-147).
Akateemisella filosofialla on varsin vähän tarjottavaa henkiselle kasvulle.
Sitä ilmentää se, että tuollainen artikkeli on ison ja arvovaltaisimman suomenkielisen akateemisen filosofian foorumin paras tuotos.
Vuosikirjan ilmestyttyä kirjoitin tämän kirjoituksen luonnoksen ja harkitsen koko yhdistyksestä eroamista.
Kirjoitukseni näyttää myös melko pieneltä näpertelyltä otsikkoaiheeni valtavaan kokoon nähden.
Pointtinani on kuitenkin se, että esittelen vain esimerkkejä aiheesta. Eli yhtä vähäisiä ovat lähes aina muistakin näkökulmista akateemisen filosofian ja henkisen kasvun yhteydet.
(Kirjoitettu ensisijaisesti 27.5.2014.)
Akateemisella filosofialla tarkoitan lähinnä länsimaista ja länsimaalaisvaikutteista akateemista filosofiaa...
Henkisen kasvun suhteen olen aina kannattanut ismeihin sitoutumatonta, tutkivaista ja totuttua tahdonvoimaisempaa suhtautumista...
Akateemisen filosofian tavallisia peruslähtökohtia ovat ainakin Suomessa oletus siitä...,
... että on valittava yksi parhaaksi oletettu ratkaisu kuhunkin tutkimukselliseen ongelmaan...
(Vaikka käytännössä maailmassa pätee pitkälti se, että eri lähtökohtaisille, etenkin -luonteisille, ihmisille on luontevaa koettaa ratkaista eri tavoin hankaluuksiaan, ongelmiaan ja kriisejään,)
...että oppineisuuden osoittaminen on artikkelin välttämättömin asia, vaikka aiheen auktoriteeteiksi, suosikeiksi tms. oletetuilla olisi paljonkin artikkelin juoksevuutta hidastavia virheitä, ja että usein se oppineisuuden osoittaminen on tärkeää tehdä ainakin yhteen filosofian historian merkkihenkilöön paljon keskittymällä... Ja yleensä niinkin paljon, että suurin osa jostakin kymmeniä kirjan sivuja pitkästäkin "ammattitason" artikkelista voi olla tyyliä "mitä nuo-ja-nämä auktoriteetit ovat aiheesta todella tarkoittaneet ja miten heidän sanomansa ovat suhteissa toisiinsa" ("Ammattitason artikkelit" = filosofien lähinnä toisilleen kirjoittamat artikkelit esim. Suomen Filosofisen Yhdistyksen Ajatus-vuosikirjassa.)...
... ja että noin on jopa käytännöllisessä filosofiassa, vaikka ensisijaisesti sen vuoksi artikkeleissa ja jopa kirjoissa ei päästä monesti teoreettisesti eikä käytännöllisesti merkittäviin johtopäätöksiin (monesti jäädään vain käsiteanalyysin tasolle - useimmat filosofiset käsitteet ovat epäselviä ja vaikeita filosofien itsensäkin mielestä), puhumattakaan siitä, että jokin artikkeli tai ainakin sen lopputulos innostaisi ketään mihinkään kätevään ja jaloon...
Edelleen, akateemisen filosofian tavallinen peruslähtökohtia on oletus siitä, että on olemassa jokin yleinen tai tavallinen ihmisyys.
Ja että se vallitsee yli luonteiden, kansojen ja aikakausien rajojen.
Se on jokin ihmisyyden ja tietoisuuden rajojen, rakenteiden ja sisältöjen kokonaisuus, jonka perustalta toki yksilöillä on yksilöllisiä piirteitä ja luonteen muuttumista, mutta ne voidaan sulkeistaa.
Ja yksilön muuttumisen sulkeistamisen myötä muuttumisen osa-alue, henkinen kasvu, tulee tietysti myös sulkeistetuksi.
Tai parhaimmillaan voidaan tutkailla hyveitä, esimerkiksi rohkeutta vaikkapa Platonin dialogien inspiroimana. (Pidän asiallisena sellaista, vaikka pelkästään niihin ei toki kannata jäädä.) Ja toki saattaa olla filosofeja, joiden hyveellisyyden tavoittelua Platonin dialogit ovat lisänneet.
Kuitenkin, akateemisten filosofien hyvetutkimisista vastaani ei ole tullut koskaan mitään oleellista henkisen kasvun näköalaa, jonka tietäisin jonkun elämässä auttaneen.
Ennakko-oletuksena, jota ei yleensä lausuta, vaikuttaa olevan se, ettei ihminen kasva henkisesti kovin paljon. - Niin paljon, että se olisi huomioitava jossakin yleisessä filosofisessa tarkastelussa.
Viimeistään sen myötä henkisen kasvun näköalat lässähtävät.
Akateemisesta filosofiasta ei oikein ole muutostekijäksi maailmassa.
Siinä tuli kirjoitettua hieman filosofian filosofiaa eli metafilosofiaa.
Sen piirissä kirjoittaminen on aina ollut lempialueitani.
Etenkin siksi, että akateemisessa filosofiassa se on huonosti hoidettua maata.
Itse olen aina etsinyt jotain kokonaisvaltaista, henkiseen kasvuun liittyvää ja muutoin luonnolliseksi kokemaani.
(Olen tietoinen luonnollisuuden käsitteen moniselitteisyydestä, mutta en avaa tässä sitä, mitä tarkoitan.)
Lisäksi kyseleväisyyteni resonoi siihen, että sympatisoin antiikin Kreikan monia piirteitä.
Siellähän esimerkiksi filosofoinnille ei asetettu rajoja ainakaan Platonin akatemiassa, joka kesti elossa kauan senkin jälkeen kun antiikin Kreikka loppui.
Miten lähteä hahmottamaan filosofian filosofiaa?
Aihe kuulostaa vaikealta. Äkkinäinen saattaa ajatella, että kyse olisi vielä akateemisen filosofian monimutkaisuutta - ja ehkä pikkutarkkuuttakin - vaativammasta työskentelystä. Mutta yllättäen ei-akateeminenkin ihminen voi löytää helposti paljon aukkoja "eksaktista", akateemisesta filosofiasta.
Suurin aukko akateemisessa filosofiassa on useimmiten se, että 1) siinä paljolti ohittuu tai sulkeistuu se, että elämän olemus on vapaus ja siten vapaus on oleellinen näkökulma kaikessa filosofiassa.
(Vapauden käsitettä olisi tärkeää teoreettisesti tutkia jo yleisellä, kaikkea elämää koskevalla tasolla, jotta voisi hahmottaa kaiken filosofian merkityksellisyyksiä.)
Ja että 2) ihmisen hyvän elämän merkitys ja toteutumisyhteys on aina vapauden sisällön ja rajojen tulkintaa. Ajattelemalla-kokemalla konkreettisen käytöksen sekä joillakuilla myös Olemisen ja zenin kautta vapaus-vastuuta.
(Ajattelua ja kokemista sekä toisaalta vapautta ja vastuuta ei voi täysin erotella toisistaan ja ne vaikuttavat toisiinsa.)
Miksi ihminen esimerkiksi ajautuu ja tyytyy elämään, jossa hän ei muodosta juurikaan omia ajatuksia? Tai hänen omat ajatuksensa ovat hyvin vähäpätöisiä hänen elämänsä perusvaikuttimien ja -valintojen kannalta. Niin, että se, mikä tekee hänen elämästään elämisen arvoista, on helposti melko täydellisesti, lyhytmuotoisesti ja konservatiivisesti ulkopuolistenkin sanallistettavissa...
Kuitenkin ihmisyyden ytimeen kuuluu oleellisesti ei-kaavamaisuus.
Suurin aukko ainakin nykysuomalaisessa akateemisessa filosofiassa on siis tiivistettynä vapauden filosofian vähäinen asema.
1990-luvulla oli vielä toisin.
Vieläkin olisi hyvät perusteet olla toisin.
Syvä hyvä lähtökohtana hyvälle vapauden filosofialle voi olla jo se, että olemme riittävästi samaa mieltä siitä, mitä sisäinen vapaus on ja kykenemme siitä sanomaan paljon yksityiskohtia eri yksilöiden kohdalla.
Tarkoitan esimerkiksi sitä, mikä on vapauden ja vastuullisuuden suhde. Ja vapauden ja negatiivisten tunteiden suhde.
Vastaväitteenä moni akateeminen filosofi saattaisi sanoa, että tuollaiset kysymykset voidaan sulkeistaa teoreettisessa filosofiassa.
Mutta onko niin todella?
Yleensä edes teoreettisessa filosofiassa filosofit eivät lainkaan perustele sitä, miksi jokin tietty heidän käsittelemänsä aihe ja alue on niin tärkeä.
Kuitenkin, kaltaisestani meditaviisesta henkisen kasvun ihmisestä näyttää selvältä, ettei ihminen ole yleensä niin vapaa, että hänen kannattaisi sulkeistaa tai ohittaa aihevalintojensa syvällistä perustelemista millään filosofian osa-alueella. Ja yleensäkään vapauden filosofiaa.
Akateemisen filosofian tavallinen taustaoletus jostakin "tavallisesta ihmisen näkökulmasta", missä hänen vapautensa tasoa ei tarvitse pohtia, ja missä pahimmillaan tieteen tuloksiakaan ei tarvitse ottaa huomioon, on hyvin epäfilosofinen ja tyhmä.
Luulenkin, ettei filosofiasta kannata ainakaan julkaista mitään, jos ei kunnolla tutki vapauden filosofiaa.
Esimerkki 1. Kuuluisa eksistentiaalifilosofi Jean-Paul Sartre (1905-80) oli - Esa Saarisen mukaan - pelon, inhon ja valinnan filosofi.
Yksi kommentti riittää: Miksi olisi niin tärkeää ottaa eksistentiaalifilosofiansa lähtökohdaksi pelko ja inho?
Tuossa tilanne on vastaava kuin kysymys siitä, miksi ihmisen korkeinta potentiaalia - valaistuneisuutta tms. - tulisi tutkia tutkimalla sitä mutaa, mistä lootuskukka nousee (kuten muun muassa psykoanalyysissä tehdään).
Ei niin, että rakkaus ja kauneus olisivat automaattisesti parempia tutkimisen kohteita kuin pelko ja inho, koska kaikkea voi tulkita hyvinkin ristiriitaisesti... Mutta niin, että miten joku älykkö voi olla noin mielivaltainen ja kapeasti rajautunut kuin Sartre lähtökohdiltaan?
Oli suuri Sartreen vaikuttanut Toinen maailmansota, jep. Mutta Sartre olisi silti voinut ajatella ylihistoriallisemmin, jos olisi omannut enemmän sisäistä vapautta.
Filosofien tulisi pyrkiä olemaan mahdollisimman ylihistoriallisia.
Lisäksi, jos ihminen kokee tärkeäksi kirjoittaa ja jopa julkaista valtavan määrän - etenkin filosofisesti - vähämerkityksisiä sanoja, kuten Sartre teki, hän on egoilija. Ei vapauden filosofi.
Ulkoisia valinnanvapauksia korostavaiset ihmiset usein pakenevat jotain sisäistä kuviotaan.
Sartre vaikuttaa minusta pakenijalta myös lihavuutensa, ilmeisen heikkokuntoisuutensa ja seksiaddiktiutensa vuoksi. (Hän mm. kehuskeli käyttäneensä enemmän aikaa seksiin kuin filosofiaan. Vaikka kirjoitti niin paljon filosofiaksi luokittelemaansa tekstiä aikansa nykyaikaan nähden hitailla välineillä.)
Esimerkki 2. Hanna Meretoja kirjoitti otsikolla Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali teoksessa Ajatus 70 (2014, 113-147).
Eettisen potentiaalin etsiminen kaukaa akateemisen filosofian ulkopuolelta on tuossa artikkelissa virkistävä peruslähtökohta.
Onhan eettisten inspiraatioiden, potentiaalien yms. etsiminen kaukaa akateemisen filosofian ulkopuolelta hyvin harvinainen tapaus akateemisen filosofian arvostetuilla julkaisufoorumeilla.
Itse olen aina ollut optimisti ja kokonaisvaltainen ajattelija, joten tuollainen saattaa rakentaa siltoja ja antaa uusia näkökulmia.
Toisaalta, koko artikkelin ydinkäsite "eettinen potentiaali" viittaa kohtuuttoman suureen kohtuullisuuden arvostamiseen tai äärimmäiseen hillittyyden tyyliin.
Siihen nähden, että hyveet, luonteenvahvuudet ja jotkin muut käsitteet ovat positiivisessa psykologiassa hyvin perustellusti suuressa (teoreettisessa ja) käytännöllisessä asemassa.
Lisäksi Meretojan perusteellinen ja Nussbaumia myötäilevä rajautuminen vain Nussbaumiin ja etiikan osalta vain eettiseen potentiaalin käsitteeseen kuulostaa samalta kuin innostuminen hyväntahtoisten hyviksien hyvänyön toivotusten maailmaa parantavuuden tutkimisesta
Luetaanhan kaunokirjallisuutta usein juuri haluten olla hyvien puolella pahoja vastaan. (Mutta ei asiassa ole mitään merkittävää, vaikka lukemusten sisältämä etiikka olisi ok.)
(Vastaavaa pikkunäpertelyä on myös koko tuon Ajatus-vuosikirjan maailma - varsinkin kun käytännössä vain ammattifilosofit saavat kirjoittaa Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirjaan.)
Eettisyyden lisääminen maailmaan ylipäänsä on akateemisten töiden lähtökohtana harvinaista.
Samoin pidän hyvänä artikkelin keskeisen virkkeen sanomaa: "Nussbaum argumentoi vakuuttavasti, että haavoittuvaisuus ja sen hyväksyminen ovat keskeisiä demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän haasteita." (s. 130)
Virke, jota voisi tulkita niinkin, että demokraattinen yhteiskunta saa erään luovuttamattoman peruslähtökohtansa ja arjessa vaikuttavan ominaisuutensa siitä, että siinä tunnistetaan ja tunnustetaan joidenkin arvokkaiksi koettujen ihmis- ja eläinyksilöiden, prosessien, yksityisluontoisten tilanteiden, aatteiden, pyhyyden tunteiden, paikkojen, yleensä luonnon, ym. haavoittuvuus. Ja sellaisen käsittelyyn eivät riitä vain sanattomat, kulttuuriset sopimukset, vaan lainsäädäntöä tarvitaan.
Eikä sekään tule koskaan valmiiksi, vaan valtion on oltava herkkä ihmisten eettisyyden kehittymiselle.
Kuten mahdollisesti viime aikoina aiempaa useampi on Suomessa herännyt eläinten, ehkä jopa ruokatuotantoeläinten, oikeuksille.
(Tosin kohut eivät tarkoita sitä, että ihmisten valintatottumukset kaupoissa muuttuisivat.)
Akateemisessa filosofiassa tavalliseen tapaan Meretojan artikkeli on kuitenkin henkisen kasvun ja vapaudenkaipuisen ihmisen kannalta outo.
Sen olemuksessa suurin osa energiasta on suuntautunut pieniin yksityiskohtiin. Ennen kaikkea siihen, mitä yksi etiikan ja vapauden filosofian kannalta vähäpätöinen hahmo, Nussbaum, on tarkasti ottaen väittänyt ja tarkoittanut.
Eikö etiikka kuitenkin ole aina alue, jossa suuri osa energiasta tulisi käyttää peruskäsitteiden ja päämäärien hahmottamiseen - koska etiikasta filosofeilla on niin vähän yksimielisyyksiä?
Tuollaisten akateemisten artikkelien pikkuasiakeskeisyys vaikuttaakin kovin paljon pyrinnöltä osoittaa oppineisuutta. Ja välttää pieniä, mutta varmoja virheitä. Sellaisia, joita kaikki äidinkielen opettajatkin huomaavat.
Kuitenkin kaikissa oleellisissa kokonaisuuksissa oleellisia ovat strategiavalinnat ja muut isot yksityiskohdat...
Meretojan Nussbaumiin keskittyminen tietysti rajaa hänen näkökulmaansa kirjallisuuden eettiseen rooliin kätevästi. Eli häneltä esimerkiksi ei sen myötä mene energiaa ja tilaa erilaisten rajausvaihtoehtojen läpikäymisiin ja niiden valitsemisten ja valitsematta jättämisten perustelemisiin.
Kuitenkaan henkistä kasvua ja vapautta arvostava lukija ei ole auktoriteettiuskoinen. Eikä hän myöskään arvosta tekstiä, jossa eettisyyden, hyvän elämän ym. paras olemus jätetään perustelematta.
Nussbaumin eettisistä käsityksistä olisikin tiedettävä paljon enemmän kuin Meretoja kertoo, jotta Nussbaumin käsityksiä kirjallisuuden eettisestä potentiaalista voisi kohtuullisesti arvioida.
Hyvää ja filosofisesti korrektia elämää ei voi olla sellainen, missä esimerkiksi vapauden käsite on keskeisessä roolissa, mutta sen edellytyksiä ei kunnolla käsitellä.
Sinänsä voi olla kyllä minunkin näkemykseni se Nussbaumin - ja mitä ilmeisimmin Meretojan - näkemys, että leikki ja kirjallisuus ovat tärkeitä tapoja opetella elämään yhdessä ilman täydellistä elämänhallintaa. Ja että ne auttavat nivomaan - Nussbaumin sanoin - "haavoittuvuuden ja yllätyksen kokemukset uteliaisuuteen ja ihmetelyyn". Sen sijaan, että ne liittyisivät ahdistukseen ja pelkoon.
Mutta Meretoja jättää tuon keskeisen ajatuksen tuohon - rajoiltaan ja sisällöiltään noin vajavaisesti muotoilluksi.
Vaikka lähes jokainen tietää, että yleensä ihmiselämässä haavoittuvuus uhkaa ilman harmoniaa kytkeytyä häpeään ja heikkoudentuntoon vähintään yhtä paljon kuin ahdistukseen ja pelkoon.
Jos se olisi artikkelissa huomattu, siitä päästäisiin hahmottamaan sitä, miksi, miten ja milloin ihminen kokee häpeää ja heikkoutta sekä sitä, miksi, miten ja milloin haavoittuvuutensa tai herkkyytensä tunnistamisen ja hyväksymisen myötä ihminen voi edetä vapaammaksi, harmonisemmaksi, voimakkaammaksi...
Siis päämääriin, joita arvokkaampia päämääriä kukaan tuskin voi kuvitella.
Mutta siinä kohdin tuleekin kirjoituksen suurin yllätys.
Meretoja lausuu perustelematta valtavan infokahlaamisen jälkeen erään perustavimmista lähtökohdistaan kysymällä irrallisesti suunnilleen tämän sisältöisesti (täydellistän hänen kysymyksensä teknisesti): Haluammeko elää itseriittoisemmin tai itseriittoisesti, vaikka siten meistä tulisikin vähemmän haavoittuvaisia, emme varmaan? (s. 130)
Eli hän ei käsittele lainkaan sitä, miten vapaita me itseämme tasapainoisina ihmisinä itseämme pitävät ihmiset - jotenkin mitattavasti - olemme.
Ja miksi olisimme niin vapaita, että itseriittoisuutemme lisääminen olisi jotenkin turhaa?
Tai: Mitä niin hyvää haavoittuvaisuudessa on, että sen ylläpitäminen myönteisiin asioihin yhdistäen on laitettava itseriittoisuuden - eli käytännössä vapauden - lisäämisen tavoittelun edelle? Eikö itseriittoisuuden tule olla aina ykkösasia - ja sen suojissa voi sitten ilmentää sopivia herkkyyksiä ja herkistelyjä.
Kuten itselle sopivaa sosiaalista alastomuutta tienä avoimuus-luontevuus-luottamus-haavoittuvuuden kautta suurempaan suopeuteen, ystävällisyyteen, iloon ja rauhaan?
Ja jopa: Miksi ihmeessä Meretoja ajattelee itseriittoisuuden lisäämisen jonakin haavoittuvaisuutensa tunnistamisen ja hyväksymisen vastaisena? Ikään kuin itseriittoisuuteen kuuluisi esimerkiksi turtuneisuus, tukkoisuus. Ja ikään kuin itseriittoisuutta olisi ehkä jopa mahdollista aikaansaada lisää vain kehittämällä itselleen sisäänlämpeävä elämismaailma vaikkapa turruttamalla ja tukkoistamalla itseään, jos sattuu vastaanottamaan tietoja maailman kärsimyksestä.
Onko Meretojan kaltaisilla heidän omassa elämänfilosofiassaan halu aikaansaada ainakin yksi itseisarvoisen voimakas läheinen, jopa läheisriippuvainen, ihmissuhde (tai ylläpitää sellaista) - koska voimakas keskinäinen riippuvuus tuntuu myös turvalliselta?
(Moni puolustaa haavoittuvaisuuden tärkeyttä juuri halutessaan normalisoida läheisriippuvuutensa.)
Meretoja kuulostaakin em. kysymisellään sellaiselta kuin ne varhaiskasvatuksen tieteilijät ja filosofit, jotka uskovat loputtomiin kiintymykseen. - Siten, että kunhan kiintymys eli riippuvuus on jollakin tavalla heidän mielestään hyvää sisällöltään ja ihmissuhde rikoksia sisältämätön, se saa olla hyvinkin voimakasta.
(Minkäänlaista varoittelua riippuvuuden voimakkuudesta en ole löytänyt varhaiskasvatusta koskevista tieteilijöiden ja akateemisten filosofien oppikirjoista.
Myös valtamedia on tässä(kin) kohdin aivan pöhkö.
Kuten tuli ilmi siitä, että psykologi Ilona Rauhala toimi parisuhdeasiantuntijana valtamediassa samaan aikaan kun naistenlehtihaastattelunsa mukaan ilmensi äärimmäistä läheisriippuvuutta. Muun muassa piti vihkisormusta sormessaan vielä vuoden ajan sen jälkeen kun hänen viime avioliittonsa oli juridisesti päättynyt eli puolivuotta erohakemuksesta.
Henkinen kasvu ei ole valtamediassa mitään kovin erityistä. - Paitsi sirkusmaisuutta yms. lisätessään guruilmiöiden yms. kautta.)
Tosin Meretojan mielestä kirjallisuus "laajentaa tilaa" (epämääräinen ilmaus!), joka asetttaa rajat kyvyllemme kokea, kuvitella ja ajatella - mukaan lukien kykymme antaa arvoa ihmisille ja asioille, jne. (s.131-132) Ja että - Nussbaumia seuraten - eettisesti arvokkainta on kasvatus ja kirjallisuus, joka perustuu rakkauden ja myötätunnon kykyjen edistämiseen (s. 116).
Kuitenkin rakkauden ja myötätunnonkin taustalla on oleellisesti yksilön sisäinen vapaus.
On ihan hyviä filosofioita, joissa jopa hieman kärjistetään asia iskulauseeksi: "Rakkaus on vapautta ja vapaus rakkautta!"
Ajatellaan vaikkapa kirjaa, jossa kirjailija koettaa saada lukijansa kokemaan myötätuntoa ja rakkautta harvinaista ja ehkä ennakkoluuloja herättävää hahmoa kohtaan. (Vaikkapa ihmisarvoista elämää itselleen yrittävä musta lesbo rotusorron aikoinaan hallitsemassa Etelä-Afrikan tasavallassa.)
Kaunokirjailijan tekniikka tuollaisen aikaansaamisessa voi olla verrattavissa vain hunajapurkin tarjoamiseen.
Se herättää kysymyksen syvemmästä vapaudesta.
Tosin Meretoja ei selkeästi kerro, millaista kirjallisuutta hän tarkoittaa. - Varmaankin kaunokirjallisuutta, mutta entä tietokirjallisuutta?
Millainen tietokirjallisuus sitten aikaansaisi ihmisille parhaalla tavalla myötätunnon, arvostamisen, empatian ja rakastamisen kykyjä?
Siinä olisi loistava kysymys, jota Meretoja ei kuitenkaan käsittele.
Tosin toki olemme siihen vastaamisessa heti yksilöllisyyksien viidakossa.
Esimerkiksi, kun ihminen kokee empatiaa toista ihmistä kohtaan, hänen täytyy olla sitä toista lähellä ymmärryksen, arvostuksen, myötätunnon ja kiintyneen tai kiintymättömän läheisyyden siivin.
Empaattisemmaksi ihminen voi moni ihminen tulla eniten tutulla itsekeskeisellä tavalla: havaitsemalla tai tulkitsemalla kohteensa olevan vähintään samantapainen kuin hän itse.
Sen sijaan vain joitakuita joskus auttaa esimerkiksi tietoiseksi tuleminen siitä, millaisia mekaniikkoja parisuhdemarkkinoilla ja parisuhteissa on ja miten ne liittyvät jonkin ihmisen elämään.
(Tärkeä asia, koska moni ihminen ei olisi ilman parisuhdetta täysin onnellinen. - Moni olisi hyvinkin onneton.)
Ja vaikka unohtaisimme kysymyksen siitä, millaista kirjallisuustyyppiä(t) Meretoja tarkoittaa, henkisen kasvun arvostajalle herää ihmetys siitä, miksi tässäkään kohdin Meretoja ei tukeudu viime vuosikymmenten tieteeseen liittyen siihen, miten ihminen voi kehittyä empaattisemmaksi, myötätuntoisemmaksi, rakastavammaksi jne.
Meretoja syyllistyy akateemisten filosofien yleisimpään virheeseen ohittamalla sellaisen tieteen, joka on hyvin monta kertaa osoittanut sopivanlaisen meditaation olevan loistavan toimiva tie empaattisemmaksi yms. kehittymiseen. - Tai minun näkökulmastani paljon enemmänkin: kaikin tavoin vapaammaksi.
Lisäksi vapautumisessa olisi käsiteltävä harmoniaa, jota itse olen käsitellyt eniten täällä. Ja kehosuhdetta, jota olen käsitellyt esimerkiksi tässä kehosuhdetesti-sarjassa: Osa 1, Osa 2, Osa 3, Osa 4 ja Osa 5.
Kun ihmisen tietoisuus laajenee jotakin reittiä (joista suurinta osaa en ole tietenkään koskaan käsitellyt), hänen käytöksensä kirjallisuuden eettisen potentiaalin suhteen voi muuttua hyvin rajusti.
(Ks. vaikkapa transpersoonallisen psykologian löydökset laajentuneista tietoisuudentiloista.)
Niinpä on hyvin kyseenalaista koettaa käsitellä kirjallisuuden eettistä potentiaalia irrallaan esimerkiksi meditaatiosta sekä rakkaus- ja vapauskäsityksistä.
Ihmisessä ovat kaikki potentiaalit - ja eettisiä virikkeitä ihmisellä on niin paljon, että niistä on keinotekoista ottaa tarkasteluun vain jokin pieni alue, kuten kirjallisuuden eettinen potentiaali.
Käytännössä, kuten edellä olen osoittanut, emme voi olla filosofisia ja samalla irrallisia, "kätevästi" rajaten muun muassa vapauden filosofian ulkopuolelle yhtäkään sellaista aihetta, johon kuuluu empaattisemmaksi yms. muuttuminen.
(Eikö ole hämmästyttävää, miten vähäiseen asemaan kaikki henkiset mestarit ovat sysätyt akateemisessa filosofiassa? - Varmaan sata kertaa enemmän on tehty akateemisia opinnäytteitä erilaisten matalataajuisten poikkeavuuksien, kuten sadomasokismin ja markiisi de Saden, filosofiasta.)
Pinnallisuuteen jäämistä ei voi perustella sittenkään, jos ajatellaan, että Meretoja tarkoittaa kirjallisuudella vain kaunokirjallisuutta.
(Esimerkiksi sivulla 117 hän puoltaa sellaisia ajatuksia, kuten että kirjallisuus ei voi koskaan olla vain eettisesti neutraalia estetiikkaa. - Ja etiikalla ja estetiikalla on kytköksiä, kuten viime vuosikymmeninä taideteoreettisissa keskusteluissa on korostettu.)
Miksi ylipäätään kaunokirjallisuuden yhteiskunnallisen roolin voisi katsoa olevan filosofisesti merkittävä aihe - ainakaan siten, että se olisi mielekästä vähintään joskus erottaa tietokirjallisuuden vastaavasta roolista?
Meretoja esittää kyllä tunteisiini aina suuresti vetoavan esimerkin kohtuullisesti tilaa käyttäen artikkelinsa lopussa. Hän kirjoittaa Grass'n Kolmanteen valtakuntaan liittyvistä romaaneista. (Mainitsematta, että Grass'n kansallissosialistisuus oli monen mielestä innokkaampaa kuin mitä hän valkopesi itseään myöhemmin. - Mutta olkoon se nyt sivuseikka.)
Mutta - hänen aiheeseen liittyvät eettiset johtopäätöksensä ovat vähäisiä ja kuluneita.
Siis.. voimakkaat todet ja kuvitellut Hyvän ja Pahan vastakkainasettelun tarinat vetoavat kyllä tunteisiimme eettisen tajumme kautta. Ja jep, Grass kuvaa monien muiden tavoin Kolmannen valtakunnan pahuuden syntyä realistisenoloisesti, korostaen muun muassa konformistisuuden, välinpitämättömyyden, vastuun pieniksi osiksi pilkkomisen, vastuunpakoilun, yhteiskunnan teknisyyden sekä joukkoliikkeeseen yhtymisen kautta syntyvän identiteetin saamisen ja voimistamisen tarpeen voimakasta vaikutusta ihmisissä.
Kolmannen valtakunnan pahuudessa oli myös tunnetusti mystistä erityislaatuisuutta, vaikka ihmisiä paljon enemmän murhasikin Neuvostoliiton totalitaria.
Ja niinpä syntyy kysymyksenasettelua, miten estämme vastaavan tapahtumista uudelleen.
Mutta - perihumanistiseen tyyliin tässä kohdassa ajattelu lopetetaankin. Meretojan kirjoitus päättyy akateemisille filosofeille muutenkin tyypillisesti laihoihin tuloksiin.
Lukija jää ihmettelemään, miksi kirjoitus on julkaistu, vaikka se on käytännöllisen filosofian alaan kuuluva, mutta siinä ei ole yhtään käytännöllistä johtopäätöstä.
(Jos ei oteta lukuun sitä valjua asiaa, että Meretoja tuo läpi artikkelinsa ilmi yleisluontoista - ja sitä myötä hampaatonta - uskoaan kirjallisuuden eettiseen potentiaaliin.)
Siinä on eräs syy siihen, että minulle tulee vaikutelma, että koko tutkailun eräs suuri tarkoitus oli osoittaa oppineisuutta. Eikä olla avuksi yleisölle, varsinkaan henkisen kasvun kannalta.
Kuitenkin eettisesti valveutunut ihminen voi vetää isoja johtopäätöksiä, jos ensin innokkaasti eläytyy Kolmannen valtakunnan nuoreksi - ja varsinkin täysivaltaiseksi - kansakaiseksi.
Esimerkiksi näin tervehenkinen yksilö voisi linjata:
1) Tuen aina ihmisoikeus- ja rauhanliikettä omasta mielestäni merkittävästi, olipa tukeni jostakin näkökulmasta miten pientä hyvänsä.
2) Koetan elämässäni eniten aikaansaada itseeni voimaa, harmoniaa ja vapautta.
Käytän siihen tieteen vapauttavimmiksi tutkimia teitä, kuten meditoimista.
Ja se on oleellisempaa kuin hengellisyys, vaikka hengelliset ihmiset ovatkin keskimäärin onnellisempia kuin ei-hengelliset.
Itse asiassa olen varma, että riittävä panostus meditaatioon ja meditatiivisuuteen johtaa minut minulle sopivassa vauhdissa ihan hyvään hengellisyyteen.
3) Kohdan 2 vakavasti ottamisen vuoksi itsetuntemuksessani oleelliset herkkyyteni ja haavoittuvaisuuteni tunnistelut sekä avoimuus ja rehellisyys, yms. suhteessa itseeni ja muihin eivät saa johdattaa minua heikkouteen, vaan vahvuuteen.
4) Kehitän itselleni näkökulmia tarkistaa tottumuksiani kohdissa 1-3.
Esimerkiksi sitä, miksi minun olisi koettava herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta myönteisin tavoin juuri siten kuin teen eikä muilla tavoin. Ja johtavatko ne minua todella suurempaa vahvuuteen eli myös vapauteen.
En halua olla tavallinen ihminen, joka parhaimmillaankin ajattelee herkkyydestä ja haavoittuvaisuudesta myönteisesti mutta ympäripyöreästi ja pinnallisesti.
Tahdon olla ihminen, joka osaisi ja tahtoisi toimia rauhaa hyvin edistäen tms. jopa Kolmannessa valtakunnassa. Ja sitä testatakseni koetan olla joissain tilanteissa itsenäisesti hieman hullu ja ennen kaikkea urhea (toimia oikein suuresta pelosta huolimatta jalojen päämäärien hyväksi) ja joissain tilanteissa herkästi ja laajasti tiedostava. Koetan olla harmoniassa tilanteissani useimmat muut ihmiset vastaavissa tilanteissa epäharmonisoituisivat.
Usein kauno- ja tietokirjallisuuden eettinen potentiaali jää ihmisillä vain "hyvien puolella olemisen tuntoisuutta" ym. yleistä hyväntahtoisuutta lisääväksi.
Varmasti sillä jotain hyvääkin vaikutusta on...
Mutta onko kaunokirjallisuus joskus innostanut jotakuta johonkin suureen muutokseen?
Asiaa voi verrata tutkailemalla keskiverron Valotyöntekijäksi itseään kutsuvan elämää. Eli mitä kaikkea siihen kuuluu? Mitä hänen elämässään todella tapahtuu?
Usein vaikuttaa siltä, että hänen pelkonsa, ahdistus-yliherkkyytensä ja muu neuroottisuutensa ei vähene siitä keskivertoisuudesta Valotyöläisyyden jatkuessa.
Kuten kerran viikossa Valotyötä ohjatussa "ryhmämeditaatiossa" (= lähinnä mielikuvamatka, jossa yleensä ohjaajan sanoja on enemmän aikaa kuin hiljaisuutta) tekemisestä.
Meretojan artikkelikin jää melkoisesti ilmaan roikkumaan. - Siis: mihin jotkut ovat innostuneet todennäköisesti oleellisesti siksi, että ovat lukeneet Meretojan mielestä hyviä kirjoja Kolmannesta valtakunnasta?
Kiinnostava kysymys minulle, joka olen suurella mielenkiinnolla lukenut 1990-luvulta alkaen paljon silminnäkijäkuvauksia ja historiankirjoja aiheesta.
Lopuksi huomauttaisin Meretojan artikkelista inspiroituneena ja hieman myös yllä kirjoittamaani yhteen vetäen:
* Kannattaako ylipäätään tutkia minkään asiaan eettistä potentiaalia ilman konkreettisia tuloksia sen potentiaalin ilmenemisestä?
Potentiaaleista voi toki tarkastelut niin halutessaan aloittaa ja monissa tilanteissa jo pienestä on tunneälykästä olla iloinen. Lisäksi nojatuolifilosofia voi olla usein kivaa.
Mutta se voi olla myös pakenemista.
Ehkä kovat kokemukset voisivat opettaa joillekuille maadoittuneisuutta, realismia?
Käytännössä ihmiset tarvitsevat elämäänsä henkisiä JA konkreettisia ratkaisuja...
* Meretoja jättää mainitsematta sen, että eettisen potentiaalin paljastuminen ja syttyminen ihmisessä on käytännössä onnistuessaan henkistä kasvua. Ja jos se on todellista, niin se tulisi olla kuvattavissa selkeästi, myös mitattavasti.
Ilman hengenvaaratilanteisiin eettisistä syistä alttiiksi asettumistakin.
* Meretojan voimakkain esimerkki, eettinen herääminen Kolmannen valtakunnan tilanteeseen sopivan kirjallisuuden kautta eläytymällä, on ihan hyvä. (Ja minulle läheinen, liittyen juutalaisiin ja silloiseen Saksan sisäiseen vastarintaliikkeeseen.)
Riippumatta siitä, mitä ajatellaan siitä, voiko sellainen enää toteutua uudestaan.
Mutta minulle aina Kolmannen valtakunnan aiheistossa tärkeintä eettistä johtopäätöstä ei Meretojan artikkelissa ole. Sitä, että eettinen herääminen/todellistuminen ei ole ihmisille aina helppoa, koska sen tunne-energia on oleellisesti hyvän olon etsimistä ihan yhtä paljon kuin elämä on muutenkin aina suuntautumista onnellisuuteen.
Ja siihen liittyen kaikki eivät voi sanojen ja tiedostamisen tasolla aina olla niin selkeitä.
Jos tutkailemme vaikkapa edelleen akateemisissa ja muissakin piireissä melko arvostettua Maslowin tarvehierarkiaa, niin emme siitäkään saa kuvaa siitä, että ihmisten eettinen herääminen olisi jotenkin luonnollista, saati automaattista.
Henkisen kasvun ylevästä tavoitteestakaan ei ole paljoa hyötyä, jos New Age "-liikkeen" valtavirtaa myötäillen henkistä kasvua ajatellaan tulevan siten, että opitaan mahdollisimman tehokkaasti olemaan onnellisia, mukaan lukien mukavuudenhalu, johon kuuluu kehosuhteellinen pysähtyneisyys. Ja sitä kautta vapauden vähäisyys.
Emmekä me voi väittää, etteivätkö Kolmannen valtakunnan pahoja asioita toteuttaneet ja heitä myötäilleet ihmiset olisi koettaneet parhaansa mukaan suuntautua onnellisuuteen.
(Usein se unohtuu kun kauhistellaan silloisen Saksan pahuutta! Samoin kuin esimerkiksi se, etteivät kansallissosialistit koskaan saaneet juurikaan ääniä esimerkiksi Berliinistä.)
Eichmannillakin oli pitkäaikainen perhe ja hänen sanottiin olevan vähintään ok perheenisä...
Eikä Eichmankaan alun perin ollut valmis ääriratkaisuihin, vaan kehitys holokaustiin kävi vähitellen ja usein koettaen arvailla Johtajan päämääriä. (Ks. kirja Antero Holmila: Holokausti. - Selvästi paras kirja suomeksi aiheesta, kansainvälistä tasoa.)
Emme voi myöskään väittää, etteikö suuri osa nykyihmisistäkin olisi herkästi suuresti suggestoituvia, addiktioihinsa liittyen johdatettavissa olevia jne.
Työn suorittavuus tai muu tiedostamista tukemattomuus sekä kaikkeen liittyvä kiire/pikakulttuuri ja tuloihin nähden kalliisti elämisen halu kahlitsevat monet niin, ettei heillä ole energiaa tehdä vapaa-ajallaan paljoa muuta kuin rentoutua.
Edelleen, suunnilleen yhtä vähän silloin kuin nykyäänkin vaikkapa Suomen kansan enemmistö suuntautuu tietoisesti henkiseen kasvuun.
Myös arkielämässä ihmisten enemmistöllä oli silloin hyvin paljon samoja piirteitä kuin nykyisinkin.
Ongelma ei ole siis valtavirran New Age -tyylinen eli "Miten saavuttaa lisää onnellisuutta, joka on samalla myös henkistä kasvua?"
* Pienten yksityiskohtien kanssa kauan, perusteellisentuntuisesti, kieppuessa ja kierrellessä - tai vaikkapa sitten ihan johdonmukaisesti edetessä - helposti hämärtyy suhteellisuuden-, kokonaisuudentaju.
Näin se käy.
1) Meretojan artikkelin suoraan ilmaisematon mutta selkeä ykköslähtökohta on se, että hän ajattelee-kokee juuri kirjallisuuden tarjoaman eettisen potentiaalin niin tärkeäksi, että hän on siihen panostanut pitkän ammatillisen artikkelin verran. (Ja sen lähdeluettelosta päätellen tutkinut aihettaan paljon lukien suomen- ja englanninkielisten lähteiden lisäksi myös monia saksan- ja ranskankielisiä lähteitä. Myös Heideggerilta saksaksi. Vaikka Heidegger on suomeksi hyvin käännetyn Oleminen ja aika -pääteoksensa kauttakin vaikeatajuinen, eräs 1900-luvun vaikeatajuisimmista filosofeista.)
2) Meretoja hakee kirjallisuuden eettisestä potentiaalista osaratkaisua jopa siihen, miten voisimme estää Kolmannen valtakunnan kaltaisen ilmiön syntymisen uudelleen.
3) Tutkielma-artikkelinsa onnistuneisuudeksi - eli ainakin julkaisemisen arvoisuudeksi - Meretoja näyttää ajattelevan sen, että hän pystyy mielestään kuvaamaan hyvin Nussbaumin aatoksia kirjallisuuden eettisestä potentiaalista (mikä toki voi olla aivan totta) ja asettaa hänet auktoriteetiksi, jota itse myötäilee.
Tuolla tavoin 4) ohittuu täysin metakysymys siitä, miksi valita juuri Nussbaum. Ja esimerkkeinä kirjallisuudesta etenkin Grassin tietyt teokset, vaikka ihmiset ovat eettisesti inspiroituneet monenlaisesta kaunokirjallisuudesta. Ja kaunokirjallisuus on inspiroinut ihmisiä heitä mm. urhoollisuuteen ym. hyveellisyyteen linkittäen myös nationalismia, myös militarismia tukevasti. Ja ennen kaikkea nousee metakysymys siitä, miksi ylipäänsä valita kirjallisuuden lukeminen, jos ihmisten eettistä potentiaalia halutaan paljastaa ja sytyttää. Mikä yleensäkin on hyvän, eettistä potentiaalia paljastavan ja sytyttävän kaunokirjallisuuden lukemisen suhde kaikkeen muuhun eettisen potentiaalin paljastamiseen ja sytyttävyyteen?
Viime mainittu kysymys korostuu siksi, että eihän suomalaisista muut kuin osa humanistipiireistä lue, arvosta ja eettisesti inspiroidu niistä Grass'n teoksista, joita Meretoja mainitsee.
* Liiallinen varmojen totuuksien tavoittelu johtaa siihen, ettei ihminen voi kunnolla käsitellä teoria- tai ainakaan käytännön tasolla käytännöllisen filosofian tärkeimpiä kysymyksiä.
Kunnolla [tässä] = projektoiden ja prosessoiden, ihmisen energiatalouden ja arjen konkreettisuuden kannalta oleellisia sovelluksia useammin kuin kerran vuodessa löytäen.
Kuitenkin ihmisen elämä on rajallinen. Ihmisen on pakko tehdä valintoja epävarmuuden vallitessa.
Filosofiselta kannalta epävarmuus on syytä hahmottaa totuuden etsimisessä monistakin näkökulmista ensisijaisena lähtökohtana...
Vaikka toki ihminen voi omaksua tai muodostaa jonkin uskonnollisen tai "vapaasti" hengellisen näkemyksen tai opin tai muun auktoriteetin, jonka myötä hän voi kokea varmuutta, ja kohdata epävarmuuksia sitten sen varmaksi kokemansa perustan taustaa vasten... :)
(Ja voimme sitten keskustella, onko sellainen totuudellista vai pakenevaa elämää. :) )
* Akateemisia filosofeja ja valtavirran newageläisiä näyttää yhdistävän ainakin joiltain osin voimakkaasti suojattu elämäntapa.
Siten suojattu, että heiltä unohtuu heidän perustansa.
Perusta, joka hyvinkin saattaa olla hyvin tavallinen - Maslowin tarvehierarkian mukainen.
LOPUKSI
Tämä kirjoitus ilmentää etääntymistäni Suomen Filosofisesta Yhdistyksestä 15 - 19 jäsenvuoden jälkeen...
Sen uusin toukokuussa 2014 julkaistu vuosikirja Ajatus sisälsi suunnilleen kiinnostavimpana artikkelinaan tämän kirjoituksen kirjoittamisen lähtökohta-artikkelin Hanna Meretoja: Nussbaum, hermeneutiikka ja kirjallisuuden eettinen potentiaali teoksessa Ajatus 70 (2014, 113-147).
Akateemisella filosofialla on varsin vähän tarjottavaa henkiselle kasvulle.
Sitä ilmentää se, että tuollainen artikkeli on ison ja arvovaltaisimman suomenkielisen akateemisen filosofian foorumin paras tuotos.
Vuosikirjan ilmestyttyä kirjoitin tämän kirjoituksen luonnoksen ja harkitsen koko yhdistyksestä eroamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti