Ajattelun ja tunteiden perusluonne 0 - 1

Olen Seppo Raittila (s. 1973), tamperelainen kokonaisvaltainen ajattelija.
  Olen harrastanut ajoittain elämässäni pitkien siltojen rakentamista, joskus jopa uskovien ja ateistien välillä.
  Tämä tutkielma on kokemuksessani hyvä esimerkki siltojen rakentamisesta...

Olen harrastanut filosofiaa 13-vuotiaasta alkaen, erityisesti käsiteanalyysiin suuntautuen.

Alla olevan kirjoituksen olen tehnyt suurimmaksi osaksi lokakuun puolivälissä 2002 ja tammikuun alussa 2003. Ajatuksellisesti olen viimeistellyt tämän 17.6.2003 ja kieliasultaan hieman parannellut sekä lyhennellyt maaliskuussa 2013.




Sisällys
 
1 Tutkielman tausta ja tarkoitus ……………………………………………………………...... 2

2 Johdanto ……………………………………………..…………………………………...... 3
2.1 Havaintokykymme ja ajattelun luonne …………………………………………………. 3
2.2 Valtavirta psykologian luonne ihmisen informaationkäsittelyn ymmärtämisessä ... 4

3. Tärkeimpiä lähtökohtiani …………………….…….…………………………………… 9

4. Yleisiä huomioita ……………………………………………….………………………... 19

5. Aika ja muutos ………………………………………….………………………………... 21
5.1 Eräästä Zenonin paradoksista ………………….………………………………………. 22

6. Ajattelun perusluonne ………………………….………………………………………... 23
6.1 Vielä kerran Zenon …………………………..………………………………………….. 25

7. Ajattelu ja systeemiteoria …………………………………..…………………………… 26
7.1 Informaatiovirtojen perusmallinnus ………………...……………………………… 26
7.2 Syvennys ………………………………………..……………………………………… 27

8. Tunteiden ja asenteiden merkitys …………....………………..…………………. 28

9. Lopuksi …………………………………………………………....………………… 28

Kirjallisuus
Muut lähteet
Lisälähteitä jatkotutkimuksia varten


1. TUTKIELMAN TAUSTA JA TARKOITUS

Ajattelua ja tunteita pidetään yleensä itsestään selvinä ilmiöinä. Vaikka niiden syvin olemus ei ole mitenkään itsestään selvästi hahmotettavissa.
  Siitä lähdemme liikkeelle.
  Ja jos henkilöhistoriani jotakuta kiinnostaa, olen opiskellut hieman filosofiaa Tampereen yliopistossa. Oppiarvoja ja arvosanoja en pidä oleellisina. Oleellista oli se kipinä, minkä eräs filosofian opettajistani (Vesa Jaaksi) antoi sillä, mitä hänen filosofian opetuksessaan ei ollut...

  Oleellista on myös ymmärtää se, että akateemisen maailman ulkopuolellakin on filosofiaa, jolla akateemisen maailman tuotoksi voi hyvin pätevästi sen omin keinoin kyseenalaistaa.
  Ja se, että logiikan tieteen alan kautta ei ole välttämätöntä monimutkaistaa äärimmilleen metafysiikkaa, fysiikanfilosofiaa ja matematiikan filosofiaa. (Nuo ovat filosofiassa minulle rakkaimpia, tuossa järjestyksessä.)
  Tässä kirjoituksessa käytän noita aloja ja eräitä muita lähestymistapoja yleensä tarkoituksena viitoittaa tietä ajattelun ja tunteiden yhteisen perustan löytämiseen. Ja siinä ohessa kokonaisvaltaisemman katsomuksellisen otteen saamiseksi omaan maailmankatsomukseen.
Tämä tutkielmani on keskeneräinen, mutta uskon sen tuovan monille arvoa, joten tuon sen julkisuuteen.
Ajattelu ja tunteet on mielenkiintoinen aihe, jota pohtimalla voimme saada etäisyyttä itseemme ja sitä kautta ainakin hetkellistä vapaudentunnetta. Pitkällä tähtäimellä odotettavissa on hitaasti perustavampaakin, todellista vapautta erilaisista riippuvuuksista, joiden synty perustuu siihen, että samastumme ajatuksiimme ja tunteisiimme.
  En ota tässä kirjoituksessa kantaa siihen suurta perustelemista vaativaan aiheeseen, pitäisikö vapautta hankkia neutraalilla tyylillä vai suuntautuen hyveiden, ja mielekkäässä tapauksessa niiden lähtökohtina olevien positiivisten tunteiden, kasvattamiseen. Puhumattakaan mahdottomasta yrityksestä löytää kaikkien yleishyvien asioiden joukosta jokin ”objektiivinen arvo” tai jopa Oikea Arvojärjestys, mikä kaikkien tulisi allekirjoittaa. En väitä, etteikö sellaisten etsimisestä olisi silti jotain hyötyä.
Oleellista on kuitenkin huomata tunneosaamisen kasvattamisen tärkeys. (Käsite ”tunneosaaminen” on hiukan kevyt ja epämääräinen, mutta se saa nyt kelvata, että pääsemme nopeammin asiaan.) Tunneosaamista kasvattamalla kykenemme lähentymään toisiamme kaikilla tasoilla ja suhtautumaan toisiimme rakentavammin. Ei ole välttämätöntä erillistää itseään, elää yksityisyyden tunnossa, pitää ”omien” piiriä pienenä. On periaatteessa mahdollista, että kulttuurimme voisi muuttua itseä koskevaa tunneosaamista huomattavalla ja aikuismaisella (ei sankareita palvovalla) tavalla arvostavaksi. Sen sijaan että nykyisellään esimerkiksi myyntimiesten, toimittajien ym. imagologien koulutus ja heidän itseen kohdistuva muokkaustyö liittyy vahvasti toisten ihmisten manipuloimistaitojen hankkimiseen ja pinnallisuuteen kiinnittymiseen. On periaatteessa mahdollista, että kulttuurimme muuttuisi itsekasvatusta suosivaksi itseisarvoisella tavalla. Nämä ovat varmaankin monelle itsestään selviä huomioita, mutta ne kannattaa tiedostaa, jotta jaksamme tehdä pitkäjänteisesti sotkuisesti käytettyjen luonnollisen kielen käsitteiden analysointityötä. Tunneosaamisen tärkeys on hyvä myös kokea eikä vain pintapuolisesti tietää. Sen osoitan seuraavilla kolmella ilmiökokonaisuudella.
1) Kukaan ei näytä kiinnittävän huomiota siihen, että esimerkiksi monet jyrkän ”oikeaoppiset” kristityt uskovat ovat täysin hukassa sellaisten käsitteiden suhteen, kuten usko ja järki sekä ajattelu ja tunteet (tai kokemus) – puhumattakaan sitten monista suurista, väljistä ja suhteellisista sanoista, joita kuitenkin käytetään enemmän leimaamisen kuin ymmärtämisen välineinä (esim. fundamentalisti, uususkonnon harjoittaja). He korostavat pyhää kirjaansa, Ainoasta Oikeasta Opista kiinni pitämistä ja arvostelevat esimerkiksi ”kokemusekumeniaa”, kaikkea lähetystyöstä tinkimistä ja kaikkea mikä vivahtaakin yleishengellisyyteen ja yksilön kokemuksen arvon kunnioittamiseen katsomuksellisten asioiden kriteerinä. He taistelevat valtavan monisanaisesti kokemuskeskeisyyttä vastaan ikään kuin rauhallinen mutta järkähtämätön oman ajattelu- ja tunnemaailman kiinnittäminen ”oikeaoppisuuden” ideaan ei perustuisi nimenomaan kokemuksille. Erityisesti Raamatun luotettavuuden ja muun vaikuttavuuden peruskokemukselle. Siinä on heillä laaja sokea piste.

Teologit ovat uskon ja järjen suhteen hahmottamisessaan edelleen samassa pisteessä kuin esimerkiksi Luther oli. Siten he taistelevat yleishengellisyyttä ja teologian ”pelkästään” filosofista hahmottamista vastaan.
2) Maallisemmatkin ihmiset ovat usein yhtä lailla hukassa asioissa, joissa tunneosaaminen olisi valttia. Jollain omituisella tavalla Suomen puolustusvoimat ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko onnistuvat vapaassa maassamme pitämään monella tavalla huomattavissa siteissä suurta osaa niistäkin ihmisistä, joiden ajatukset ovat niiden ajatus- ja toimintalinjoista todella kaukana. Siitä huolimatta, että vaihtoehtoja olisi paljon eikä niiden valitsemisesta tarvitsisi maksaa muuta hintaa kuin ehkä jonkinlaista panostusta luovuuteen (kuten omien siirtymäriittien kehittäminen, mikäli sellaisia halutaan).
3) Ongelmanratkaisu on ajattelussa keskeistä. Ongelmanratkaisun tasoja voidaan hahmottaa eri tavoin. Pidän linjasta, missä ajattelu yhdistetään vahvasti luovuuteen. Judith Greenen kirjassa Ajattelu ja kieli korkeimmaksi eli kuudenneksi tasoksi esitetään: ”Ratkaisijan on huomattava että ongelma ylipäänsä on olemassa” (Greene (1977), 14). Onhan se tietysti varsin yleisluontoista, intuitiivista ja kuvauksellista, mutta tieteellisen tiedon jalostumisen kannalta oleellista. Haasteellista on, että kun Greenen tasoja mennään ylöspäin eli mielestäni mitä ilmeisimmin kohti varsinaisinta ajattelua, vaikkakin samanaikaisesti metanäkökulmiin, moniulotteisuuteen, monimutkaisuuteen, tason kuvauksen tarjoaman informaation määrä ja laatu vähenee, vaikka asian tulisi olla päinvastoin.
Ajattelun ja tunne-elämän rakenne on siis mielenkiintoinen aihe ja yleisinkin yritys sen hahmottamiseksi voi olla tärkeä. Isot systeemithän toimivat kokonaisuusominaisuuksiensa tasolla. Systeemiteoria ei ole turha ihmiskunnan luomus, vaan esimerkiksi sellaisilla epämääräisilläkin käsitteillä kuten ”instituutio” on korvaamaton merkityksensä.