Ajattelun ja tunteiden perusluonne 5

5. AIKA JA MUUTOS

Ensin muutama varaus tämän luvun jättimäiseen aiheeseen.

  Vaatii monia näkökulmia ja valtavasti tätä tutkielmaa enemmän tilaa käsitellä kunnolla suuria metafyysisiä ja tieteenfilosofisia linjoja. Mutta silti ihanteeni on, että niissä lyhyissäkin teksteissä, ensin tulisi käsitellä suuren keskittyneisyyden ja lukeneisuuden perustalta syviä aiheita.

  Esimerkiksi muutoksen filosofiassa ensin tulisi käsitellä yleisestä suhteellisuusteoriasta ja kvanttifysiikasta vaikuttuneen arvostamani Alfred North Whiteheadin (1861 – 1947) prosessifilosofiaa erityisesti yleisen suhteellisuusteorian taustaa vasten – ja vasta sitten, jos tuon käsittelyn tulokset tuntuvat asian sallivan, esimerkiksi Zenonin paradokseja em. teorioista riippumattomilla tavoilla.

  Yllä kuvattu ihanteeni hiukan unohtui ja jäi pois luvusta 4. Tässä luvussa, kohdassa 5.1, korjaan asiaintilaa hiukan.

  Ihanteeni on siis yleisemminkin, että kaikkea filosofiaa tulisi tehdä tieteenfilosofisemmin kuin mitä on tehty. – Eikä esimerkiksi antiikkisesti…Ja vielä vähemmän Kantin tapaan (vaikka Kant veikin filosofiaa loistavasti eteenpäin) pyrkien pelkästään transsendentaaliseen näkökulmaan (tämä on metodinen kannanottoni, ilman mitään viittaamista transsendenssin käsitteeseen). Vaikka sen onkin oltava yksi filosofian perusnäkökulmista.

  En sano, etteikö metafysiikalla tule aina olemaan tehtävänsä. En väitä edes, etteikö puhdasta metafysiikkaa voisi olla. Sanon vain, että jos sellaista väitetään olevan, sitä tulisi aina epäillä, koettaa hahmottaa ainakin osittain myös tieteellisesti ja tieteenfilosofisesti.

  Hienoa olisi, jos suuresta makrofysiikanfilosofiasta ja metafysiikasta löytyisi paljon apua tajunnan hahmottamiseen – se osoittaisi jälleen mikro- ja makromaailman vastaavuutta. Siis jotain tarkempaa kuin dynaamisuus…

Mutta nyt lähdemme etenemään vaatimattomammin eväin.

Yleisimmällä tasolla fysiikanfilosofia on keskeinen näkökulma muutoksen filosofiassa. Sen keskeisin kysymys on mielestäni se, mitä on aika-avaruudeksi kutsumamme ulottuvuudellisuus, järjestys. Mutta en varmuudella tiedä, kuka olisi ymmärtänyt ”edes” ajan hyvin. Ajan filosofiassahan tulevat välttämättä ratkaistaviksi avaruuteen ja erityisesti äärettömyyteen liittyvät ongelmat. Äärettömyyteen liittyvä matematiikka ja metafysiikka on vielä kaukana päätepisteestään. Ja filosofian on hankala edetä, kun fysiikankin puolella on ongelmia yhtenäisteorian aikaansaamisessa (Viite 2.)

  Nämä asiat eivät ole mitään turhia sivupolkuja aiheestamme, vaikka tässä en käytä näihin kovin paljon tilaa.

  Esimerkiksi voidaan olettaa, että juuri Whiteheadin ja Bohmin ajan filosofiaan kuuluva syvällinen käsite momentti on ollut eräs syy, miksi Whiteheadin mukaan (sekä luonnossa että ihmisessä ilmenevällä) luovuudella ei ole omaa luonnetta.(Vrt. myös Bohmin antimekanistisuus, esim. organismin käsite.)

  Näistä huomautuksista huolimatta väitän: ajattelun ja tunteiden perusluonteen jonkinmoisen selvittämisen jälkeen voimme ymmärtää mielestäni hyvin, mitä muutos on.

Muutos on liikettä kokemassamme ajassa.

  Muutoksen (metafyysistä) ydinolemusta ei ilmeisesti muutoksen filosofiankaan näkökulmasta tarvitse paljon tuota syvällisemmin ymmärtää.

  Tuo voi olla yllävää, koska olen vahvasti vaikuttunut David Bohmin prosessifilosofiasta – tai sanoisinko yleisestikin kvanttifysiikan huomioivan whiteheadilaisen prosessifilosofian näkemyksistä – koskien ajan ja avaruuden kietoutunutta järjestystä.

  Niinpä perustelen: Muutoksen ydinolemusta ei voida katsoa muuksi jatkuvasti epätarkasta havainnoinnista johtuen.

  (Nykytiede voi havainnoida mm. hiukkasaaltoja vain epätarkasti. - Ja vaikka niin on ollut vuosikymmeniä yms., niin ei se merkitse sitä, että todellisuus objektiivisesti olisi epätarkka. Eikä myöskään se, että varmasti tiede on oikeassa siinä, että hiukkasaalto on luonteeltaan tilanteesta riippuen hiukkasmainen eli aineellinen tai aaltomainen eli energinen, kvanttinen.)

  Muutoksen ydinolemusta on turha käsittää jotenkin toisin myöskään silloin, jos joku esittää, että tarkastelun kohteena oleva henkilö on kokenut hallusinaation.

  Niin kauan kuin ymmärrämme vain äärellistä ja hahmotamme ensisijaisesti kolmiulotteiseen tilaan ja äärelliseen aikaan perustuen, koemme muutoksen filosofiselta kannalta aivan samantyyppisten kokemusrakenteiden kautta, olipa kyse todellisesta tapahtumasta tai hallusinaatiosta.

  Valaistuminen tai muu vastaava ei-hallusinatorinen huippukokemus (peak experience) on todennäköisesti eri asia. Sellaisessahan ykseyden, äärettömyyden, ikuisuuden yms. kokemukset ovat aitoja, minän ja maailman rajaa radikaalisti ja joskus harvoin pysyvästikin muuttavia. Huippukokemuksessa subjekti-objekti –suhde muuttuu ainakin hetkellisesti syvällisellä tavalla.

  Siksi huippukokemuksen ymmärtämistä yrittäessä ei ole joutavanpäiväistä teoretisointia kysyä erikseen ja samanaikaisesti makrokosmoksen ja ihmistajunnan suhteen esimerkiksi sitä, kumpi on fundamentaalisemmassa - tai sanoisimmeko sittenkin perinteisesti käsitteellisemmässä mielessä - todellisempaa, avaruus sinänsä vai avaruuden mitta.

  Sitä kysyy myös Bohm. Ja siitä kirjoitettuaan Petteri Limnell jatkaa, että nuo kaksi sulkevat toisensa pois: (…) ”Avaruus sinänsä ei näytä tarjoavan sen mittaamisen mahdollisuutta, vaan mittaaminen näyttää perustuvan ensisijassa materian tarjoamiin mahdollisuuksiin." Ja avaruuden lisäksi aikaakaan ei voi mitata. Eli vastaavasti emme voi väittää, että sekä ajan mitta että aika olisivat molemmat fundamentaalisesti todellisia, Limnell huomaa. (Limnell (1996), 90)

  Tuollainen on tervettä, perustavaa, tieteenfilosofiasta vaikuttunutta metafysiikkaa!

  Ja siinä tuli varmaan metafysiikan osalta hyvin kuvattua 4D-rajoittuneisuutemme ydin.

Asioita erikseen ovat loputtomat episteemiset jotkut metafyysiset kysymykset siitä, mitä maailmasta voi kokea ja mitä maailma on. Niissä hallusinaation ja ”toden” erottelu on usein tärkeää. Mutta sellaista ei mielestäni tarvita muutoksen filosofiassa.

5.1 ERÄÄSTÄ ZENONIN PARADOKSISTA

Foinikialaisen, 300-luvun lopulla ja 200-luvun alussa eKr. eläneen filosofi Zenonin paradoksit ovat mielestäni monien muutoksen filosofian ongelmien yhä oivalliset paljastajat.

  Useimmin mainittu Zenonin neljästä paradoksista koskee nuolen lentoa. Paradoksin mukaan nuoli ei koskaan saavuta maaliaan, koska jokaisella ajanhetkellä t nuoli on liikkumaton.

  Jätettäköön nyt sellainen spekulatiivinen pohdiskelu, että mihin kyseisen paradoksin selvästikin apriorinen olemassaolo viittaa. Siis onko se esimerkiksi osoitus ihmisen ja / tai luonnon ikuisuusulottuvuuden olemassaolosta (apriorisesti eli ei vain fysikaalisesti vaan myös periaatteellisesti, välttämättömästi, ennen havaintoa). Tai osoittaako paradoksin apriorinen olemassaolo jotakin sellaista, ettei ihmisen havaintokyvyn näkökulmasta – ja ehkä todellisuudessakaan – ole mahdollista pitää avaruutta ensisijaisempana kuin aikaa – tai päinvastoin. Tai avaruuden mittaa ensisijaisempana kuin avaruutta sinänsä – tai päinvastoin. Tai ajan mittaa ensisijaisempana kuin aikaa sinänsä – tai päinvastoin. Tällainen olisi tietysti luontevaa, koska suhteellisuusteorian mukaan aika ja avaruus ovat matemaattisesti ekvivalentteja, fysikaalisesti ikään kuin samaa massaa…

  Esitellyn paradoksin hedelmällinen avaaminen vaatii havainnon, fysiikan ja matematiikan filosofiaa. Toistaiseksi ainakin useimmat ihmiset kokevat ja ajattelevat arjessa niin pinnallisesti, yksinkertaistavasti, että filosofialle on tilaa. Ehkä emme voi edes kuvitella maailmaa, missä olisi toisin. Kysehän on matematiikan osalta äärettömyyden visuaalisen hahmottamisen vaikeudesta meille, jotka olemme kotonamme äärellisessä maailmassa. Ja jos otetaan atomistinen fysikalistinen näkökulma, tilanne on nyt 2000-luvun alussa kaikkein pahin, sillä edelleen tarvitsemamme Schrödingerin mikromaailmassa on vaikea hahmottaa oleellisia asioita. (Ks. Malcolm E. Lines: Jättiläisen harteilla. Matematiikan heijastuksia luonnontieteeseen (2000, alkut. 1994), 269 tai 247 – 270.)

  Ainakin paradoksissa on kyse tavanomaisen matemaattisen hahmotustavan ja tavanomaisen arkikokemuksen tulkinnan ristiriidasta. Siitä ei tosin yleensä välitetä. Yleensä ollaan sitä mieltä, että on mielekästä kuvitella ajanhetkiä, eli menneisyyden hetkiä ja nyt-hetki, jolloin liikettä ei ole, ts. aika ei ole kadun miehen filosofiassa kvanttiluonteinen, vaikka se fysiikassa mielestäni jollain tavalla onkin eikä filosofiaa mielestäni tarvitse tässä kohdassa fysikalisoida. Kuitenkaan meillä ei ole mitään vaikeuksia päätellä ja uskoa, että lentävä nuoli liikkuu.

  Onkin välttämätöntä huomata, että päättelemme tällaisen liikkeen olennaisesti logiikan perustalta. Logiikka voi olla esimerkiksi tilastollisuuksiin liittyvää, mutta se on logiikkaa. Yleisesti ottaen kaikissa liikettä koskevissa tapauksissa voidaan puhua loogis-matemaattisesta perustasta. Perustasta, missä määriteltävyys eroaa identifioituvuudesta. (Niiden erottelu onkin eräs logiikan perustehtävä.) Perustasta, mikä toimii ”liikkumattomien ajanhetkien ja liikkumattoman avaruuskoordinaatiston eri pisteiden vertailun” idean varassa, vaikka havainnoija ja itse nuoli olisivat kvantteja tms. ja koko aika-avaruuden luonne, jopa myös ajan suunta, olisi muuttuva.

  Meidän ei ole tarvinnut ennen liikkuvan esineen liikkeen päättelemistä saada mitään vastaavaa kokemusta, koska osaamme ainakin auttavasti hahmottaa – voisiko sanoa perushavaita – kolmiulotteisuuden a priori. Olemme olleet sinut maailmamme kanssa ensin itsetarkkailun kautta ilmeisesti jo kohdussa. Heti kun lapsena olemme itsetarkkailun kautta muistaneet lähimenneisyytemme, olemme saaneet ensimmäisen kokemuksemme jatkuvuudesta, nimittäin minämme jatkuvuudesta. Rakenteellisesti aivan samaa ymmärrystä jatkuvuuksista ja epäjatkuvuuksista olemme saaneet sisämaailman lisäksi ulkomaailmasta. Ja vaikka joku osoittaisi, että päinvastainen on totta, eli että olemme oppineet ulkomaailmasta liikkeen käsitteet, oleellista on vain se, että liikkeen ym. ymmärtämisemme on oleellisesti looginen prosessi. Sen jälkeen kun olemme oppineet kolmiulotteisen tilan ja yksiulotteisen ajan meidän ei periaatteessa tarvitse oppia havaintokyvyn suhteen mitään laadullista uutta lisää selvitäksemme tässä maailmassa. Tietysti harjaannuttamalla kykenemme lisäämään tarkkaavaisuuttamme vaikkapa jonkin erittäin nopean pelin pelaamisessa. Sellainen kokemuksesta oppiminen ei kuitenkaan muuta sitä, että silloin varsinaisesti harjaannutamme loogista prosessointikykyämme vain tarkemmaksi – opettamatta sille mitään uutta.

VIITE

2) Olen sitä mieltä, että hyvä filosofia on voimakkaasti tieteenfilosofiaa. Ja sitä myötä, jos filosofia tulee kehittymään, filosofiaankin saadaan yhtenäisteoria. Eli esimerkiksi loputtomasti mind / body –ongelma ei tule jatkumaan – tarkoitan, että toki kyseiset käsitteet tulevat säilymään, samoin jako medisiinisiin ja mentaalisiin häiriöihin, mutta lopulta kaikki elämä on energetiikkaa ja siten lopullinen tilanne on huikeasti toisenlainen kuin nyt: filosofia tulee pitkälti redusoitumaan tieteeseen.