(Kirjoitettu vuonna 2003, viim. 20.5.13, hieman viimeistelty 28.6.14.
Enemmän viimeistellen olisin kirjoittanut tämän kirjoituksen aivan toisenlaiseksi. Mutta tällaisenaan tämä tuntuu ok:lta, julkaisemisen arvoiselta.)
Henkisesti oleelliset mielestään löytäneen ihmisen onnellisuus lienee yksinkertainen asia.
Ainakaan itse en kutsu henkisesti löytäneeksi ongelmaista ihmistä.
Mutta henkisen etsijän onnellisuus voi olla monella tavalla syntyvää. Ja hän voi olla prosessissa, vielä kaukana onnellisuudesta ja henkisistä päämääristään.
On myös tavattoman monia johdonmukaisia henkinen Polku -kokonaisuuksia. Ja tietysti paljon enemmän niiden yhdistelmiä...
Ajattelepa vaikkapa ihmistä, jonka onnellisuus ja henkinen kasvu -käsitykset olisivat yhdistelmä Sanaya Roman'n, Chögyam Trungpan ja Jed McKennan kirjoista! - Ei se mahdotonta ole saada niistä jossain määrin johdonmukainen kokonaisuus!
Niinpä alla olevan vanhan kirjoitukseni aihe on kiehtova.
Onnellisuus-aihetta on helppo prosessoida loputtomantuntuisesti.
Ihminen on sen verran ihmeellinen.
Tietysti voi ajatella niinkin, että ovatpa jotkut erikoisia, kun eivät osaa kunnolla edes rentoutua. Mutta varsinaisesti ihmisen ihmeellisyys tulee ilmi siinä, että hän kykenee elämään lävitse tosi vaikeiden aikojen. Ja kykenee elämään ihmettelyssä, ihmeenomaisuudessa, ihmeitä luomisen mielialassa.
Ja viime mainitussa ehkä ajoittain luomaankin jonkinlaisia - ehkä paranormaalejakin - ihmeitä, ainakin kääntämään elämän ensin katasrofeilta näyttävät takaiskut pitkällä tähtäimellä hyödyiksi, henkiseksi kasvuksi. Ks. Chris Prentiss: Zen ja onnellisuuden taito.
Toisaalta jos siitä oikein liidät, niin lue myös tämä, vaikka yhtä pinnalliseksi jääkin: http://valopolku.blogspot.fi/2011/12/zen-ja-onnellisuuden-taito.html (Totta on esimerkiksi se, ettei Prentiss'llä ole otetta siihen, mitä "on" zen.)
Toisaalta viite siihen suuntaan, että tuo angloamerikkalainen Prentiss'n tyyli ei ole aina vain liitelyä, on esimerkiksi se, että hypnoosiohjauksen taitoa ei voi loppuun asti opettaa.
(Lähde: Risto Santavuori: Tajunnan taito. Hypnoosiohjauksen kirja (2006), 37. - "Hypnoosi on ihmisessä" ja hypnoosissa "ei ole taikaa" -ilmauksia kirjoittaja tuntuu tuolla sivulla selittävän virkkeellä: "Hyvä hypnoosiohjaus ei ole ulkoa opeteltavissa olevia kaavoja eikä mikään siihen liittyvä menettely johda hypnoosiin ilman sisäistä ymmärrystä." - Ks. muutoinkin kyseinen suurikokoinen 404-sivuinen teos.)
Samoin kuin karatessakaan ei pääse korkeimmille mustan vyön tasoille vain seuraamalla mekaanisesti joitain kaavoja.
Kyse on noissa elävistä prosesseista, joihin on kokonaisvaltaisesti eläydyttävä ja oikeasti kasvettava, jos haluaa tuloksia...
Toiseksi onnellisuuden prosessoiminen paljastuu loputtomien mahdollisuuksien kentäksi myös kun ajatellaan onnellisuuden suhdetta sellaisiin käsitteisiin/ideoihin/mielikuvamaailmoihin, kuten elämänhallinta, tavallisuus, syvällisyys, kypsyys, hohdokkuus, sankaruus...
Lue vaikkapa David Richon Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa -kirjan ja M. Scott Peck'n Rakkauden psykologia -kirjan (The Road Less Travelled -klassikko) käsityksiä kypsyydestä tai ihmisyyden aikuisuudesta.
Onnellisuus-käsitteen meditointi ja prosessointi voi olla uskoakseni monelle hiljentymisen, jnana-joogan tie...
Tai niinhän se olisi paras. (Eikä niin, että mielletään jossain tietyssä harrastuksessa olevan jotain erityistä taikaa täysin irrallaan sanallistettavissa olevasta henkisestä kasvusta, maadoittuneisuuden asteen tiedostamisesta (ja tarvittaessa maadoittuneisuuden lisäämisestä hyväksi)...)
Yllä olevilla koetan ilmaista sitä, että onnellisuuden aikaansaamisessa tarkkuus ja innostus ovat yhtä tärkeitä.
Ja tarkkuus varsinkin silloin, jos ihminen on taipuvainen epäselvyyksiin ja epävarmuuksiin omasta arvostaan.
Kuten stressiin, maadoittumattomuuksiin, hämmennykseen, häpeään...
Ajatellaanpa aiheesta ehkä selkeintä eismerkkiiä.
Sitä, että ihmisellä on hyvin suuri rasvaprosentti ja monta kertaa viikossa negatiivisia mielikuvia ja tunteita kehoaan kohtaan.
(Ihan hyvä esimerkki, sillä moni henkisen kasvun ihminen on tuossa tilanteessa. Paeten syömisen lisäksi ehkä meditaatioihin ja muihin henkisiin kuvioihin jotakin ongelmaa, jota ei halua kohdata.)
Vaikka hän saisi tarkasti itselleen sopivat ohjeet ravintoon, liikuntaan ja itsensä arviointiin, hänen on todennäköisesti vaikea onnistua vähäistä enempää, jos hän vain suorittaa kaikki ohjeet. Eikä tarkasti tiedosta itseään. Siis kykene tunnistamaan ja nimeämään tunteitaan ja olemaan kokonaisvaltaisesti läsnä kehossaan, etsien hyvää oloa ja kauneutta, kokien pystyvänsä mittaamaan jotenkin edistymistään. (Ja sen mittailun on pitkällä tähtäimellä välttämätöntä olla suunnilleen todellisuutta vastaavaa.)
Ihmisen on onnellisuutensa kannalta oleellista kokea, että hänen kehollisuutensa ja psyykkinen sisäisyytensä on täysin ja voimakkaasti hänen puolellaan. Eikä vain jokin Toinen, jokin säkki, josta ei tarvitse välittää sen jälkeen kun esimerkiksi tavoittelemansa makuaistimuksen on saanut.
Sitä kautta ihminen tulee vähemmän ulkoisuuksista riippuvaiseksi. Ja etenee kohti sitä eheyttä, missä tulee mielekkääksi käyttää esimerkiksi aitouden käsitettä.
Ihmisen on siis luotava itsestään suurenmoinen elämismaailma. Kokonaisvaltaistettava itsensä kokemistaan.
Eräs hyvä lähtökohta on tyytymättömyys omaan keholäsnäolon taitoonsa ja hengityksen hallintaansa.
Siitä alkaen voi olla hyvä motivaatio edetä rentouttaviin hengitysharjoituksiin, etenkin silloin, kun on jokin ongelma.
Kuten halu syödä, vaikka fyysisesti syömiseen ei pitäisi olla mitään tarvetta.
Ihmisen tulisi saada kehostaan ja koko sisämaailmastaan johdonmukaisesti kokonaisvaltainen. Ja Muistuttaja, joka muistuttaa, että hän on enemmän kuin riittävä - oikein hyvä sellaisena kuin hän on.
Moni kehonkuvaltaan epäselvä tai negativisoitunut on kehosuhteeltaan muutoinkin epäselvä tai negativisoitunut.
Monien virtapiirit ovat myös niin tukkeutuneet, etteivät he etene lainkaan kokonaisvaltaistumisen suuntaan edes riisumalla vaatteensa rauhallisena hetkenä.
Se on hyvin valitettavaa.
On niin paljon tervehenkistä aistillisuutta... Aistillisuuden ja nautintojen määrän ei tarvitse laskea silloin, kun ihminen alkaa tervehdyttämään ravinto- ja fyysisen aktiivisuuden elämäänsä...
Tänään ajattelinkin juuri sitä, miten teollisuusmaissa tavallisen ihmisen keskeinen elämänsisältö on tavanomainen kuluttaminen.
Moni jopa etsii elämäänsä huippukohtia tavanomaisesta kuluttamisesta.
Ja se voi olla jopa yhdeltä - kuluttajaihmisestä merkittäväntuntuiselta - puoleltaan jopa "ajan tappamista".
Onko se sitten tyytyväisyys- vai onnellisuuselämää?
Sitä arvioidessa kannattaa ottaa huomioon se, ettei ihminen voi olla onneton tai ärsyyntynyt sellaisesta, mikä hänellä ja hänessä voisi olla, mutta mistä hänellä ei ole aavistustakaan...
Ja ihminen voi sokaista itsensä uskomuksillaan.
Kuten astraalitasolla on olemassa ihmisten uskomuksista syntynyt Kultainen kaupunki - kristittyjen taivas.
(Luulen, että on moniakin kristittyjen taivaita, jos yhdistämme Zareth I-III -kirjojen ja Peter Richelieu: Sielun matka -kirjan (suom. 1983, alkut. 1953) tiedot. - Onhan kristityillä selvästi toisistaan eroavia voimakkaitakin käsityksiä Taivaasta.)
Kultaisessa kaupungissa on esimerkiksi "Jeesus", joka pitää puheita, joissa hän sanoo vain Uuteen testamenttiin kirjattuja lauseitaan.
(Muuten, Raamattua tutkineiden tiedemiesten mukaan kyseisistä lauseista suurin osa ei todennäköisesti/varmasti edes ollut Jeesuksen lausumia.)
Kyseinen "Jeesus" on vain tosiuskovien ajatuskaava. Ei se todellinen henkiolento, joka tuli mestariksi Nasaretin Jeesuksena eläessään, hengellisyyttään ja henkiopastaan (Maitreyaa) kuunnellen... (Ja sai paljon apua monilta korkeilta tahoilta erikoistehtäväänsä.) Se Jeesus, joka syntyi kyseisen elämän jälkeen vielä joitain kertoja uudelleen Maan päälle ja on nykyisin yksi useista tuhansista Ylösnousseista, täydellisistä ihmisistä, joiden ei tarvitse inkarnoitua millekään planeetalle.
*
Tämä alla oleva kirjoitukseni kuvastaa sielullista perussuuntautumistani tavallistenkin asioiden kyseenalaistamiseen.
Kuten sitä, että en ole huomannut henkisessä mediassa onnellisuuden systemaattista asteikollistamista sekä onnellisuuden käsitteen kyseenalaistamista ja suhteuttamista henkisyyden tai henkisen kasvun käsitteeseen.
Henkisessä mediassa on aina kyseenalainen lyhytmuotoisuus (kiire?) ja epäselvyys suhteessa onnellisuuteen.
Eli jos joku väittää olevansa onnellinen, häntä pidetään täysin onnistuneena ihmisenä ja helposti häntä vain suitsutetaan Kaksinaisista näkökulmista käsin.
Vaikka yleensä henkistenkin (ainakin New Age -henkisten) ihmisten onnellisuus on pitkälti sitä, että he ovat onnistuneet torjumaan henkisen kasvun haasteet ja saaneet aikaan elämän, jossa on 10 000 tavaraa ja vähintään tuhansia yksityiskohtia juuri siten kuin heidän egonsa haluaa olevan...
Esimerkiksi heidän kodeistaan ei voi nähdä merkkejä henkisen kasvun edellytyksiin kuuluvista avoimuudesta ja kiitollisuudesta.
(Esimerkiksi, jos heillä edes on alttaria, se ei ole kovinkaan avoin.)
Yleiskulttuurin tapaan henkisessä mediassa on esitetty valtavasti tarinoita ja vastakkainasetteluja suuren hyvinvoinnin ja suuren pahoinvoinnin välillä, mutta ei työkaluja pienten askelten elämään, vaikka tavallinen elämä on yleensä pienten askelten ottamista.
Ei-dualismia ei mainita, ellei median kohdehenkilö sitä itse tuo esiin...
******
Henkisen etsijän onnellisuus
Onnellisuus on syvällisesti käsiteltynä arkaluontoinen, kunkin yksityisyyteen kuuluva aihe. Yksilön ulkoista vapautta korostavassa länsimaisessa kulttuuripiirissämme on aina helposti arvostelulle ja pikatorjunnalle altista koettaa esimerkiksi sanoa jotakin siitä, miten ihmisen tai jonkun tietyn yksilön kannattaisi elää. Kuitenkin hyvästä elämästä olisi parempi puhua kuin olla puhumatta myös muissa kuin etiikkaan ja moraaliin liittyvissä yhteyksissä.
Arvostelu tai pikatorjunta eivät herää välttämättä vasta onnellisuuden sisältökysymyksissä, vaan jo kysymyksenasettelussa, sillä erilaiset halut ja kyvyt suhtautua onnellisuuteen ja sen lähikäsitteisiin liittyvät jo ihanteellisen elämäntavan ajalliseen lähtökohtaan.
Jotkut haluavat ajatella pisimmillään vain meneillään olevaa päivää ainakin sellaisten kivojen asioiden suhteen kuin onnellisuus. Heille onnellisuus on nyt-hetkisyyttä, jotain, mitä ei pidä eikä ehkä voikaan varmistella. Jotain, mitä on heidän mielestään henkisyyden vastaista koettaa varmistella tai neutraalistikin suunnitella. Heille onnellisuus on oleellisesti ilmeisestikin iloa, virtaavuutta, jotain passiivista vastaanottamista ja tämä riittää sinänsä heille perusteeksi olla ajattelematta mitään pitkän tähtäimen projekteja. Toiset taas voivat luoda itselleen kuukausien suunnitelmia onnellisuuden, rakastavuuden yms. kasvattamiseksi itsessään ja heidän kanssaan on luontevaa puhua vaikkapa siitä, miten kasvattaa onnellisuuttaan pitkällä tähtäimellä tehokkaimmin. Tasapainoisimmat ihmiset kykenevät tietysti elämään täysipainoisesti molempien näkökulmien kautta, eli nyt-hetkisyydessä ilman levottomuutta, egon oikkuja ja suhteessa tulevaisuuteen neutraalisti suunnitellen, ilman huolta, varmistelunhalua ja muuta sellaista.
Onnellisuudesta ei silti ole helppoa syvällisesti keskustella tasapainoistenkaan ihmisten kanssa.
Nyt –hetken ja ehkä kulumassa olevan päivän halut ja mahdollisuudet yksilö voi yleensä varmaan tiedostaa, mutta pitkällä tähtäimellä oman onnellisuutensa hahmottaminen merkitsisi oman luonteensa muuttumisen ennaltatietämistä. Onnellisuus on siis asia, joka liittyy niin moneen muuhun asiaan, että sen käsittelyä on vaikea rajata järkeviin mittasuhteisiin. Moni valitettavasti luopuukin mahdollisuudestaan ajatella onnellisuuttaan syvällisesti ja pitkäjänteisesti. Ehkä siihen on syynä kulutus- ja elämyskulttuurimmekin – yhä pikaisempia ja kaavamaisempia ratkaisuja yhä suurempiin kysymyksiin tarjotaan yhä useammin myös henkisellä alueella.
Ja kun keskustelemme onnellisuudesta henkisten ihmisten kesken, ylimääräisenä vaikeutena on vielä henkisen kasvun määrittely.
Jokainen varmaan voi myöntää, että pitkäjänteiset onnellisuuden lisäämisprojektit ovat varmasti tärkeitä ja hyvää, ihmisyyttä loistokkaasti toteuttavaa elämää niille, jotka niissä onnistuvat. Mutta mitä tällöin on onnistuminen? Ihminen voi helposti jäädä kysymään vaikkapa että olisiko onnellisuuteni lisääntynyt toisenlaistenkin elämän linjojen kautta, ilman erityistä suunniteltua onnellisuuden lisäämisen projektiakin. Henkinen ihminen on uskoakseni useimmiten Johdatukseen ja elämänsä käsikirjoitukseen luottavaisempi kuin keskivertoihminen, mutta henkisen kasvun merkitys on moniulotteinen. Se vaikeuttaa sekä pitkien onnellisuuden muodostamisprojektien synnyttämistä että arvioimista. Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että henkisille ihmisille olennaista on ollut ja mitä ilmeisimmin tulee olemaan henkinen kasvu ja pitkäjänteinen onnellisuuden kehittäminen edellyttäisi laadukasta käsitystä sekä henkisestä kasvusta yleensä että kulloinkin käsillä olevan yksilön henkisen kasvun toteutumisesta ainakin projektin ajan.
Henkinen kasvu, onnellisuus ja lukuisa joukko muita seikkoja on edelleen kytkeytynyt muun ohessa tähänkin merkittävästi kysymyksenasettelujamme moniulotteistavaan tekijään: kunkin yksilön elämän tarkoitukseen ja hänen käsitykseensä siitä.
Ehkä laajimmalle tulevaisuuteen – potentiaalisten vaihtoehtojen kenttään – ja menneisyyteenkin ulottuvat elämän tarkoituksellisuutta koskevat suuntautumiset, energiainformaatiosijoitukset. Siis pohdinnat, odotukset ja monien mukaan myös ennen syntymää energiakehoon, sieluun kiinnittyneet ”koodaukset”. Sielun tarkoitus on personoitua fyysiseen kehoon tietyn kosmisen hetken aikana – tämä synnyinhetken tärkeys ilmenee esimerkiksi astrologian toimivuudessa – henkisen alueen yleisen käsityksen mukaan maksaakseen karmavelkojaan ja oppiakseen henkisiä läksyjä ja kerätäkseen kokemuksia.
Joka tapauksessa nuo ennen syntymää tapahtuneet kiinnitykset ilmenevät ainakin silloin, kun ihminen kokee elämänsä mielekkäimmäksi.
Sellaisia hetkiä voisi kutsua aktiivisen onnellisuuden ilmentymiksi.
Niihin voi liittyä – jos ympäristö ei suvaitse tai toteuta riittävästi yksilön arvoja – voimakastakin tarvetta parantaa maailmaa. Se voi mennä arvona onnellisuuden yläpuolelle, tulla jopa itseisarvoksi, jolloin onnellisuus ainakin perinteisessä, melko passiivisen mielentilan merkityksessä on tietysti jo jäänyt paljon sen alapuolelle.
Joka tapauksessa: Jos olemme kiinnostuneita henkisestä kasvusta, on tärkeää, miten onnellisuuden arvotamme ja ymmärrämmekö sen passiivisena vai aktiivisena vai molempina.
Henkinen kasvukaan ei ole yksinkertainen juttu.
Vakavan henkisen ihmisen onnellisuus liittyy oleellisesti henkisen kasvun onnistumiseen – tätä ei kai tarvitse perustella. Mutta itse henkinen kasvu on jo kirjan kokoinen aihe. Ja käytännössä kasvu aiheuttaa sen, ettei henkisesti kasvava ihminen voi ennakolta sanoa onnellisuudestaan paljon muuta kuin sen, että sitä ilmenee ainakin silloin kun hän ymmärtää kasvavansa henkisesti.
Henkinen kasvu muuttaa ihmistä, joten paljon muuta tavanomaista nopeammin kasvava ihminen ei voi sanoa.
Tai kenties henkinenkin ihminen haluaa elämältään ensisijaisesti jotakin muuta kuin onnea ja kasvua, esimerkiksi joidenkin projektien, kuten perheen perustamisen, toteutumista. Projektien, jotka kenties näyttävät nousevan nykyhetken yläpuolelle, jättävän isomman jäljen maailmaan. Mahdollisesti niiden on tarkoituskin tuottaa onnea ja kasvua enemmän muille kuin itselle – ja jonkinlaiseksi taka-ajatukseksi jää, että tavoiteltu asia tuottaisi myös itselle esimerkiksi onnellisuutta.
Samanaikaisesti yleisesti myönnetään, että henkisyyteen kuuluu mahdollisimman suora omien tarpeiden ja tunteiden tiedostaminen. Ja monesti suorastaan ollaan sitä mieltä – kuten itsekin olen – että henkistyminen on tiedostamisen laajenemista. - Tämän kanssa on mahdollisesti ristiriidassa tapa nähdä maailma konkreettisina asioina eikä energioina tai perimmäisinä motiiveina. - Asiakeskeinen ihminen ei vain käytännössä helposti suuntaudu henkisen kasvun kannalta riittävään energioiden ja perimmäisten vaikuttimiensa tiedostamiseen.
Koska toiselle ei voi mennä sanomaan, miten hänen tulisi elää, ja moni asia raja-alueella on kovin spekulatiivinen ja harvoin arvosteltu, lopputuloksena rajatieto on maa, missä voi tehokkaasti hukata ja yhä uudelleen löytää jopa elämänsä ainoan kiintopisteen. Ihminen voi vaikkapa rakentaa elämänsä parisuhteen ympärille, tukien sitä parisielu -ajatuksella. Parisuhteiden päättyessä hän on joka kerta pettynyt, jos on uskonut jo löytäneensä parisielunsa. Näin henkisyyden nimissä ihmisen elämä voi olla parisielun etsintää, missä odotukset eli ”tulevaisuudessa elämiset” ovat parisieluopin vuoksi korostuneita, korostuneempia kuin ne todennäköisesti muutoin olisivat.
Ja sellainen odottava elämä – olipa siinä pettymyksiä tai ei – ei ole sellaista eheyttä, mikä mielestäni todelliseen onnellisuuteen kuuluu.
Parisielu-ideat samoin kuin yhteisten menneiden elämien tunnustelut kuuluvat rajatietoon, mutta vievät helposti varmisteluenergioihin liittyen ihmistä poispäin henkisyydestä – nykyhetkessä elämisestä, tiedostamisesta ja henkisten läksyjen oppimisesta.
Mutta miten argumentoit parisielu- yms. käsityksiä vastaan, jos sinulta edellytetään todistuksia? Dogmaatikko on dogmaatikko vaikka voissa paistaisi – hän edellyttää, että todistustaakka ei olekaan hänellä, vaan muilla on velvollisuus todistaa, ettei hänen uskomaansa ilmiötä ole olemassa. Ja se taas on useimmiten mahdoton tehtävä.
Miten onnellisuutta henkisellä alueella sitten voisi rakentavasti käsitellä?
Ainakin henkisestä maailmasta löytyy vielä paljon innostavaa uskoa siihen, että onnellisuus ja siihen liittyvät asiat ovat täysin selitettävissä.
Lapin yliopiston professori Juha Perttula, paras tietämäni onnellisuustutkija, tyytyy siihen perususkomukseen, mikä tavallisilla maallisilla ihmisillä on: että onnellisuus on ennakoimaton seuralainen, joka voi ilmaantua kuin tyhjästä ja häipyä yhtä huomaamatta. Mutta henkisestä maailmasta löytyy hybristä jopa sellaiseen tiedostamiseen, missä oman itsen tunteminen täydellisesti tuntuu olevan varmaa ja vain pieni ajat sitten nautittu alkupala.
Asiassa on ehkä hyvää se, että voimakas suuntautuminen onnellisuuden täydelliseen selittämiseen on varmaan hyviä tuloksia ennemmin tai myöhemmin tuottavaa energiaa.
Toisaalta henkisellä alueella ihmisen onnellisuuteen keskeisesti vaikuttavan sisäisen vapauden korostaminen on yllättävän vähäistä.
Toisten ihmisten ulkoista valinnanvapautta kyllä kunnioitetaan ja monenlaisten kukkien annetaan kukkia, mutta sisäisen vapauden korostamiseen monessa ympäristössä vaadittavaa kriittisyyttä auktoriteetteihin nähden on usein vaikea havaita.
Ihmisen sisäisen vapauden korostamisessa tavanomainen psykologia kunnostautuu Vesimiehen ajan henkisiä ihmisiä paremmin.
Tietysti perusasetelma asioiden tutkimiseen on erilainen. Yliopistoissa voidaan rauhassa tehdä perustutkimusta, kun taas henkisellä alueella kukaan ei maksa tuotteista, mitkä eivät ole valmiiksi kaupallisissa muodoissa. Mutta löytyy henkiseltä alueelta jopa opettajia, kuten J. Krishnamurti, jotka ovat voimakkaasti korostaneet ihmisen sisäistä vapautta, pyrkineet myös omalta osaltaan pitäytymään auktoriteettiaseman ulkopuolella ja siitä huolimatta suuresti menestyneet.
Jos vain haluamme, voimme lähteä korostamaan sellaista käsitystä henkisyydestä, mihin erottamattomana osana kuuluu oman itsenäisyyden korostaminen. Toisin sanoen myös nöyryys ja jatkuva tiedostamisen yrittäminen suhteessa siihen, millaisten ulkoisten vaikutteiden alaisena ratkaisut tulisi tehdä.
Julkisissa henkisissä puheenvuoroissa lehdissä ja kirjoissa on ehkä tapana yleensä ohittaa kaikki yllä olevien kaltaiset asetelmat korostaen sitä, mikä kulloinkin on jonkinlainen uutuus, häivyttäen niitä peruskysymyksiä, joihin kuitenkin pohjimmiltaan halutaan vastata. Tarkoitan kysymyksiä varsinkin siitä, millaista on mielekäs, tasapainoinen, viisas, rakkaudellinen tai muu sellainen elämä. Varsinkin toimittajien teksteissä on myös tapana häivyttää kirjoittajan oma minä esityksen taakse ikään kuin hän ei olisi sitoutunut ja motivoitunut esittämiinsä näkemyksiin ja niiden levittämiseen sen kummemmin kuin maksimissaan voimakasta mutta irrallista iloa tuntien…
Kuitenkin olemme varmaankin kaikki ihmisiä, jotka ainakin joskus pohtivat elämämme perustuksia syvästi. Olemme silloin tilanteessa, missä meille levittäytyvät kysymykset onnellisuudesta, tasapainosta ja muusta sellaisesta vakavasti ja laajasti.
Voimme silloin lähteä löytöretkeilijöiksi laajentamaan elämänkuvaamme tai elämänasenteittemme yksinkertaistamiseen, jopa pakenemiseen – mutta juuri elämämme perustuksia koskevien kysymysten kokonaisuus on suuri, painava asetelma tietoa, avauksia ja kysymyksiä.
En halua väittää, että keveän ilon elämä olisi esimerkiksi tyhmää. Mielestäni vain ihmisen henkisyys todentuu parhaimmillaan usein niin, että hän - muun ohessa - ottaa vastuuta elämänsä kokonaisuudesta.
Se voi olla vaikkapa jotakin sellaista, mikä ei helposti tai nopeasti ilmene selvänäkökyvyttömille ihmisille ainakaan konkreettisesti.
Kuten antautumista sille-mikä-on ja kaikkien tunteiden ja tekojen tarjoamista Jumalalle.
Ihmisen oman elämänsä kokonaisuuden tiedostaminen tekee ihmisestä vapaamman ja todellisemman – ja sitä kautta myös vastuullisemman. En tarkoita, että vastuun omasta elämästä pitäisi olla raskas lasti niskassa. Tarkoitan, että jos tiedostaminen on sirpalemaista ja poukkoilevaa, se ei ole voimakasta eikä kovinkaan mukavassa määrin harhoista vapaata. Vaikka se olisikin nyt-hetkisyydessä pysyttelevää. Ja siksi keskittyminen oman elämän kokonaisuuteen voi tuoda suuremman keskittymiskyvyn koko elämään.
Onnellisuus, pitkäjänteinen hahmotustapa ja tietoisuuden voimistuminen kuuluvatkin yhteen.
Tietoisuuden voimistuminen tarkoittaa sitä, että tietoisuus käsittelee samanaikaisesti yhä helpommin ja laajemmin yhä suurempaa määrää informaatiota alkaen oman fyysisen kehon todellisuudesta.
Pitkäjänteinen hahmotustapa arvona ohjaa osaltaan ihmistä kärsivällisyyteen, keskittymiseen. Ilman riittävää keskittymistä hän ei voi päästä tasapainoon, vaikka kuinka löytäisi iloa sieltä ja täältä.
Näiden lähtökohtien vuoksi on syytä käsitellä onnellisuutta sen koko laajuudessaan.
Tiedon maailma on hyvä onnellisuuden avausnäkökulma. Siihen tutustumalla on helppo vakuuttua, että tasapainoisella nykyajan henkisellä etsijällä on suuret mahdollisuudet onnellisuuteen, myös siten, että hän voi säilyttää aiempia maallisia arvoja. Ovatko nuo mahdollisuudet kenties liiankin suuret esimerkiksi siksi, että eri ilmiöiden ja tekstien varjopuolia nostetaan esille vain harvoin ja vähän? Onko syntynyt jopa hybris, missä esimerkiksi paha on vain ”Valon puutetta” eli että yleisluontoisilla lauseilla tulkitaan todellisuutta ikään kuin siinä ei olisi hyvän aineksen lisäksi lainkaan vikoja ja ristiriitoja, jotka pitäisi tiedostaa, vaan enintään vain joitain yleisluontoisia puutteita? Onko positiivinen ajattelu mennyt liian pitkälle, jos se on käytännössä sitä, ettei negatiivisia puolia voida käsitellä juuri lainkaan? Ja eikö nimenomaan henkisestä näkökulmasta ole tärkeää kysyä: onko onnellisuuden hakeminen eräillä tietyillä henkisinä esitettävillä tavoilla sellaista, mikä ei välttämättä lisää henkistä kasvua?
Rohjetkaamme kysyä näitä ja syvempiäkin kysymyksiä – siitäkin huolimatta että tässä kuten elämässä yleensäkin asioita on tilaa käsitellä vain pintapuolisesti.
Kysykäämme syvemmin: kaikki me varmaan allekirjoitamme sen, että ainakin kohtuullisilla henkisillä kyvyillä varustetuilla henkisillä ihmisillä ovat nykyään suuret mahdollisuudet onnellisuuteen… Virikkeitä ja syviä hahmotuksia on joka lähtöön. Ja kukaan ei varmasti arvostele, jos joku katsoo olevansa henkinen ihminen vain siksi, että uskoo jälleensyntymään mutta ei mihinkään muuhun erikoisempaan. On tilaa ajatella juuri niin kuin tykkää.
Ihmisen energeettisille ominaisuuksille jotkut rakentelevat mittauslaitteistoja, mutta henkisyyden mittaamisesta ei puhuta.
On siis tilaa ajatella mitä vain, vaikkakin henkisestä kasvusta on vaikea puhua, jos vertailua eri ajanhetkien välillä ei sallita esimerkiksi siksi että se ei ole nykyhetkessä elämistä.
Voisimmeko ainakin kysyä: millainen on se pysyvä asiakokonaisuus, minkä henkisellä elämällämme saavutamme?
Meillä on sisäisiä tilojamme kuvaavia sanoja kovin vähän.
Siksi on tarve kysyä ja koettaa ilman teknisen älyn käyttöä tiedostaa, tarkoitammeko esimerkiksi onnellisuudella jossain määrin jo puhtaasti energeettisesti jonkin verran erilaisia energiatiloja?
Kokonaisenergiatilaamme voidaan arvioida vaikkapa chakrojen kautta. Joku saattaa korostaa onnellisuutta jonkin tietyn chakran energioissa enemmän kuin joku toinen. Se, ettei meillä ole suurta tiedostamista näistä energiakeskuksistamme, on johtanut siihen, että käytämme tällaisia valtavankokoisia epämääräisiä käsitteitä, kuten ”onnellisuus”. Ja olemme mieltyneet ns. asiakeskeiseen lähestymistapaan.
Henkisten käsitteiden hahmottelun lähtökohtia
Onko meillä sellaisia käsityksiä eheydestä, onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä, että tyydymme henkisen kasvun näkökulmasta itse asiassa liian vähään – liian maallisiin, rajoittuneisiin ja epämääräisiin kuvioihin? Emmekö suhtaudu liian kevytmielisesti moniin tavanomaisiin käsitteisiimme eli silmälaseihimme, joiden kautta yritämme maailmaa ymmärtää? Asia ei ole teoreettinen, vaan tulkintamme ohjaavat kokemistamme mitä suurimmassa määrin.
Ymmärrän kyllä, ettei henkinen kasvu johda välttämättä kaikilla samassa tahdissa tiedolliseen kirkastumiseen. Mutta en ymmärrä, miten ihminen voi edetä kohti valaistumista ilman että hän matkansa varrella oppii suhteellisuudentajua ja uusia näkökulmia henkisyyden peruskäsitteisiin. Siis oikeasti. - Ei siten, että hän oppii joitakin kaavoja, joiden mukaan hän muodostaa tärkeimmät käsityksensä.
Mitä siis on todellinen eheys, onnellisuus ja tyytyväisyys?
Niitä on kasvattavaa kysyä tietämisen lisäksi myös sanattoman tiedostamisen, hiljaisen tiedon näkökulmasta sekä koettaen palata aiemmat käsityksensä hyläten ”alkuun” ja rakentaa hahmotuksensa uudelleen. Arjessa tiedostamisen sirpaleetkin voivat olla tärkeitä, jos kyse on tärkeistä asioista.
Jonkin verran nykyihmiselle vaativasti voi tässä yhteydessä myös kysyä: Mihin chakroihin liittyvistä energioista puhumme, kun puhumme esimerkiksi tyytyväisyydestä?
Liittyykö kokemisemme oleellisesti liikkeeseen perustilasta parempaan tai huonompaan suuntaan? Eikö joka tapauksessa ole tiedostamattomuutta, jos nykytilannetta ei koe miksikään eli ei ole tunteita eikä tietoa siitä, mitä haluaisi tehdä?
Onko niin, että kun olemme kivunneet jollekin uudelle energiatasolle – vaikkapa eläneet jonkin aikaa jatkuvasti esimerkiksi Grander –veden kentässä (vähentämättä sen vaikutusta negatiivisilla mielikuvilla) – niin totumme siihen ja sitä kautta se, mitä kutsumme esimerkiksi eheydeksi, on yhä korkeammalla?
Tai yhtä hyvin voimme kysyä: mitä on ilo? Entä jos ilo on muusta tärkeydestään huolimatta teknisesti ottaen vain sivutuote siitä, että energiakehomme siirtyy korkeampaan tilaan ja ilohetken päätyttyä olemme korkeammassa tilassa kuin ennen iloa? Mutta että heikosta tiedostamisestamme johtuen – tarkemmin ottaen kenties varsinkin Valo –nimisen energian aallonpituuden heikkoon tiedostamiseemme liittyen – meistä tuntuu, että nimenomaan ilo –vaiheessa meissä virtaavat energiat kaikkein voimakkaimmin? Vähän samalla tavalla kuin voi olla nautinnollista harrastaa liikuntaa, mutta eiväthän lihakset kasva, kiinteydy jne. liikunnan harrastamisessa, vaan vasta lepotilassa, edellyttäen muun muassa sen, että rasitus lepotilojen välillä on ollut sopivaa.
Otteeni on nyt tosiaankin sinisilmäistä positiivisuus –ajattelua hieman suhteellistava.
Pelkästään manipulatiivisesta asenteesta pidättäytymällä ei varmisteta sitä, että positiivinen elämänasenne ei voisi olla joskus pakenemista.
Asiaa voisi käsitellä paljon tavanomaisesti, mutta haluan mennä syvälle.
Ajatellaanpa miten voimakkaasti maailmankaikkeus houkuttelee yksilöitään kasvamaan ja monimuotoistumaan fyysisesti ja henkisesti – mikä on henkisillä ihmisillä melko yleisen oletuksen mukaan joidenkin korkeampien tarkoitusten kautta elämän tarkoitus… Eikö maailmankaikkeudelle ole siis periaatteessa samantekevää, missä vaiheessa yksilöt saavat kyseisiin asioihin liittyvät palkintonsa, kuten orgasmin, ilon tai rauhan, kunhan yksilöt vain saadaan houkuteltua tietoisesti tai tiedostamatta toimimaan ainakin pitkällä tähtäimellä kokonaisuuden hyväksi? Ajattelisin että kokonaisuuden näkökulmasta on tärkeää saada systeemit pyörimään, niihin taloudelliset tasapainot ja tehokkaat kasvuprosessit.
Jos sitten haluamme nousta tästä kosmisesta draamasta jotenkin ylihistoriallisiksi, kosmisiksi, niin ensimmäinen asia on mielestäni se, että ei hyväksy liian helppoja vastauksia siihen, mikä on henkistä kasvua.
Toinen asia on henkisen kasvunsa tiedostaminen niin paljon, että se kytkeytyy onnellisuuteen. Eikä niiden kahden välillä ole sitten enää ristiriitaa...
Mutta yritetäänpä nyt palata maan pinnalle ja tavanomaisemman elämän tarkasteluun.
Ymmärrän sen, että kaikki on varmaan alun perin tarkoitettu yksinkertaiseksi: ihmisen on tehtävä vain sitä, mikä tuottaa iloa. Mutta joskus asiat menevät pieleen, vaikka niin koettaa tehdä. Se osoittaa, että emme ole niin eheitä ja tiedostavia, että tuo alkuperäinen yksinkertainen elämänohje – ”ilon tie” – voisi meillä joka hetki toimia.
Moni on niin vääristynyt, että kokee iloa elämässään jopa ensisijaisesti asioista, jotka ovat kaikkien asiaan liittyvien henkisen kasvun suhteen neutraaleja tai jopa negatiivisia.
Kun ymmärrämme henkisen kasvun välttämättömyyden, luonnonlain, joka toimii, halusimmepa tai emme, kärsimysten välttämisen ja onnen etsinnän tehokkain tuottaja on loogisesti henkisen kasvun tiedostaminen ja kyseisen tiedostamisen aiheuttama korrelaatiokytkös onnellisuuteen.
Siksi koetankin usein tiedostaa, missä olen kasvamassa henkisesti ja osaanko olla onnellinen henkisestä kasvustani.
Tällainen tiedostaminen ei ole asia, mikä saavutetaan joskus ja mikä pysyy yllä kun pitää kiinni oikeiksi kokemistaan mielipiteistä, teknisen älyn tasosta. Kyseinen tiedostaminen on jokapäiväistä toimintaa, joka pitää osaltaan yllä jonkinmoista yhteyttä korkeampaan itseen, korkeampaa tietoisuudentasoa kuin mikä muutoin toteutuisi.
Mutta! Kuten tiedämme, henkinen kasvu voi tapahtua sellaistenkin haasteiden kautta, että sitä mukaa kuin taito olla eheä kasvaa, haasteetkin kasvavat ja siten eheyskin – joitakin poikkeushetkiä lukuunottamatta – tuntuu aina vain pakenevan meitä. Ja ehkä niin tulee ollakin? Jospa maailmankaikkeuden perusolotila – ainoa mahdollisuus tasapainoon – on liiketila, joka pyrkii jatkuvasti laajenemaan, kehittymään, kaikilla tasoilla...?
Silloinhan jonkun ihmisen onnellisuus, joka syntyy siitä, että jokin asia ei muutu, kuten ajatus että hän omistaa lopulliset totuudet jostakin asiasta, on pelkkää harhaa. Vaikka samanaikaisesti samalla ihmisellä voi olla saman onnellisuus –käsitteen alla terveitä onnellisuuden piirteitä.
Käytännöllisintä on varmaankin kysyä: Millainen on meille riittävän hyvä perusolotila, perustunne tai tajuntamme pohjavire, mitä haluamme tuntea, tavoitella? Olemmeko ottaneet vakavasti sen, mitä vaikkapa todella on onnellisuus ja ajatusten puhtaus? Vai olemmeko laiskoja käsitteittemme määrittelyssä ja käytössä? Voimme olla laiskoja käsitteissämme ja silti valaistua. – Mutta useimmiten huonot käsitteet tuntuvat johtavan huonoon tiedostamiseen.
Tuntuu, että tunteiden alkuperiä ei tiedosteta useinkaan kunnolla.
Maailmantilannehan olisi aivan erilainen, jos ihminen tavallinen ihminen todella muistaisi (aiemmasta elämästään tai ainakin ajalta ennen inkarnoitumistaan), mitä on suuri eheys ja onnellisuus. Ja jos hän todella muistaisi, mitä on saavuttaa sellaisia tiloja ns. itseriittoisesti eli vain energeettisessä yhteydessä maailmaan – tai sanoisimmeko Jumalaan. Silloinhan ihmiset todella tavoittelisivat niitä ja monia muitakin tärkeitä henkisiä asioita. Silloinhan hampurilaisbaarien tilalla olisivat meditaatiotilat, joissa voisi valita täyden hiljaisuuden tai sopivaa henkistä musiikkia. Silloinhan ajatusten ja tunteiden puhtauteen olisi todella voimakas Sydämen pyrkimys. Mutta tuntuu, että niitä ihmisiä on harvassa, jotka todella ymmärtävät voimakkaan ajatusten ja tunteiden puhtauteen pyrkimisen hienouden ja sitä kautta toteuttavat sitä.
On joitakin tavanomaisia psykologisia dynamiikkoja, jotka tuntuvat estävän ihmisten ymmärrystä ja toimintaa tässä asiassa. Jonkin verran vastaavaa tuntuu olevan eheyden tavoittelussa tavanomaista paljon suuremman anteeksiantamisen ja kiitollisuuden kautta.
Asiaa kuvaa esimerkiksi se, että meditaatiotekniikoiden opetuksessa korostetaan New Age -alueella paljon useammin suojan hankkimista kuin motivaation hankkimista suureen psyykkiseen puhtaussuuntautumiseen. Kuitenkin psykologiset asenneasiat ovat tärkeitä myös energetiikan maailmassa. Energeettisestä puhtaudestaan huolehtimiseksi ei riitä se pintaelämä, että huolehtii fyysisestä puhtaudestaan ja puhdistelee tai puhdistuttaa auraansa.
Joku kenties tarvitsee monta kovaa opetusta ennen kuin hänen on oman jaksamisensa vuoksi luovuttava egollisista asenteistaan henkiseen oppimiseen ja siirryttävä luovaan ja itseriittoisuuteen suuntautumiseen kiitollisuuden, anteeksiantamisen ja muiden vastaavien eheyden aallonpituuksien suhteen.
Mittaamisen ongelma
Nykyään kun meillä on näitä karkeita sanoja, kuten ”onnellisuus”, ”tyytyväisyys” ja ”eheys”, eikä mitään kunnon kulttuuria niiden suhteen, tilanne on vaikea. Niille ei ole muodostunut missään mielessä mitään mittaria, suhteutustapaa, eikä meillä välttämättä ole suurta tiedostamista energiavirroistamme. Olemme subjektiivisuuden hernerokkasumussa.
Jos joku on vaikkapa symbioottisessa energiassa ja väittää olevansa eheä, voimme osoittaa hänen tilansa riskialttiuden tai negatiivisuuden ilmeisesti vain epäsuorasti jälkikäteen - sen seurauksista käsin.
Olisipa helppoa jos näkisimme kaikki täydellisesti auroja (tuskin kukaan näkee) ja osaisimme niitä tulkita ja niistä puhua (vielä vähemmän on niitä jotka osaavat).
Jokin tiedostavampi laji maailmankaikkeudessa varmaankin omaa omat sanansa esimerkiksi eri laatuisille tyytyväisyydentunteille. Ja tiedostaa sen, mitä liian vähäisistä henkisistä tavoitteista seuraa.
Meillä jokainen määrittelee itse, millaista ja miten voimakasta onnellisuutta, tyytyväisyyttä jne. tavoittelee. Jokainen tunnistaa tai on tunnistamatta chakrojensa tiloja aivan itse. Jokainen selvittelee itse, mitä hänen mielestään riittävän hyvä tasapaino ja maadoittuneisuus yleisesti ja hänelle erityisesti tarkoittaa. Näin tietysti pitää ollakin, mutta ongelma on se, ettemme voi emmekä usein edes halua keskustella näistä asioista. Keskusteleminen veisi sitä paitsi helposti analyyttiseen käsitemäärittelyyn ja se taas katsotaan yleisesti liian vaivalloiseksi ja vääränlaiseksi elämäksi. :)
Mikä siis neuvoksi?
Ihminen voi tietysti olla onnellinen myös itseriittoisesti. Ihminen voi tuntea rauhaa ja onnellisuutta samanaikaisesti koko olemuksellaan – kuin lempeys olisi siirtynyt jokaiseen soluun. Kutsun sellaista eheydeksi. Siinä tilassa ihminen antaa ympäristölleen eheyden energioita jo yrittämättäkin, keskittymättä muuhun kuin silloin tällöin eheyteensä. Silloin ihmiselle antaminen on helppoa ja hän voi olla tietämättään jopa puhdas jatkuva kanava. (Siinä missä tavalliset ihmiset automaattisesti muuntavat vastaanottamiansa elämän energioita aina voimakkaasti persoonallisesti.)
Tiedon maailman valot ja varjot
On onnellista, että henkinen alue – ja rajatiedon alue – on niin vapaa asioiden ennakkoluulottomille yhdistelyille. Saamme vastaanottaa omalla kielellämmekin lisääntyvään tahtiin mielenkiintoista informaatiota henkisistä ”oppiaineista”, kuten anteeksiantamisesta, kiitollisuudesta ja tasapainosta, ja perustavista henkisistä ilmiöistä, kuten meditaatiosta ja kanavoinnista.
Jos meillä on kaipuu henkiseen kasvuun, se helposti johtaa meidät työstämään myös hengellisiä perusilmiöitä, kuten rukoilemistamme.
Koska tiede ei suuressa mittakaavassa suuntaudu Vesimiehen ajan henkisyyden vakavasti ottamiseen ja sen ilmiöiden tutkimiseen – eikä sillä monessa tapauksessa olisi kunnollisia resurssejakaan, vaikka rahoitusta löytyisi – tilanne on se, että tavallinenkin etsijä voi löytää, oivaltaa paljon hyvää, sellaista, mitä ei ennen ole mistään lukenut ja jotakin myös sellaista, mitä ei kenties olemassa olevassa kirjallisuudessa ole esitetty.
Elämme tältä osin onnellista aikaa.
Jos ajattelemme vaikkapa meditoinnin, kanavoinnin, kiitollisuuden, tasapainon, tajunnan ja henkisen kasvun käsitteitä, on itsestään selvää, että vielä on paljon mielenkiintoisia määritelmiä ja hahmotelmia, ehkä jopa metodeja löydettävissä. Myös sellaisia, jotka ovat sekä käytännöllisiä että silti kohtuullisesti tieteellisen täsmällisyyden vaatimukset täyttäviä.
Varjopuolena ajassamme on tietysti se, että – harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta – pioneerimaisen rajatiedon ja jopa valtakulttuuria täydentävän ja vaihtoehtoisen henkisyyden nimissä esitetään jo sisäisesti hyvin ristiriitaisia ja äärimmäisen spekulatiivisia käsityksiä ja monia sinänsä hyviäkin asioita kovalla, kaupallisella ja erillisyyden energialla. Ja näitä esityksiä vastaanotetaan kiinnittymisen tarpeella. Halutaan keskittyä henkisyyteen ja toivotaan henkistä kasvua (hyvä), mutta ei nähdä muuta vaihtoehtoa kuin riippuvuussuhteisiin heittäytyminen.
Kuitenkin, eihän tässä näin pitänyt käydä? Eihän henkisyyden arjen pitänyt olla painottunutta spekulaatioiden seurantaan ja muodostukseen tai auktoriteettien sanomien hyväksymiseen ilman suurempaa ajattelua? Sellaistenhan piti kuulua vanhaan rajatietoiluun ja loppua viimeistään 1980-luvulle. Entisaikaan rajatiedon kirjat olivatkin paranormaalien ilmiöiden kiehtovuuden ajamina kirjoitettuja. (Kuten Colin Wilson: Ovi tuntemattomaan 1-2, alkut. 1971.)
Elleivät olleet selkeästi sitoutuneita joogaan tai johonkin uskontoon.
Henkisyyden vakavasti ottaminen
No, ajatelkaamme toiveikkaasti.
Ottakaamme henkisyys rentoutumisen, piristymisen ja nautiskelun lisäksi vakavasti. Silloin henkisyys on kasvuun suuntautuvaa eikä vain oleilua tutuissa kaavoissa ja energioissa. Saatamme tehdä monen kuukauden vaiheittaisen suunnitelman siitä, miten muutumme esimerkiksi rakastavammiksi ihmisiksi. Sellainen pitkäjänteisyys saattaa herättää myös maallisen ihmisen kiinnostuksen.
Eikä henkinen kasvu enää sitten todennäköisesti olekaan vain jotain, minkä on luontevaa paljastua jälkikäteen. – Sitten kun on psyykkistä tilaa kaunistella asioita, löytää selityksiä.
Myös Johdatuksen ymmärtämiseen tulee oivaltavampi ote kun ihminen ei esimerkiksi ilon ja virtaavuuden nimissä etsi aina helpoimpia ajatusmalleja. Jokin, mitä ihminen luulee Johdatukseksi, voi ollakin egon oikku eikä suinkaan viesti korkeammalta itseltä tai henkioppailta tahi muutoinkaan mitään henkisesti kasvattavaa. Jokin, mitä ihminen luulee Johdatukseksi, voi olla myös ihmisen itsensä luoman persoonallisen energian ilmentymistä, vaikkapa ihmeellisen tuntuisia yhteensattumia, mutta niistä huolimatta kaikkea muuta kuin jotakin, mikä varmistaisi jonkin ratkaisun eettisyyden tai kasvattavuuden. Vakava henkinen ihminen ymmärtää, että ajatuksilla luomme todellisuutemme – myös ne ihmeelliset yhteensattumat. Eli keskinen itse osittain muokkaa alitajuntaa. Ja jos ihmisellä ovat voimakkaat egolliset tarpeet ja hän ennalta uskoo jonkin olevan totta tai oikein, niin kyllä hän energiallaan sen ”todisteiksi” vetää puoleensa mitä ihmeellisimpiä ”merkkejä”.
Tällä en halua kieltää, etteikö katsomuksista riippumatta Johdatusta nöyrästi etsivällä, perusenergiatasonsa korkeudesta huolta pitävällä ja pitkäjänteisesti energeettisiä taitoja harjoittelevalla ihmisellä voisi olla loistavasti tervettä, hyvää Johdatusta.
Lopulta käsitys hyvästä Johdatuksestakin syvenee.
Perimmäinen pohjavire henkisen kasvun suhteen muotoutuu vakavalla etsijällä hengeksi, mistä loistaa näkemys siitä, että elämän tarkoitus on meidän kaikkien kasvu kohti suurempaa itsenäisyyttä.
Kaikki nämä asiat johtavat helposti meidät myös kokonaisvaltaisiin prosesseihin. – Käsityksemme maailmasta ja minäkuvamme muuttuu prosessissa, mistä kokija ei välttämättä voi asettua erilleen, analysoijaksi. (Ja siitä huolimatta voi olla kyse terveestä prosessista joka kannattaa käydä läpi.)
Vapauden vastapaino on vastuu
Onnellisuutemme, eheytemme ja mahdollisuutemme päästä irti erillisyyden harhastamme säilyvät, kun muistamme olla vapautemme vastapainoksi nöyriä ja pitää tiettyä psykologista etäisyyttä auktoriteetteihin, kuten kirjoihin, opettajiin ja vaikkapa yleiseen mielipiteeseen.
Vain näin voimme ottaa vastuun henkisestä kasvustamme tiedon maailman suhteen.
En tietysti tarkoita, ettemmekö voisi olla energeettisesti voimakkaassa yhteydessä korkeisiin mestareihin (yhtä hyvin liikkumatta kuin liikkuen fyysisesti heidän lähellä) ja rakastaa heitä. Jos satumme olemaan merkittävällä henkisellä tasolla.
Mutta näissä asioissa on oltava varovainen. Sitä varovaisempi, mitä enemmän on kyse rajatiedollisista ilmiöistä.
On sinänsä OK, että rajatiedolliset ilmiöt tuntuvat usein olevan kytkettävissä henkisiin asioihin. Mutta tiedon maailmassa ei yleensäkään ole helppoa – ja rajatiedolliset ilmiöt ovat lisäksi vielä ihmiskunnalla erityisen huonossa otteessa.
Ja sanonpa sen, mitä olen lapsuudesta saakka halunnut sanoa: henkisyys ilman rajatiedollisia kytköksiä voi olla tasapainoiselle sivistyneelle ihmiselle täysin riittävän hyvää, hyvin henkisesti kasvattavaa elämää...
Mutta se, että joku sattuu olemaan rajatiedosta kiinnostunut, ei tarkoita, että hänen elämänkäsikirjoitukseensa kuuluisi olla siitä kiinnostunut tai että hän sen kautta kasvaisi nopeimmin...
Tuollaisia väitän toivoen, ettei Vesimiehen ajan henkisyyden perinteisiä ajatuskuvioita otettaisi itsestäänselvyyksinä.
Nyt suuressa vapauden maailmassamme tilannehan on se, etteivät henkiset ihmiset pääse yksimielisyyteen kovinkaan merkittävistä asiakokonaisuuksista.
Eivät edes siitä, kannattaako ihmisen tai edes henkistä kasvuaan lisäävän ihmisen syödä liharuokaa vai ei.
Siitä on monenlaisia käsityksiä, korkeasti tunnustetuilla opettajilla, mestareilla ja Avataaroillakin.
Sekin kertoo siitä, että vastuun korostaminen olisi suotavaa vapauden vastapainoksi.
Vastuun kautta onnellisuuteen
Lopputuloksena voi ollakin se, että ilon tie – joka helposti mielletään/väännetään egoistiseksi itsensä toteuttamiseksi – voi ollakin yhtä paljon vastuun kuin ulkoisen vapauden tie. Ja vastuun voi käsittää henkisyydessä siten, että on kokonaisuuden etu, että ihminen antautuu sille-mikä-on ja niin sanotusti tarjoaa kaiken Jumalalle eli pitää kokonaisuuden näkökulman jatkuvasti tunteita työstävällä tavalla mielessään. Kun ihminen oppii antautumaan elämälle ja olemaan valmis tarjoamaan kaiken Jumalalle, hän on vastuullinen, mutta saa myös palkinnoksi hengellisen energian, joka ei tee vastuun kantamisesta liian vaikeaa.
Kirjallisuus
Anonyymi: Zareth I; II; III (suom. 2. korj. p. 2005)
Peck, M. Scott: Rakkauden psykologia (suom. 2012, 3. uud. p.)
Perttula, Juha, Olenko onnellinen? Psykologista tunnustelua suomalaisen aikuisen onnellisuudesta (2001)
Prentiss, Chris: Zen ja onnellisuuden taito (suom. 2008)
Richelieu, Peter: Sielun matka (suom. 1983, alkut. 1953)
Richo, David: Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa (suom. 2012)
Santavuori, Risto: Tajunnan taito. Hypnoosiohjauksen kirja (2006)
Enemmän viimeistellen olisin kirjoittanut tämän kirjoituksen aivan toisenlaiseksi. Mutta tällaisenaan tämä tuntuu ok:lta, julkaisemisen arvoiselta.)
Saate
(28.6.14)Henkisesti oleelliset mielestään löytäneen ihmisen onnellisuus lienee yksinkertainen asia.
Ainakaan itse en kutsu henkisesti löytäneeksi ongelmaista ihmistä.
Mutta henkisen etsijän onnellisuus voi olla monella tavalla syntyvää. Ja hän voi olla prosessissa, vielä kaukana onnellisuudesta ja henkisistä päämääristään.
On myös tavattoman monia johdonmukaisia henkinen Polku -kokonaisuuksia. Ja tietysti paljon enemmän niiden yhdistelmiä...
Ajattelepa vaikkapa ihmistä, jonka onnellisuus ja henkinen kasvu -käsitykset olisivat yhdistelmä Sanaya Roman'n, Chögyam Trungpan ja Jed McKennan kirjoista! - Ei se mahdotonta ole saada niistä jossain määrin johdonmukainen kokonaisuus!
Niinpä alla olevan vanhan kirjoitukseni aihe on kiehtova.
Onnellisuus-aihetta on helppo prosessoida loputtomantuntuisesti.
Ihminen on sen verran ihmeellinen.
Tietysti voi ajatella niinkin, että ovatpa jotkut erikoisia, kun eivät osaa kunnolla edes rentoutua. Mutta varsinaisesti ihmisen ihmeellisyys tulee ilmi siinä, että hän kykenee elämään lävitse tosi vaikeiden aikojen. Ja kykenee elämään ihmettelyssä, ihmeenomaisuudessa, ihmeitä luomisen mielialassa.
Ja viime mainitussa ehkä ajoittain luomaankin jonkinlaisia - ehkä paranormaalejakin - ihmeitä, ainakin kääntämään elämän ensin katasrofeilta näyttävät takaiskut pitkällä tähtäimellä hyödyiksi, henkiseksi kasvuksi. Ks. Chris Prentiss: Zen ja onnellisuuden taito.
Toisaalta jos siitä oikein liidät, niin lue myös tämä, vaikka yhtä pinnalliseksi jääkin: http://valopolku.blogspot.fi/2011/12/zen-ja-onnellisuuden-taito.html (Totta on esimerkiksi se, ettei Prentiss'llä ole otetta siihen, mitä "on" zen.)
Toisaalta viite siihen suuntaan, että tuo angloamerikkalainen Prentiss'n tyyli ei ole aina vain liitelyä, on esimerkiksi se, että hypnoosiohjauksen taitoa ei voi loppuun asti opettaa.
(Lähde: Risto Santavuori: Tajunnan taito. Hypnoosiohjauksen kirja (2006), 37. - "Hypnoosi on ihmisessä" ja hypnoosissa "ei ole taikaa" -ilmauksia kirjoittaja tuntuu tuolla sivulla selittävän virkkeellä: "Hyvä hypnoosiohjaus ei ole ulkoa opeteltavissa olevia kaavoja eikä mikään siihen liittyvä menettely johda hypnoosiin ilman sisäistä ymmärrystä." - Ks. muutoinkin kyseinen suurikokoinen 404-sivuinen teos.)
Samoin kuin karatessakaan ei pääse korkeimmille mustan vyön tasoille vain seuraamalla mekaanisesti joitain kaavoja.
Kyse on noissa elävistä prosesseista, joihin on kokonaisvaltaisesti eläydyttävä ja oikeasti kasvettava, jos haluaa tuloksia...
Toiseksi onnellisuuden prosessoiminen paljastuu loputtomien mahdollisuuksien kentäksi myös kun ajatellaan onnellisuuden suhdetta sellaisiin käsitteisiin/ideoihin/mielikuvamaailmoihin, kuten elämänhallinta, tavallisuus, syvällisyys, kypsyys, hohdokkuus, sankaruus...
Lue vaikkapa David Richon Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa -kirjan ja M. Scott Peck'n Rakkauden psykologia -kirjan (The Road Less Travelled -klassikko) käsityksiä kypsyydestä tai ihmisyyden aikuisuudesta.
Onnellisuus-käsitteen meditointi ja prosessointi voi olla uskoakseni monelle hiljentymisen, jnana-joogan tie...
Tai niinhän se olisi paras. (Eikä niin, että mielletään jossain tietyssä harrastuksessa olevan jotain erityistä taikaa täysin irrallaan sanallistettavissa olevasta henkisestä kasvusta, maadoittuneisuuden asteen tiedostamisesta (ja tarvittaessa maadoittuneisuuden lisäämisestä hyväksi)...)
Yllä olevilla koetan ilmaista sitä, että onnellisuuden aikaansaamisessa tarkkuus ja innostus ovat yhtä tärkeitä.
Ja tarkkuus varsinkin silloin, jos ihminen on taipuvainen epäselvyyksiin ja epävarmuuksiin omasta arvostaan.
Kuten stressiin, maadoittumattomuuksiin, hämmennykseen, häpeään...
Ajatellaanpa aiheesta ehkä selkeintä eismerkkiiä.
Sitä, että ihmisellä on hyvin suuri rasvaprosentti ja monta kertaa viikossa negatiivisia mielikuvia ja tunteita kehoaan kohtaan.
(Ihan hyvä esimerkki, sillä moni henkisen kasvun ihminen on tuossa tilanteessa. Paeten syömisen lisäksi ehkä meditaatioihin ja muihin henkisiin kuvioihin jotakin ongelmaa, jota ei halua kohdata.)
Vaikka hän saisi tarkasti itselleen sopivat ohjeet ravintoon, liikuntaan ja itsensä arviointiin, hänen on todennäköisesti vaikea onnistua vähäistä enempää, jos hän vain suorittaa kaikki ohjeet. Eikä tarkasti tiedosta itseään. Siis kykene tunnistamaan ja nimeämään tunteitaan ja olemaan kokonaisvaltaisesti läsnä kehossaan, etsien hyvää oloa ja kauneutta, kokien pystyvänsä mittaamaan jotenkin edistymistään. (Ja sen mittailun on pitkällä tähtäimellä välttämätöntä olla suunnilleen todellisuutta vastaavaa.)
Ihmisen on onnellisuutensa kannalta oleellista kokea, että hänen kehollisuutensa ja psyykkinen sisäisyytensä on täysin ja voimakkaasti hänen puolellaan. Eikä vain jokin Toinen, jokin säkki, josta ei tarvitse välittää sen jälkeen kun esimerkiksi tavoittelemansa makuaistimuksen on saanut.
Sitä kautta ihminen tulee vähemmän ulkoisuuksista riippuvaiseksi. Ja etenee kohti sitä eheyttä, missä tulee mielekkääksi käyttää esimerkiksi aitouden käsitettä.
Ihmisen on siis luotava itsestään suurenmoinen elämismaailma. Kokonaisvaltaistettava itsensä kokemistaan.
Eräs hyvä lähtökohta on tyytymättömyys omaan keholäsnäolon taitoonsa ja hengityksen hallintaansa.
Siitä alkaen voi olla hyvä motivaatio edetä rentouttaviin hengitysharjoituksiin, etenkin silloin, kun on jokin ongelma.
Kuten halu syödä, vaikka fyysisesti syömiseen ei pitäisi olla mitään tarvetta.
Ihmisen tulisi saada kehostaan ja koko sisämaailmastaan johdonmukaisesti kokonaisvaltainen. Ja Muistuttaja, joka muistuttaa, että hän on enemmän kuin riittävä - oikein hyvä sellaisena kuin hän on.
Moni kehonkuvaltaan epäselvä tai negativisoitunut on kehosuhteeltaan muutoinkin epäselvä tai negativisoitunut.
Monien virtapiirit ovat myös niin tukkeutuneet, etteivät he etene lainkaan kokonaisvaltaistumisen suuntaan edes riisumalla vaatteensa rauhallisena hetkenä.
Se on hyvin valitettavaa.
On niin paljon tervehenkistä aistillisuutta... Aistillisuuden ja nautintojen määrän ei tarvitse laskea silloin, kun ihminen alkaa tervehdyttämään ravinto- ja fyysisen aktiivisuuden elämäänsä...
Tänään ajattelinkin juuri sitä, miten teollisuusmaissa tavallisen ihmisen keskeinen elämänsisältö on tavanomainen kuluttaminen.
Moni jopa etsii elämäänsä huippukohtia tavanomaisesta kuluttamisesta.
Ja se voi olla jopa yhdeltä - kuluttajaihmisestä merkittäväntuntuiselta - puoleltaan jopa "ajan tappamista".
Onko se sitten tyytyväisyys- vai onnellisuuselämää?
Sitä arvioidessa kannattaa ottaa huomioon se, ettei ihminen voi olla onneton tai ärsyyntynyt sellaisesta, mikä hänellä ja hänessä voisi olla, mutta mistä hänellä ei ole aavistustakaan...
Ja ihminen voi sokaista itsensä uskomuksillaan.
Kuten astraalitasolla on olemassa ihmisten uskomuksista syntynyt Kultainen kaupunki - kristittyjen taivas.
(Luulen, että on moniakin kristittyjen taivaita, jos yhdistämme Zareth I-III -kirjojen ja Peter Richelieu: Sielun matka -kirjan (suom. 1983, alkut. 1953) tiedot. - Onhan kristityillä selvästi toisistaan eroavia voimakkaitakin käsityksiä Taivaasta.)
Kultaisessa kaupungissa on esimerkiksi "Jeesus", joka pitää puheita, joissa hän sanoo vain Uuteen testamenttiin kirjattuja lauseitaan.
(Muuten, Raamattua tutkineiden tiedemiesten mukaan kyseisistä lauseista suurin osa ei todennäköisesti/varmasti edes ollut Jeesuksen lausumia.)
Kyseinen "Jeesus" on vain tosiuskovien ajatuskaava. Ei se todellinen henkiolento, joka tuli mestariksi Nasaretin Jeesuksena eläessään, hengellisyyttään ja henkiopastaan (Maitreyaa) kuunnellen... (Ja sai paljon apua monilta korkeilta tahoilta erikoistehtäväänsä.) Se Jeesus, joka syntyi kyseisen elämän jälkeen vielä joitain kertoja uudelleen Maan päälle ja on nykyisin yksi useista tuhansista Ylösnousseista, täydellisistä ihmisistä, joiden ei tarvitse inkarnoitua millekään planeetalle.
*
Tämä alla oleva kirjoitukseni kuvastaa sielullista perussuuntautumistani tavallistenkin asioiden kyseenalaistamiseen.
Kuten sitä, että en ole huomannut henkisessä mediassa onnellisuuden systemaattista asteikollistamista sekä onnellisuuden käsitteen kyseenalaistamista ja suhteuttamista henkisyyden tai henkisen kasvun käsitteeseen.
Henkisessä mediassa on aina kyseenalainen lyhytmuotoisuus (kiire?) ja epäselvyys suhteessa onnellisuuteen.
Eli jos joku väittää olevansa onnellinen, häntä pidetään täysin onnistuneena ihmisenä ja helposti häntä vain suitsutetaan Kaksinaisista näkökulmista käsin.
Vaikka yleensä henkistenkin (ainakin New Age -henkisten) ihmisten onnellisuus on pitkälti sitä, että he ovat onnistuneet torjumaan henkisen kasvun haasteet ja saaneet aikaan elämän, jossa on 10 000 tavaraa ja vähintään tuhansia yksityiskohtia juuri siten kuin heidän egonsa haluaa olevan...
Esimerkiksi heidän kodeistaan ei voi nähdä merkkejä henkisen kasvun edellytyksiin kuuluvista avoimuudesta ja kiitollisuudesta.
(Esimerkiksi, jos heillä edes on alttaria, se ei ole kovinkaan avoin.)
Yleiskulttuurin tapaan henkisessä mediassa on esitetty valtavasti tarinoita ja vastakkainasetteluja suuren hyvinvoinnin ja suuren pahoinvoinnin välillä, mutta ei työkaluja pienten askelten elämään, vaikka tavallinen elämä on yleensä pienten askelten ottamista.
Ei-dualismia ei mainita, ellei median kohdehenkilö sitä itse tuo esiin...
******
Henkisen etsijän onnellisuus
Onnellisuus on syvällisesti käsiteltynä arkaluontoinen, kunkin yksityisyyteen kuuluva aihe. Yksilön ulkoista vapautta korostavassa länsimaisessa kulttuuripiirissämme on aina helposti arvostelulle ja pikatorjunnalle altista koettaa esimerkiksi sanoa jotakin siitä, miten ihmisen tai jonkun tietyn yksilön kannattaisi elää. Kuitenkin hyvästä elämästä olisi parempi puhua kuin olla puhumatta myös muissa kuin etiikkaan ja moraaliin liittyvissä yhteyksissä.
Arvostelu tai pikatorjunta eivät herää välttämättä vasta onnellisuuden sisältökysymyksissä, vaan jo kysymyksenasettelussa, sillä erilaiset halut ja kyvyt suhtautua onnellisuuteen ja sen lähikäsitteisiin liittyvät jo ihanteellisen elämäntavan ajalliseen lähtökohtaan.
Jotkut haluavat ajatella pisimmillään vain meneillään olevaa päivää ainakin sellaisten kivojen asioiden suhteen kuin onnellisuus. Heille onnellisuus on nyt-hetkisyyttä, jotain, mitä ei pidä eikä ehkä voikaan varmistella. Jotain, mitä on heidän mielestään henkisyyden vastaista koettaa varmistella tai neutraalistikin suunnitella. Heille onnellisuus on oleellisesti ilmeisestikin iloa, virtaavuutta, jotain passiivista vastaanottamista ja tämä riittää sinänsä heille perusteeksi olla ajattelematta mitään pitkän tähtäimen projekteja. Toiset taas voivat luoda itselleen kuukausien suunnitelmia onnellisuuden, rakastavuuden yms. kasvattamiseksi itsessään ja heidän kanssaan on luontevaa puhua vaikkapa siitä, miten kasvattaa onnellisuuttaan pitkällä tähtäimellä tehokkaimmin. Tasapainoisimmat ihmiset kykenevät tietysti elämään täysipainoisesti molempien näkökulmien kautta, eli nyt-hetkisyydessä ilman levottomuutta, egon oikkuja ja suhteessa tulevaisuuteen neutraalisti suunnitellen, ilman huolta, varmistelunhalua ja muuta sellaista.
Onnellisuudesta ei silti ole helppoa syvällisesti keskustella tasapainoistenkaan ihmisten kanssa.
Nyt –hetken ja ehkä kulumassa olevan päivän halut ja mahdollisuudet yksilö voi yleensä varmaan tiedostaa, mutta pitkällä tähtäimellä oman onnellisuutensa hahmottaminen merkitsisi oman luonteensa muuttumisen ennaltatietämistä. Onnellisuus on siis asia, joka liittyy niin moneen muuhun asiaan, että sen käsittelyä on vaikea rajata järkeviin mittasuhteisiin. Moni valitettavasti luopuukin mahdollisuudestaan ajatella onnellisuuttaan syvällisesti ja pitkäjänteisesti. Ehkä siihen on syynä kulutus- ja elämyskulttuurimmekin – yhä pikaisempia ja kaavamaisempia ratkaisuja yhä suurempiin kysymyksiin tarjotaan yhä useammin myös henkisellä alueella.
Ja kun keskustelemme onnellisuudesta henkisten ihmisten kesken, ylimääräisenä vaikeutena on vielä henkisen kasvun määrittely.
Jokainen varmaan voi myöntää, että pitkäjänteiset onnellisuuden lisäämisprojektit ovat varmasti tärkeitä ja hyvää, ihmisyyttä loistokkaasti toteuttavaa elämää niille, jotka niissä onnistuvat. Mutta mitä tällöin on onnistuminen? Ihminen voi helposti jäädä kysymään vaikkapa että olisiko onnellisuuteni lisääntynyt toisenlaistenkin elämän linjojen kautta, ilman erityistä suunniteltua onnellisuuden lisäämisen projektiakin. Henkinen ihminen on uskoakseni useimmiten Johdatukseen ja elämänsä käsikirjoitukseen luottavaisempi kuin keskivertoihminen, mutta henkisen kasvun merkitys on moniulotteinen. Se vaikeuttaa sekä pitkien onnellisuuden muodostamisprojektien synnyttämistä että arvioimista. Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että henkisille ihmisille olennaista on ollut ja mitä ilmeisimmin tulee olemaan henkinen kasvu ja pitkäjänteinen onnellisuuden kehittäminen edellyttäisi laadukasta käsitystä sekä henkisestä kasvusta yleensä että kulloinkin käsillä olevan yksilön henkisen kasvun toteutumisesta ainakin projektin ajan.
Henkinen kasvu, onnellisuus ja lukuisa joukko muita seikkoja on edelleen kytkeytynyt muun ohessa tähänkin merkittävästi kysymyksenasettelujamme moniulotteistavaan tekijään: kunkin yksilön elämän tarkoitukseen ja hänen käsitykseensä siitä.
Ehkä laajimmalle tulevaisuuteen – potentiaalisten vaihtoehtojen kenttään – ja menneisyyteenkin ulottuvat elämän tarkoituksellisuutta koskevat suuntautumiset, energiainformaatiosijoitukset. Siis pohdinnat, odotukset ja monien mukaan myös ennen syntymää energiakehoon, sieluun kiinnittyneet ”koodaukset”. Sielun tarkoitus on personoitua fyysiseen kehoon tietyn kosmisen hetken aikana – tämä synnyinhetken tärkeys ilmenee esimerkiksi astrologian toimivuudessa – henkisen alueen yleisen käsityksen mukaan maksaakseen karmavelkojaan ja oppiakseen henkisiä läksyjä ja kerätäkseen kokemuksia.
Joka tapauksessa nuo ennen syntymää tapahtuneet kiinnitykset ilmenevät ainakin silloin, kun ihminen kokee elämänsä mielekkäimmäksi.
Sellaisia hetkiä voisi kutsua aktiivisen onnellisuuden ilmentymiksi.
Niihin voi liittyä – jos ympäristö ei suvaitse tai toteuta riittävästi yksilön arvoja – voimakastakin tarvetta parantaa maailmaa. Se voi mennä arvona onnellisuuden yläpuolelle, tulla jopa itseisarvoksi, jolloin onnellisuus ainakin perinteisessä, melko passiivisen mielentilan merkityksessä on tietysti jo jäänyt paljon sen alapuolelle.
Joka tapauksessa: Jos olemme kiinnostuneita henkisestä kasvusta, on tärkeää, miten onnellisuuden arvotamme ja ymmärrämmekö sen passiivisena vai aktiivisena vai molempina.
Henkinen kasvukaan ei ole yksinkertainen juttu.
Vakavan henkisen ihmisen onnellisuus liittyy oleellisesti henkisen kasvun onnistumiseen – tätä ei kai tarvitse perustella. Mutta itse henkinen kasvu on jo kirjan kokoinen aihe. Ja käytännössä kasvu aiheuttaa sen, ettei henkisesti kasvava ihminen voi ennakolta sanoa onnellisuudestaan paljon muuta kuin sen, että sitä ilmenee ainakin silloin kun hän ymmärtää kasvavansa henkisesti.
Henkinen kasvu muuttaa ihmistä, joten paljon muuta tavanomaista nopeammin kasvava ihminen ei voi sanoa.
Tai kenties henkinenkin ihminen haluaa elämältään ensisijaisesti jotakin muuta kuin onnea ja kasvua, esimerkiksi joidenkin projektien, kuten perheen perustamisen, toteutumista. Projektien, jotka kenties näyttävät nousevan nykyhetken yläpuolelle, jättävän isomman jäljen maailmaan. Mahdollisesti niiden on tarkoituskin tuottaa onnea ja kasvua enemmän muille kuin itselle – ja jonkinlaiseksi taka-ajatukseksi jää, että tavoiteltu asia tuottaisi myös itselle esimerkiksi onnellisuutta.
Samanaikaisesti yleisesti myönnetään, että henkisyyteen kuuluu mahdollisimman suora omien tarpeiden ja tunteiden tiedostaminen. Ja monesti suorastaan ollaan sitä mieltä – kuten itsekin olen – että henkistyminen on tiedostamisen laajenemista. - Tämän kanssa on mahdollisesti ristiriidassa tapa nähdä maailma konkreettisina asioina eikä energioina tai perimmäisinä motiiveina. - Asiakeskeinen ihminen ei vain käytännössä helposti suuntaudu henkisen kasvun kannalta riittävään energioiden ja perimmäisten vaikuttimiensa tiedostamiseen.
Koska toiselle ei voi mennä sanomaan, miten hänen tulisi elää, ja moni asia raja-alueella on kovin spekulatiivinen ja harvoin arvosteltu, lopputuloksena rajatieto on maa, missä voi tehokkaasti hukata ja yhä uudelleen löytää jopa elämänsä ainoan kiintopisteen. Ihminen voi vaikkapa rakentaa elämänsä parisuhteen ympärille, tukien sitä parisielu -ajatuksella. Parisuhteiden päättyessä hän on joka kerta pettynyt, jos on uskonut jo löytäneensä parisielunsa. Näin henkisyyden nimissä ihmisen elämä voi olla parisielun etsintää, missä odotukset eli ”tulevaisuudessa elämiset” ovat parisieluopin vuoksi korostuneita, korostuneempia kuin ne todennäköisesti muutoin olisivat.
Ja sellainen odottava elämä – olipa siinä pettymyksiä tai ei – ei ole sellaista eheyttä, mikä mielestäni todelliseen onnellisuuteen kuuluu.
Parisielu-ideat samoin kuin yhteisten menneiden elämien tunnustelut kuuluvat rajatietoon, mutta vievät helposti varmisteluenergioihin liittyen ihmistä poispäin henkisyydestä – nykyhetkessä elämisestä, tiedostamisesta ja henkisten läksyjen oppimisesta.
Mutta miten argumentoit parisielu- yms. käsityksiä vastaan, jos sinulta edellytetään todistuksia? Dogmaatikko on dogmaatikko vaikka voissa paistaisi – hän edellyttää, että todistustaakka ei olekaan hänellä, vaan muilla on velvollisuus todistaa, ettei hänen uskomaansa ilmiötä ole olemassa. Ja se taas on useimmiten mahdoton tehtävä.
Miten onnellisuutta henkisellä alueella sitten voisi rakentavasti käsitellä?
Ainakin henkisestä maailmasta löytyy vielä paljon innostavaa uskoa siihen, että onnellisuus ja siihen liittyvät asiat ovat täysin selitettävissä.
Lapin yliopiston professori Juha Perttula, paras tietämäni onnellisuustutkija, tyytyy siihen perususkomukseen, mikä tavallisilla maallisilla ihmisillä on: että onnellisuus on ennakoimaton seuralainen, joka voi ilmaantua kuin tyhjästä ja häipyä yhtä huomaamatta. Mutta henkisestä maailmasta löytyy hybristä jopa sellaiseen tiedostamiseen, missä oman itsen tunteminen täydellisesti tuntuu olevan varmaa ja vain pieni ajat sitten nautittu alkupala.
Asiassa on ehkä hyvää se, että voimakas suuntautuminen onnellisuuden täydelliseen selittämiseen on varmaan hyviä tuloksia ennemmin tai myöhemmin tuottavaa energiaa.
Toisaalta henkisellä alueella ihmisen onnellisuuteen keskeisesti vaikuttavan sisäisen vapauden korostaminen on yllättävän vähäistä.
Toisten ihmisten ulkoista valinnanvapautta kyllä kunnioitetaan ja monenlaisten kukkien annetaan kukkia, mutta sisäisen vapauden korostamiseen monessa ympäristössä vaadittavaa kriittisyyttä auktoriteetteihin nähden on usein vaikea havaita.
Ihmisen sisäisen vapauden korostamisessa tavanomainen psykologia kunnostautuu Vesimiehen ajan henkisiä ihmisiä paremmin.
Tietysti perusasetelma asioiden tutkimiseen on erilainen. Yliopistoissa voidaan rauhassa tehdä perustutkimusta, kun taas henkisellä alueella kukaan ei maksa tuotteista, mitkä eivät ole valmiiksi kaupallisissa muodoissa. Mutta löytyy henkiseltä alueelta jopa opettajia, kuten J. Krishnamurti, jotka ovat voimakkaasti korostaneet ihmisen sisäistä vapautta, pyrkineet myös omalta osaltaan pitäytymään auktoriteettiaseman ulkopuolella ja siitä huolimatta suuresti menestyneet.
Jos vain haluamme, voimme lähteä korostamaan sellaista käsitystä henkisyydestä, mihin erottamattomana osana kuuluu oman itsenäisyyden korostaminen. Toisin sanoen myös nöyryys ja jatkuva tiedostamisen yrittäminen suhteessa siihen, millaisten ulkoisten vaikutteiden alaisena ratkaisut tulisi tehdä.
Julkisissa henkisissä puheenvuoroissa lehdissä ja kirjoissa on ehkä tapana yleensä ohittaa kaikki yllä olevien kaltaiset asetelmat korostaen sitä, mikä kulloinkin on jonkinlainen uutuus, häivyttäen niitä peruskysymyksiä, joihin kuitenkin pohjimmiltaan halutaan vastata. Tarkoitan kysymyksiä varsinkin siitä, millaista on mielekäs, tasapainoinen, viisas, rakkaudellinen tai muu sellainen elämä. Varsinkin toimittajien teksteissä on myös tapana häivyttää kirjoittajan oma minä esityksen taakse ikään kuin hän ei olisi sitoutunut ja motivoitunut esittämiinsä näkemyksiin ja niiden levittämiseen sen kummemmin kuin maksimissaan voimakasta mutta irrallista iloa tuntien…
Kuitenkin olemme varmaankin kaikki ihmisiä, jotka ainakin joskus pohtivat elämämme perustuksia syvästi. Olemme silloin tilanteessa, missä meille levittäytyvät kysymykset onnellisuudesta, tasapainosta ja muusta sellaisesta vakavasti ja laajasti.
Voimme silloin lähteä löytöretkeilijöiksi laajentamaan elämänkuvaamme tai elämänasenteittemme yksinkertaistamiseen, jopa pakenemiseen – mutta juuri elämämme perustuksia koskevien kysymysten kokonaisuus on suuri, painava asetelma tietoa, avauksia ja kysymyksiä.
En halua väittää, että keveän ilon elämä olisi esimerkiksi tyhmää. Mielestäni vain ihmisen henkisyys todentuu parhaimmillaan usein niin, että hän - muun ohessa - ottaa vastuuta elämänsä kokonaisuudesta.
Se voi olla vaikkapa jotakin sellaista, mikä ei helposti tai nopeasti ilmene selvänäkökyvyttömille ihmisille ainakaan konkreettisesti.
Kuten antautumista sille-mikä-on ja kaikkien tunteiden ja tekojen tarjoamista Jumalalle.
Ihmisen oman elämänsä kokonaisuuden tiedostaminen tekee ihmisestä vapaamman ja todellisemman – ja sitä kautta myös vastuullisemman. En tarkoita, että vastuun omasta elämästä pitäisi olla raskas lasti niskassa. Tarkoitan, että jos tiedostaminen on sirpalemaista ja poukkoilevaa, se ei ole voimakasta eikä kovinkaan mukavassa määrin harhoista vapaata. Vaikka se olisikin nyt-hetkisyydessä pysyttelevää. Ja siksi keskittyminen oman elämän kokonaisuuteen voi tuoda suuremman keskittymiskyvyn koko elämään.
Onnellisuus, pitkäjänteinen hahmotustapa ja tietoisuuden voimistuminen kuuluvatkin yhteen.
Tietoisuuden voimistuminen tarkoittaa sitä, että tietoisuus käsittelee samanaikaisesti yhä helpommin ja laajemmin yhä suurempaa määrää informaatiota alkaen oman fyysisen kehon todellisuudesta.
Pitkäjänteinen hahmotustapa arvona ohjaa osaltaan ihmistä kärsivällisyyteen, keskittymiseen. Ilman riittävää keskittymistä hän ei voi päästä tasapainoon, vaikka kuinka löytäisi iloa sieltä ja täältä.
Näiden lähtökohtien vuoksi on syytä käsitellä onnellisuutta sen koko laajuudessaan.
Tiedon maailma on hyvä onnellisuuden avausnäkökulma. Siihen tutustumalla on helppo vakuuttua, että tasapainoisella nykyajan henkisellä etsijällä on suuret mahdollisuudet onnellisuuteen, myös siten, että hän voi säilyttää aiempia maallisia arvoja. Ovatko nuo mahdollisuudet kenties liiankin suuret esimerkiksi siksi, että eri ilmiöiden ja tekstien varjopuolia nostetaan esille vain harvoin ja vähän? Onko syntynyt jopa hybris, missä esimerkiksi paha on vain ”Valon puutetta” eli että yleisluontoisilla lauseilla tulkitaan todellisuutta ikään kuin siinä ei olisi hyvän aineksen lisäksi lainkaan vikoja ja ristiriitoja, jotka pitäisi tiedostaa, vaan enintään vain joitain yleisluontoisia puutteita? Onko positiivinen ajattelu mennyt liian pitkälle, jos se on käytännössä sitä, ettei negatiivisia puolia voida käsitellä juuri lainkaan? Ja eikö nimenomaan henkisestä näkökulmasta ole tärkeää kysyä: onko onnellisuuden hakeminen eräillä tietyillä henkisinä esitettävillä tavoilla sellaista, mikä ei välttämättä lisää henkistä kasvua?
Rohjetkaamme kysyä näitä ja syvempiäkin kysymyksiä – siitäkin huolimatta että tässä kuten elämässä yleensäkin asioita on tilaa käsitellä vain pintapuolisesti.
Kysykäämme syvemmin: kaikki me varmaan allekirjoitamme sen, että ainakin kohtuullisilla henkisillä kyvyillä varustetuilla henkisillä ihmisillä ovat nykyään suuret mahdollisuudet onnellisuuteen… Virikkeitä ja syviä hahmotuksia on joka lähtöön. Ja kukaan ei varmasti arvostele, jos joku katsoo olevansa henkinen ihminen vain siksi, että uskoo jälleensyntymään mutta ei mihinkään muuhun erikoisempaan. On tilaa ajatella juuri niin kuin tykkää.
Ihmisen energeettisille ominaisuuksille jotkut rakentelevat mittauslaitteistoja, mutta henkisyyden mittaamisesta ei puhuta.
On siis tilaa ajatella mitä vain, vaikkakin henkisestä kasvusta on vaikea puhua, jos vertailua eri ajanhetkien välillä ei sallita esimerkiksi siksi että se ei ole nykyhetkessä elämistä.
Voisimmeko ainakin kysyä: millainen on se pysyvä asiakokonaisuus, minkä henkisellä elämällämme saavutamme?
Meillä on sisäisiä tilojamme kuvaavia sanoja kovin vähän.
Siksi on tarve kysyä ja koettaa ilman teknisen älyn käyttöä tiedostaa, tarkoitammeko esimerkiksi onnellisuudella jossain määrin jo puhtaasti energeettisesti jonkin verran erilaisia energiatiloja?
Kokonaisenergiatilaamme voidaan arvioida vaikkapa chakrojen kautta. Joku saattaa korostaa onnellisuutta jonkin tietyn chakran energioissa enemmän kuin joku toinen. Se, ettei meillä ole suurta tiedostamista näistä energiakeskuksistamme, on johtanut siihen, että käytämme tällaisia valtavankokoisia epämääräisiä käsitteitä, kuten ”onnellisuus”. Ja olemme mieltyneet ns. asiakeskeiseen lähestymistapaan.
Henkisten käsitteiden hahmottelun lähtökohtia
Onko meillä sellaisia käsityksiä eheydestä, onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä, että tyydymme henkisen kasvun näkökulmasta itse asiassa liian vähään – liian maallisiin, rajoittuneisiin ja epämääräisiin kuvioihin? Emmekö suhtaudu liian kevytmielisesti moniin tavanomaisiin käsitteisiimme eli silmälaseihimme, joiden kautta yritämme maailmaa ymmärtää? Asia ei ole teoreettinen, vaan tulkintamme ohjaavat kokemistamme mitä suurimmassa määrin.
Ymmärrän kyllä, ettei henkinen kasvu johda välttämättä kaikilla samassa tahdissa tiedolliseen kirkastumiseen. Mutta en ymmärrä, miten ihminen voi edetä kohti valaistumista ilman että hän matkansa varrella oppii suhteellisuudentajua ja uusia näkökulmia henkisyyden peruskäsitteisiin. Siis oikeasti. - Ei siten, että hän oppii joitakin kaavoja, joiden mukaan hän muodostaa tärkeimmät käsityksensä.
Mitä siis on todellinen eheys, onnellisuus ja tyytyväisyys?
Niitä on kasvattavaa kysyä tietämisen lisäksi myös sanattoman tiedostamisen, hiljaisen tiedon näkökulmasta sekä koettaen palata aiemmat käsityksensä hyläten ”alkuun” ja rakentaa hahmotuksensa uudelleen. Arjessa tiedostamisen sirpaleetkin voivat olla tärkeitä, jos kyse on tärkeistä asioista.
Jonkin verran nykyihmiselle vaativasti voi tässä yhteydessä myös kysyä: Mihin chakroihin liittyvistä energioista puhumme, kun puhumme esimerkiksi tyytyväisyydestä?
Liittyykö kokemisemme oleellisesti liikkeeseen perustilasta parempaan tai huonompaan suuntaan? Eikö joka tapauksessa ole tiedostamattomuutta, jos nykytilannetta ei koe miksikään eli ei ole tunteita eikä tietoa siitä, mitä haluaisi tehdä?
Onko niin, että kun olemme kivunneet jollekin uudelle energiatasolle – vaikkapa eläneet jonkin aikaa jatkuvasti esimerkiksi Grander –veden kentässä (vähentämättä sen vaikutusta negatiivisilla mielikuvilla) – niin totumme siihen ja sitä kautta se, mitä kutsumme esimerkiksi eheydeksi, on yhä korkeammalla?
Tai yhtä hyvin voimme kysyä: mitä on ilo? Entä jos ilo on muusta tärkeydestään huolimatta teknisesti ottaen vain sivutuote siitä, että energiakehomme siirtyy korkeampaan tilaan ja ilohetken päätyttyä olemme korkeammassa tilassa kuin ennen iloa? Mutta että heikosta tiedostamisestamme johtuen – tarkemmin ottaen kenties varsinkin Valo –nimisen energian aallonpituuden heikkoon tiedostamiseemme liittyen – meistä tuntuu, että nimenomaan ilo –vaiheessa meissä virtaavat energiat kaikkein voimakkaimmin? Vähän samalla tavalla kuin voi olla nautinnollista harrastaa liikuntaa, mutta eiväthän lihakset kasva, kiinteydy jne. liikunnan harrastamisessa, vaan vasta lepotilassa, edellyttäen muun muassa sen, että rasitus lepotilojen välillä on ollut sopivaa.
Otteeni on nyt tosiaankin sinisilmäistä positiivisuus –ajattelua hieman suhteellistava.
Pelkästään manipulatiivisesta asenteesta pidättäytymällä ei varmisteta sitä, että positiivinen elämänasenne ei voisi olla joskus pakenemista.
Asiaa voisi käsitellä paljon tavanomaisesti, mutta haluan mennä syvälle.
Ajatellaanpa miten voimakkaasti maailmankaikkeus houkuttelee yksilöitään kasvamaan ja monimuotoistumaan fyysisesti ja henkisesti – mikä on henkisillä ihmisillä melko yleisen oletuksen mukaan joidenkin korkeampien tarkoitusten kautta elämän tarkoitus… Eikö maailmankaikkeudelle ole siis periaatteessa samantekevää, missä vaiheessa yksilöt saavat kyseisiin asioihin liittyvät palkintonsa, kuten orgasmin, ilon tai rauhan, kunhan yksilöt vain saadaan houkuteltua tietoisesti tai tiedostamatta toimimaan ainakin pitkällä tähtäimellä kokonaisuuden hyväksi? Ajattelisin että kokonaisuuden näkökulmasta on tärkeää saada systeemit pyörimään, niihin taloudelliset tasapainot ja tehokkaat kasvuprosessit.
Jos sitten haluamme nousta tästä kosmisesta draamasta jotenkin ylihistoriallisiksi, kosmisiksi, niin ensimmäinen asia on mielestäni se, että ei hyväksy liian helppoja vastauksia siihen, mikä on henkistä kasvua.
Toinen asia on henkisen kasvunsa tiedostaminen niin paljon, että se kytkeytyy onnellisuuteen. Eikä niiden kahden välillä ole sitten enää ristiriitaa...
Mutta yritetäänpä nyt palata maan pinnalle ja tavanomaisemman elämän tarkasteluun.
Ymmärrän sen, että kaikki on varmaan alun perin tarkoitettu yksinkertaiseksi: ihmisen on tehtävä vain sitä, mikä tuottaa iloa. Mutta joskus asiat menevät pieleen, vaikka niin koettaa tehdä. Se osoittaa, että emme ole niin eheitä ja tiedostavia, että tuo alkuperäinen yksinkertainen elämänohje – ”ilon tie” – voisi meillä joka hetki toimia.
Moni on niin vääristynyt, että kokee iloa elämässään jopa ensisijaisesti asioista, jotka ovat kaikkien asiaan liittyvien henkisen kasvun suhteen neutraaleja tai jopa negatiivisia.
Kun ymmärrämme henkisen kasvun välttämättömyyden, luonnonlain, joka toimii, halusimmepa tai emme, kärsimysten välttämisen ja onnen etsinnän tehokkain tuottaja on loogisesti henkisen kasvun tiedostaminen ja kyseisen tiedostamisen aiheuttama korrelaatiokytkös onnellisuuteen.
Siksi koetankin usein tiedostaa, missä olen kasvamassa henkisesti ja osaanko olla onnellinen henkisestä kasvustani.
Tällainen tiedostaminen ei ole asia, mikä saavutetaan joskus ja mikä pysyy yllä kun pitää kiinni oikeiksi kokemistaan mielipiteistä, teknisen älyn tasosta. Kyseinen tiedostaminen on jokapäiväistä toimintaa, joka pitää osaltaan yllä jonkinmoista yhteyttä korkeampaan itseen, korkeampaa tietoisuudentasoa kuin mikä muutoin toteutuisi.
Mutta! Kuten tiedämme, henkinen kasvu voi tapahtua sellaistenkin haasteiden kautta, että sitä mukaa kuin taito olla eheä kasvaa, haasteetkin kasvavat ja siten eheyskin – joitakin poikkeushetkiä lukuunottamatta – tuntuu aina vain pakenevan meitä. Ja ehkä niin tulee ollakin? Jospa maailmankaikkeuden perusolotila – ainoa mahdollisuus tasapainoon – on liiketila, joka pyrkii jatkuvasti laajenemaan, kehittymään, kaikilla tasoilla...?
Silloinhan jonkun ihmisen onnellisuus, joka syntyy siitä, että jokin asia ei muutu, kuten ajatus että hän omistaa lopulliset totuudet jostakin asiasta, on pelkkää harhaa. Vaikka samanaikaisesti samalla ihmisellä voi olla saman onnellisuus –käsitteen alla terveitä onnellisuuden piirteitä.
Käytännöllisintä on varmaankin kysyä: Millainen on meille riittävän hyvä perusolotila, perustunne tai tajuntamme pohjavire, mitä haluamme tuntea, tavoitella? Olemmeko ottaneet vakavasti sen, mitä vaikkapa todella on onnellisuus ja ajatusten puhtaus? Vai olemmeko laiskoja käsitteittemme määrittelyssä ja käytössä? Voimme olla laiskoja käsitteissämme ja silti valaistua. – Mutta useimmiten huonot käsitteet tuntuvat johtavan huonoon tiedostamiseen.
Tuntuu, että tunteiden alkuperiä ei tiedosteta useinkaan kunnolla.
Maailmantilannehan olisi aivan erilainen, jos ihminen tavallinen ihminen todella muistaisi (aiemmasta elämästään tai ainakin ajalta ennen inkarnoitumistaan), mitä on suuri eheys ja onnellisuus. Ja jos hän todella muistaisi, mitä on saavuttaa sellaisia tiloja ns. itseriittoisesti eli vain energeettisessä yhteydessä maailmaan – tai sanoisimmeko Jumalaan. Silloinhan ihmiset todella tavoittelisivat niitä ja monia muitakin tärkeitä henkisiä asioita. Silloinhan hampurilaisbaarien tilalla olisivat meditaatiotilat, joissa voisi valita täyden hiljaisuuden tai sopivaa henkistä musiikkia. Silloinhan ajatusten ja tunteiden puhtauteen olisi todella voimakas Sydämen pyrkimys. Mutta tuntuu, että niitä ihmisiä on harvassa, jotka todella ymmärtävät voimakkaan ajatusten ja tunteiden puhtauteen pyrkimisen hienouden ja sitä kautta toteuttavat sitä.
On joitakin tavanomaisia psykologisia dynamiikkoja, jotka tuntuvat estävän ihmisten ymmärrystä ja toimintaa tässä asiassa. Jonkin verran vastaavaa tuntuu olevan eheyden tavoittelussa tavanomaista paljon suuremman anteeksiantamisen ja kiitollisuuden kautta.
Asiaa kuvaa esimerkiksi se, että meditaatiotekniikoiden opetuksessa korostetaan New Age -alueella paljon useammin suojan hankkimista kuin motivaation hankkimista suureen psyykkiseen puhtaussuuntautumiseen. Kuitenkin psykologiset asenneasiat ovat tärkeitä myös energetiikan maailmassa. Energeettisestä puhtaudestaan huolehtimiseksi ei riitä se pintaelämä, että huolehtii fyysisestä puhtaudestaan ja puhdistelee tai puhdistuttaa auraansa.
Joku kenties tarvitsee monta kovaa opetusta ennen kuin hänen on oman jaksamisensa vuoksi luovuttava egollisista asenteistaan henkiseen oppimiseen ja siirryttävä luovaan ja itseriittoisuuteen suuntautumiseen kiitollisuuden, anteeksiantamisen ja muiden vastaavien eheyden aallonpituuksien suhteen.
Mittaamisen ongelma
Nykyään kun meillä on näitä karkeita sanoja, kuten ”onnellisuus”, ”tyytyväisyys” ja ”eheys”, eikä mitään kunnon kulttuuria niiden suhteen, tilanne on vaikea. Niille ei ole muodostunut missään mielessä mitään mittaria, suhteutustapaa, eikä meillä välttämättä ole suurta tiedostamista energiavirroistamme. Olemme subjektiivisuuden hernerokkasumussa.
Jos joku on vaikkapa symbioottisessa energiassa ja väittää olevansa eheä, voimme osoittaa hänen tilansa riskialttiuden tai negatiivisuuden ilmeisesti vain epäsuorasti jälkikäteen - sen seurauksista käsin.
Olisipa helppoa jos näkisimme kaikki täydellisesti auroja (tuskin kukaan näkee) ja osaisimme niitä tulkita ja niistä puhua (vielä vähemmän on niitä jotka osaavat).
Jokin tiedostavampi laji maailmankaikkeudessa varmaankin omaa omat sanansa esimerkiksi eri laatuisille tyytyväisyydentunteille. Ja tiedostaa sen, mitä liian vähäisistä henkisistä tavoitteista seuraa.
Meillä jokainen määrittelee itse, millaista ja miten voimakasta onnellisuutta, tyytyväisyyttä jne. tavoittelee. Jokainen tunnistaa tai on tunnistamatta chakrojensa tiloja aivan itse. Jokainen selvittelee itse, mitä hänen mielestään riittävän hyvä tasapaino ja maadoittuneisuus yleisesti ja hänelle erityisesti tarkoittaa. Näin tietysti pitää ollakin, mutta ongelma on se, ettemme voi emmekä usein edes halua keskustella näistä asioista. Keskusteleminen veisi sitä paitsi helposti analyyttiseen käsitemäärittelyyn ja se taas katsotaan yleisesti liian vaivalloiseksi ja vääränlaiseksi elämäksi. :)
Mikä siis neuvoksi?
Ihminen voi tietysti olla onnellinen myös itseriittoisesti. Ihminen voi tuntea rauhaa ja onnellisuutta samanaikaisesti koko olemuksellaan – kuin lempeys olisi siirtynyt jokaiseen soluun. Kutsun sellaista eheydeksi. Siinä tilassa ihminen antaa ympäristölleen eheyden energioita jo yrittämättäkin, keskittymättä muuhun kuin silloin tällöin eheyteensä. Silloin ihmiselle antaminen on helppoa ja hän voi olla tietämättään jopa puhdas jatkuva kanava. (Siinä missä tavalliset ihmiset automaattisesti muuntavat vastaanottamiansa elämän energioita aina voimakkaasti persoonallisesti.)
Tiedon maailman valot ja varjot
On onnellista, että henkinen alue – ja rajatiedon alue – on niin vapaa asioiden ennakkoluulottomille yhdistelyille. Saamme vastaanottaa omalla kielellämmekin lisääntyvään tahtiin mielenkiintoista informaatiota henkisistä ”oppiaineista”, kuten anteeksiantamisesta, kiitollisuudesta ja tasapainosta, ja perustavista henkisistä ilmiöistä, kuten meditaatiosta ja kanavoinnista.
Jos meillä on kaipuu henkiseen kasvuun, se helposti johtaa meidät työstämään myös hengellisiä perusilmiöitä, kuten rukoilemistamme.
Koska tiede ei suuressa mittakaavassa suuntaudu Vesimiehen ajan henkisyyden vakavasti ottamiseen ja sen ilmiöiden tutkimiseen – eikä sillä monessa tapauksessa olisi kunnollisia resurssejakaan, vaikka rahoitusta löytyisi – tilanne on se, että tavallinenkin etsijä voi löytää, oivaltaa paljon hyvää, sellaista, mitä ei ennen ole mistään lukenut ja jotakin myös sellaista, mitä ei kenties olemassa olevassa kirjallisuudessa ole esitetty.
Elämme tältä osin onnellista aikaa.
Jos ajattelemme vaikkapa meditoinnin, kanavoinnin, kiitollisuuden, tasapainon, tajunnan ja henkisen kasvun käsitteitä, on itsestään selvää, että vielä on paljon mielenkiintoisia määritelmiä ja hahmotelmia, ehkä jopa metodeja löydettävissä. Myös sellaisia, jotka ovat sekä käytännöllisiä että silti kohtuullisesti tieteellisen täsmällisyyden vaatimukset täyttäviä.
Varjopuolena ajassamme on tietysti se, että – harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta – pioneerimaisen rajatiedon ja jopa valtakulttuuria täydentävän ja vaihtoehtoisen henkisyyden nimissä esitetään jo sisäisesti hyvin ristiriitaisia ja äärimmäisen spekulatiivisia käsityksiä ja monia sinänsä hyviäkin asioita kovalla, kaupallisella ja erillisyyden energialla. Ja näitä esityksiä vastaanotetaan kiinnittymisen tarpeella. Halutaan keskittyä henkisyyteen ja toivotaan henkistä kasvua (hyvä), mutta ei nähdä muuta vaihtoehtoa kuin riippuvuussuhteisiin heittäytyminen.
Kuitenkin, eihän tässä näin pitänyt käydä? Eihän henkisyyden arjen pitänyt olla painottunutta spekulaatioiden seurantaan ja muodostukseen tai auktoriteettien sanomien hyväksymiseen ilman suurempaa ajattelua? Sellaistenhan piti kuulua vanhaan rajatietoiluun ja loppua viimeistään 1980-luvulle. Entisaikaan rajatiedon kirjat olivatkin paranormaalien ilmiöiden kiehtovuuden ajamina kirjoitettuja. (Kuten Colin Wilson: Ovi tuntemattomaan 1-2, alkut. 1971.)
Elleivät olleet selkeästi sitoutuneita joogaan tai johonkin uskontoon.
Henkisyyden vakavasti ottaminen
No, ajatelkaamme toiveikkaasti.
Ottakaamme henkisyys rentoutumisen, piristymisen ja nautiskelun lisäksi vakavasti. Silloin henkisyys on kasvuun suuntautuvaa eikä vain oleilua tutuissa kaavoissa ja energioissa. Saatamme tehdä monen kuukauden vaiheittaisen suunnitelman siitä, miten muutumme esimerkiksi rakastavammiksi ihmisiksi. Sellainen pitkäjänteisyys saattaa herättää myös maallisen ihmisen kiinnostuksen.
Eikä henkinen kasvu enää sitten todennäköisesti olekaan vain jotain, minkä on luontevaa paljastua jälkikäteen. – Sitten kun on psyykkistä tilaa kaunistella asioita, löytää selityksiä.
Myös Johdatuksen ymmärtämiseen tulee oivaltavampi ote kun ihminen ei esimerkiksi ilon ja virtaavuuden nimissä etsi aina helpoimpia ajatusmalleja. Jokin, mitä ihminen luulee Johdatukseksi, voi ollakin egon oikku eikä suinkaan viesti korkeammalta itseltä tai henkioppailta tahi muutoinkaan mitään henkisesti kasvattavaa. Jokin, mitä ihminen luulee Johdatukseksi, voi olla myös ihmisen itsensä luoman persoonallisen energian ilmentymistä, vaikkapa ihmeellisen tuntuisia yhteensattumia, mutta niistä huolimatta kaikkea muuta kuin jotakin, mikä varmistaisi jonkin ratkaisun eettisyyden tai kasvattavuuden. Vakava henkinen ihminen ymmärtää, että ajatuksilla luomme todellisuutemme – myös ne ihmeelliset yhteensattumat. Eli keskinen itse osittain muokkaa alitajuntaa. Ja jos ihmisellä ovat voimakkaat egolliset tarpeet ja hän ennalta uskoo jonkin olevan totta tai oikein, niin kyllä hän energiallaan sen ”todisteiksi” vetää puoleensa mitä ihmeellisimpiä ”merkkejä”.
Tällä en halua kieltää, etteikö katsomuksista riippumatta Johdatusta nöyrästi etsivällä, perusenergiatasonsa korkeudesta huolta pitävällä ja pitkäjänteisesti energeettisiä taitoja harjoittelevalla ihmisellä voisi olla loistavasti tervettä, hyvää Johdatusta.
Lopulta käsitys hyvästä Johdatuksestakin syvenee.
Perimmäinen pohjavire henkisen kasvun suhteen muotoutuu vakavalla etsijällä hengeksi, mistä loistaa näkemys siitä, että elämän tarkoitus on meidän kaikkien kasvu kohti suurempaa itsenäisyyttä.
Kaikki nämä asiat johtavat helposti meidät myös kokonaisvaltaisiin prosesseihin. – Käsityksemme maailmasta ja minäkuvamme muuttuu prosessissa, mistä kokija ei välttämättä voi asettua erilleen, analysoijaksi. (Ja siitä huolimatta voi olla kyse terveestä prosessista joka kannattaa käydä läpi.)
Vapauden vastapaino on vastuu
Onnellisuutemme, eheytemme ja mahdollisuutemme päästä irti erillisyyden harhastamme säilyvät, kun muistamme olla vapautemme vastapainoksi nöyriä ja pitää tiettyä psykologista etäisyyttä auktoriteetteihin, kuten kirjoihin, opettajiin ja vaikkapa yleiseen mielipiteeseen.
Vain näin voimme ottaa vastuun henkisestä kasvustamme tiedon maailman suhteen.
En tietysti tarkoita, ettemmekö voisi olla energeettisesti voimakkaassa yhteydessä korkeisiin mestareihin (yhtä hyvin liikkumatta kuin liikkuen fyysisesti heidän lähellä) ja rakastaa heitä. Jos satumme olemaan merkittävällä henkisellä tasolla.
Mutta näissä asioissa on oltava varovainen. Sitä varovaisempi, mitä enemmän on kyse rajatiedollisista ilmiöistä.
On sinänsä OK, että rajatiedolliset ilmiöt tuntuvat usein olevan kytkettävissä henkisiin asioihin. Mutta tiedon maailmassa ei yleensäkään ole helppoa – ja rajatiedolliset ilmiöt ovat lisäksi vielä ihmiskunnalla erityisen huonossa otteessa.
Ja sanonpa sen, mitä olen lapsuudesta saakka halunnut sanoa: henkisyys ilman rajatiedollisia kytköksiä voi olla tasapainoiselle sivistyneelle ihmiselle täysin riittävän hyvää, hyvin henkisesti kasvattavaa elämää...
Mutta se, että joku sattuu olemaan rajatiedosta kiinnostunut, ei tarkoita, että hänen elämänkäsikirjoitukseensa kuuluisi olla siitä kiinnostunut tai että hän sen kautta kasvaisi nopeimmin...
Tuollaisia väitän toivoen, ettei Vesimiehen ajan henkisyyden perinteisiä ajatuskuvioita otettaisi itsestäänselvyyksinä.
Nyt suuressa vapauden maailmassamme tilannehan on se, etteivät henkiset ihmiset pääse yksimielisyyteen kovinkaan merkittävistä asiakokonaisuuksista.
Eivät edes siitä, kannattaako ihmisen tai edes henkistä kasvuaan lisäävän ihmisen syödä liharuokaa vai ei.
Siitä on monenlaisia käsityksiä, korkeasti tunnustetuilla opettajilla, mestareilla ja Avataaroillakin.
Sekin kertoo siitä, että vastuun korostaminen olisi suotavaa vapauden vastapainoksi.
Vastuun kautta onnellisuuteen
Lopputuloksena voi ollakin se, että ilon tie – joka helposti mielletään/väännetään egoistiseksi itsensä toteuttamiseksi – voi ollakin yhtä paljon vastuun kuin ulkoisen vapauden tie. Ja vastuun voi käsittää henkisyydessä siten, että on kokonaisuuden etu, että ihminen antautuu sille-mikä-on ja niin sanotusti tarjoaa kaiken Jumalalle eli pitää kokonaisuuden näkökulman jatkuvasti tunteita työstävällä tavalla mielessään. Kun ihminen oppii antautumaan elämälle ja olemaan valmis tarjoamaan kaiken Jumalalle, hän on vastuullinen, mutta saa myös palkinnoksi hengellisen energian, joka ei tee vastuun kantamisesta liian vaikeaa.
Kirjallisuus
Anonyymi: Zareth I; II; III (suom. 2. korj. p. 2005)
Peck, M. Scott: Rakkauden psykologia (suom. 2012, 3. uud. p.)
Perttula, Juha, Olenko onnellinen? Psykologista tunnustelua suomalaisen aikuisen onnellisuudesta (2001)
Prentiss, Chris: Zen ja onnellisuuden taito (suom. 2008)
Richelieu, Peter: Sielun matka (suom. 1983, alkut. 1953)
Richo, David: Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa (suom. 2012)
Santavuori, Risto: Tajunnan taito. Hypnoosiohjauksen kirja (2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti