Ajattelun ja tunteiden perusluonne 6

6. AJATTELUN PERUSLUONNE

Ajattelun ja havaitsemisen suhteen pohtimisessa tulisi ehdottomasti käsitellä J. J. Gibsonin erittäin kiinnostavaa havaitsemisteoriaa, jota muuten myös Neisser kannattaa aiemmin mainitsemassani kirjassaan Kognitio ja todellisuus. Gibsonin teoria on mielenkiintoisesti osittain vähintään lähellä filosofiaa. En ole kuitenkaan siihen riittävästi perehtynyt, joten etenemme nyt edelleen em. nuoli-paradoksia pohtien.

Mihin siis em. nuolen lennon havaitsemisen -ja yleensä havaitsemisen - onnistumisen (eli objektiivisuuden pinnan) logiikka perustuu?

  Erityisesti: Voiko em. kysymykseen vastaaminen paljastaa, millainen on ajattelun perusluonne? Ja jos voi, niin millainen se sitten on?

  Hahmotan tässä käsitystä ajattelusta tapahtumana.

  Nuolen lento voidaan tietysti fysikaalisesti ja matemaattisesti kuvata monellakin tavalla yhtäpitävästi ja noista näkökulmista aukottomasti. Mutta ajattelen objektin ja havaitsijan erottavasti niin, että sellainen on pohjimmiltaan pelkästään objektiivisen tutun aika-avaruus-maailmamme kuvausta. Nuoli ja sen liike toimii vain ikään kuin maailmamme ominaisuuksien havainnollistajana. Minkään fyysisen liikkeen kuvaus ei siis ole (edes tässä yleisimmässä näkökulmassamme) vielä läheskään samaa kuin ajatteluprosessien ydinolemuksen kuvaus.

  Ja vaikka olettaisimmekin, että elämme kaikki pitkälti harhassa, on mielekästä kuvitella, että on olemassa objektiivinen näkökulma aika-avaruuden ja sen tapahtumien hahmottamiseen. (Tarkasti ottaen mielestäni myös aika-avaruus on tapahtuma, mutta sen perusteleminen ei kuulu tähän kirjoitukseen.) Sitä voi kutsua vaikkapa transsendentaaliseksi näkökulmaksi.

  Mutta kun tässä kohdin toivoni mukaan haluamme välttää metafysiikkaa, puhukaamme ainakin Jean Piagetin esittämistä sensomotorisista skeemoista, jotka ovat hänen mukaansa riippumattomia havaitsemisesta ja ajattelusta. (Jättäen niiden ko. skeemojen olemassaolon perustelemisen rohkeille episteemikoille.)

Antiikin filosofeilla ei ollut niin voimakasta pyrkimystä transsendentaaliseen näkökulmaan kuin meillä. Lisäksi heillä ei ollut läheskään niin paljon käsitteitä ja muita lähtökohtia kuin meillä, mutta he pyrkivät selittämään kaiken ja samastivat enemmän tai vähemmän ajattelun ja ymmärryksen aistihavaintoon. Siksi antiikin metafysiikka on kokonaisuutena niin moninaista. Ja sotkuista tai ainakin lähtökohdiltaan kapea-alaista. Meidän ei kuitenkaan tarvitse moisia samastumisia tehdä, koska sellaiselle ei ole mitään perusteluja. Voimme kokonaan ohittaa metafyysiset kysymykset esimerkiksi fenomenaalisen (havainnonsisällöt eli data) ja tosiolevan (ulkomaailman objektien) suhteesta – ja siitä huolimatta paljastaa ajattelun luonteen kaikilla luontevilla tasoilla.

Yleisesti voidaan sanoa, ettei ajattelu, joka on hidasta, ole välttämättä toisenlaista, kuin ajattelu joka on nopeaa. Silti ymmärrys ajattelun ”liikeradoista” ym. järjestyneisyydestä sekä muun muassa ajattelun suhteesta luonnonlakeihin ja tunteisiin on olennaista.

Jaakko Hintikka työryhmineen on päätynyt kannattamaan sellaista käsitystä, mitä pidän käytännössä todennäköisesti alitajuntamme älykkyyden erään puolen melko erottelukykyisenä paljastamisena, - tiedonhankinnan interrogatiivimallia. (Ks. esim. Hintikka ja Bachman: What If…? Toward Excellence in Reasoning (1991).)

  Yksinkertaistaen kyse on siitä, että alitajuntamme etsii informaation prosessoinnissaan lainmukaisuuksia maailmasta monella tavalla. Yksilön alitajunta toimii tiedonhankinnassaan joustavasti ja pätevästi merkittävästi samoin kuin itse tiede. Juuri se on keskeisesti sitä, mikä tekee ajattelusta ajattelua, vaikka se olisi kokonaan tiedostamatonta! (Eli tosiaan toinen asia on se, mitkä alitajunnan ajattelun tulokset tulevat tietoisuuteen.) Tämä erittäin nopeasti tapahtuva lainmukaisuuksien etsintä voidaan kuvata em. mallin tavoin vuoropuheluna, missä alitajunta esittää kysymyksiä ja saa luonnolta vastauksia ja vähitellen sitä kautta saa tavoittelemansa informaation (sekä paljon muutakin informaatiota).

  Toistan sen, mikä on oleellista on huomata: alitajuntamme ei vain vastaanota havaintodataa ja toimi sen perustalta, vaan alitajunnallamme täytyy olla tietotaito ja erottelukyky muun muassa määriteltävyyden ja identifioitavuuden sekä aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden suhteen. Siksi sitä todella voi kutsua älykkääksi. Itse asiassa havaitseminen on datan vastaanottamisen lisäksi tulkintaa ja edellä on tullut jo paljon seikkoja, jotka osoittavat, miten havaitseminen on välttämättä teoriapitoista.

  (Myös niillä (esim. monilla New Age-) ihmisillä, jotka väittävät, ettei heillä ole teorioita, vaan vain tunnekeskeisyyttä - nojautuen "tosiin havaintoihin", joissa ei heidän luulonsa mukaan ole tulkintaa, siis jotain teoriaperustalta nousevaa!

  Eli tuossa käytän teoria-sanaa laajasti.

  On käytettävä, koska kyse on tajunnan perustavanlaatuisesta toiminnasta.)

  Itse asiassa (oleellisesti alitajuisesti tapahtuva) havaitseminen edellyttää prosesseja, jotka ovat samoja kuin tietoisessa ajattelussa. Olisi siis – aiemmin mainitsemani nukkumisen aikana joskus tapahtuvan automaattisen älyllisesti pätevien, syvästi uusien ideoiden muodostuksen lisäksi – vähän hassua rajata ajattelun käsite vain valvetietoisuudessa tapahtuvaksi.

On kokonaan toinen asia se, että ihmiset monesti kuvittelevat tietoisesti ajattelevansa, vaikka vain reagoivat muuttumattomalta vanhalta pohjalta.

  Ajattelu voi kyllä lähteä liikkeelle omien tai toisten ajatusten kopioimisesta ja heijastelusta (mekaanisesta soveltamisesta) ja sisältää sellaista sivuprosesseinaan. Mutta ajattelu ei ole ytimeltään valmiiden ajatusten kopioimista ja heijastelua.

Mielestäni meidän ei tule ajatella edes havainnon onnistumista siten, että jokainen havaintoprosessin pieni, yleensä mielestäni maksimissaan ehkä viidesosasekunnin pituinen jakso välttämättä tuottaa tavoiteltua tietoa. Oleellista on, että vuoropuhelu alitajunnan (+ tietysti myös vähän tietoisuuden) ja luonnon välillä on jatkuvaa.

  Tarvitsemme siis havaitsemisessa kiintopisteitä monella tavalla ja niitä vastaavasti ajattelussamme tietysti joitakin kiinteitä käsitteitä. (Emme yleensä tiedosta niitä eikä yleensä tarvitsekaan tiedostaa.) Emme voisi ajatella emmekä kommunikoida ymmärrettävästi, jos jokin tajuntamme prosessori muuttaisi jonkin käsitteen merkitystä kesken päättelyketjun. Näin helpolla ei voida kuitenkaan osoittaa, että ajattelumme suuntautuisi muuttumattomuuteen. Mikä tahansa järjestys edellyttää jotakin osasten liikkumattomuutta tai säännöllistä liikettä, mutta se ei tarkoita, että järjestynyt systeemi (ainakaan useimmat sellaisista) suuntautuisi muuttumattomuuteen.

  Kun ajattelemme, ajattelemme tietoisesti ja alitajuisesti kiinteillä käsitteillä, jotta ajatteluprosessissamme pysyisi jokin järjestys, mutta itse ajattelumme on melko virtaavaa, kuten uusia ajattelurakenteita synnyttävää ja ajattelun synnyttävänä ja ylläpitävänä ilmiönä on vertailu, arvostelmat yms. Olen siis Gottlob Fregen (1848 - 1925) ja Charles S. Peircen (1839 – 1914) linjalla korostaen arvostelmien ensisijaisuutta suhteessa niitä konstituoiviin käsitteisiin.

  Ajattelumme ei myöskään muutu lainkaan kiinteämmäksi siitä, jos sen kohteet ja lopulta tulokset ovat kiinteitä. Ajattelullemme on ominaista luovuus eli muun muassa joustavuus. Ajattelumme luonne, kuten sen sisältämän järjestyksen aste ja luonne, toteutuu ainoastaan hyvin virtaavana, joustavana. Luovuus edellyttää vapautta. Ja jotta ajattelumme voisi tällaisena pysyä, tietenkin sen täytyy sellaisena myös pyrkiä olemaan eikä suinkaan suuntautua kohti muuttumattomuutta.

  Joskus tietysti tarvitsemme lisääkin kiinteitä käsitteitä ja lähdemme niitä hakemaan, muodostamaan. Käsitteet ovat kuitenkin vain ajattelumme välineitä. Samalla tavalla kuin tavaroista tietoiseksi tulemisen tai tavaroiden hankkimiseen suuntautumisen ei tarvitse muuttaa eikä kuvastaa meitä – myöskin ajattelun muuttumattomien tekijöiden ei tarvitse muuttaa eikä kuvastaa meitä. Tavarat ja käsitteet ovat vain välineitä eivätkä syvimmällä tasolla kuvasta meitä, vaikka pitäisimme niitä itseisarvoina. (Yleistäen voidaan sanoa: ihminen ei voi yrittämälläkään tehdä itsestään ei-ihmistä…)

  Filosofiassa edellä mainittu kappale on tietenkin taas ruudin keksimistä uudelleen. Lähes edellä tarkoittamastani asiasta Peirce käyttää termejä korollaarinen ja teoremaattinen, Hintikka triviaali ja ei-triviaali päättely. Kansanomaisesti sanoen korollaariset päättelyt ovat niitä, missä pitäydytään niissä päättelyvälineissä, mitkä ovat mukana jo lähtöoletuksissa ja teoremaattiset päättelyt ovat niitä, missä otetaan kesken päättelyprosessin käyttöön uusia päättelyvälineitä.

  Hankaluus tavalliselle ihmiselle erottaa todellinen ajattelu omien ja toisten ajatusten ja päättelyiden toistamisesta, on edellä sanotun havainnollistamana se, että (tietysti tietoisuudessa esiintyvä) korollaarinen (triviaali) päättely voi olla sekä mekaanisuutta, ei-ajattelua että uusia tuloksia tuovaa, todellista ajattelua.

  Toinen ajattelun hahmottamista vaikeuttava tekijä on tietysti ehkä se, että joskus teoremaattinenkin (ei-triviaali) ajattelu tapahtuu, mutta ei tuota mitään uusia tuloksia. (Havainnollisesti: se että yritämme työntää kiveä, joka ei liikahdakaan, ei välttämättä eikä edes yleensä tarkoita, etteikö meillä olisi jonkin verran fyysistä voimaa ja ettemmekö olisi hyvin yrittäneet.)

6.1 VIELÄ KERRAN ZENON

Mutta palataan vielä Zenonin nuoliparadoksiin erityisesti ”epämääräisen päättelyn”, tilastotieteen, sumean logiikan yms. näkökulmasta. Jaaksi siis väitti kyseisen paradoksin todistavan, että ajattelumme suuntautuu muuttumattomuuteen.

  Voidaan ajatella, että arkiajattelu on epämääräistä ja tarvitsee yksinkertaisia ärsykkeitä ja tavoitteita, yksinkertaistavia malleja. Silti voi huvittuneesti kysyä, mitähän maailmassa olisi koskaan keksitty ja millainen ihmistajunnan rakenne muka olisi, jos ajattelu suuntautuisi muuttumattomuuteen.

Ajatellaan, että jokaisella ajanhetkellä, pienimmällä minkä alitajuntamme vain kykenee ymmärtämään, valo tuo meille informaatiota nuolesta. Kun ajanhetki on tajunnallemme niin pieni, että juuri ja juuri sen ymmärrämme, informaatioon kuuluu varmasti liikkumattomuuden määre kohteesta. Se ei johdu niinkään siitä, että alitajuntamme olisi niin tyhmä, ettei tajuaisi liikkeen jatkuvan myös niin pienillä aika-alueilla, joissa se ei sitä havaitse, vaan alitajuntamme vain tulkitsee – yksinkertaistaen – oman havaintokykynsä rajan muuttumattomaksi kuvaksi (havaintokykymme alaraja on aina alitajuisella alueella – siksi esimerkiksi äärimmäisen lyhyet mainoskuvien väläyttämiset ovat kiellettyjä…ne nimittäin tieteellisesti todistetusti vaikuttavat). Ja on siis havainnonsisältöjään tulkitessaan vain suhteessa itseensä, tavoittamatta todellisuuden äärettömyyttä eli ehdotonta yhteyttä liikkeeseen. Ei liene mielekästä olettaa, että tajunta toimisi tässä jonkin epämääräisemmän, kuten ensisijaisesti tilastollisen periaatteen mukaan. Hetkiä t(1), t(2) jne. yksinkertaisesti vertaamalla tajuntamme ymmärtää liikkeen kaikkialla, kuten elokuvissa (joissa sentään kukin kuva näkyy pitkän aikaa verrattuna reaalitodellisuuteen, vaikkakin niin pitkään että kaikki ymmärretään liikkeenä). Lisäksi mahdollisesti saamme siitä vielä merkityksellisen tunnekokemuksen muutenkin kuin vain jatkuvuutena, ”vauhtiviivana”, tms.

  Ainakin alitajuntamme on siis välttämätöntä pitää kiinni muuttumattomista peruskäsitteistä ja kiinnittää muistot ainakin suunnilleen oikeisiin ajan hetkiin eli suuntautua rekisteröimään liikkumattomia kuvia t(1), t(2) jne. Oleellista on kuitenkin, että alitajuntammekaan ei ole ensisijaisesti mikään mekaaninen kone, tässä tapauksessa valokuvauskone, vaan alitajuntamme toiminta on ensisijaisesti vertailua. Siitä kertoo myös se, että alitajuntamme samoin kuin tietoisuutemme voisi yhtä hyvin vertailla paljon monimutkaisempia, abstrakteja kokonaisuuksia, joissa jo vertailtavissa perustekijöissä olisi liikkumattomuutta vähemmän.

  Se, että monista ihmisistä näyttää, että tajuntamme toimii niin paljon liikkumattomien peruspalikoiden kanssa, kertoo lähinnä omasta loogisesta ymmärryskyvystämme, siis myös koneen rakentamisen, kuten ohjelmoimisen kyvystämme.

  Havaitsemisen ymmärtäminen on siis vertailua. Ja sumeaa logiikkaa – systeemien tiettyjen palikoiden ei tarvitse olla täsmällisiä toimiakseen. Yksinkertaista, mutta periaatteessa samanlaista vertailua ja sumeaa logiikkaa kuin kaikki muukin ajattelu. Vertailu on katsottu jopa elintärkeäksi, koska rasittuisimme, mikäli kokisimme kaikki aistiärsykkeemme jatkuvasti kuin ensimmäistä kertaa.

  Vertailu on itse asiassa kuitenkin luonnollista. Siitä saa aavistuksen, kun pohtii, mihin tietoisuus perustuu. Kun oivaltaa sen perustuvan liikkeelle, on luontevaa ajatella, että ajattelukin on joka vaiheessaan ensisijaisesti liikettä. Voidaan ajatella, että vaikka olisimme kuinka dogmaattisia, alitajuntamme suhteuttaa tietoisuudeltamme piilossa dogmaattisimpiakin ajattelutuloksiamme muihin ajatuksiimme ja muuhun informaatioon, minkä olemme joskus saaneet.

  En usko, että ihminen itse voisi opetella ajattelemaan niin, ettei edellisen kappaleen tulokset pätisi.

  Jos ajattelija suuntautuukin parhaimmillaan hankkimaan lisää kiinteitä käsitteitä, lähes kaikki ajattelu – varsinkin tavallisilla ihmisillä – on yleensä silti nimenomaan vertailua. Vertailu on mielen liikettä.

  Siis ajattelu ei suuntaudu liikkumattomuuteen, vaan liikkeeseen. Ja ennen kaikkea se on itsessään mielen liikettä.

  Pysähtyneisyydessä – vertailemattomuudessa – ei ole ajattelua.

  Se totuus usein hämärtyy, jos olemme pinnallisesti yliälyllisiä ja miellämme pysähtyneisyyden suunnilleen "ei miksikään".

  Vastaavasti, jos olemme ylitunteellisia, saatamme hämärtyä "oivallus". "tiedostaminen" yms. käsitteiden kautta. Eli kun saamme alitajunnaltamme sen prosessointien hedelmiä, kuvittelemme kenties, että ajattelu voisi olla vertailematonta. Vain siksi, ettemme tiedosta alitajuisia prosessejamme.

  Kuitenkaan ei edes minkäänlainen New Age -"teoria" ihmisen rakenteesta ole sellainen, että voisimme väittää, ettei alitajunnassamme ole vertailua.

  Jos haluamme olla vertailemattomia, voimme olla tiedostamattomia, torjuvia, ohittavia, meditoivia, yms. Mutta emme voi tehdä alitajuntaamme vertailemattomaksi.

  (Emmekä objektiivisesti voi olla järjestäytymättä arvo- ja tärkeysjärjestyksiimme. Vaikka emme - esimerkiksi ystävyyden tai rakkauden ideaan liittyen - niitä kunnolla tiedostaisi ja/tai haluaisi tunnistaa ja tunnustaa.)