3. TÄRKEIMPIÄ LÄHTÖKOHTIANI
Millainen ajattelun ja / tai tunteiden perusluonne voi olla?
Jo ennen kuin olemme kunnolla tutkineet ajattelua ja tunteita, voimme tutkimalla pätevästi hahmottaa pelkästään niiden yleistä käyttöä yllättävän paljon. Nopeasti voimme huomata, että ajattelu ei ole ilmiökäsite, vaan muotoa ”jotakin tapahtuu ainakin osittain tietoisin ponnistuksin jotta saataisiin ainakin yksi väliaikatulos”. Toisin sanoen kyse on esimerkiksi älykkyys-käsitteen tavoin aivan arkikäyttöön syntyneestä arkikielen käsitteestä. Ajattelu on ainakin siis arkikielessä vain kattokäsite prosesseille, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on tietyntyyppiseen päämäärään suuntautuva päämäärähakuisuus. Jopa huolestuneisuuden aikaansaamaa lyhytjännitteistä ja yleensä rakentaviin oivalluksiin johtamatonta pätkittäistä informaationprosessointia, ”kelailua”, kutsutaan ajatteluksi. Ristiriitaisesti tuon päämäärähakuisuuden ratkaisevuuden kanssa kuitenkin ajattelun ja tunteiden tutkimus tuntuu lähtevän siitä, että täydellinen ajattelun ja tunteiden selitys voisi sisältää pelkkää mekaniikkaa. Vaikka ihmisellä on vapaus, katsotaan usein, että se ilmiö voidaan ohittaa eli sitä ei tarvitse mallintaa, vaikka kaikki muu halutaankin mallintaa.
Tieteen tulisikin suhtautua kriittisemmin siihen, pitääkö tällaisia arkikielen käsitteitä sellaisinaan hyväksyä syvällisemmiksikin kuin vain kulttuurintutkimuksen tms. alaan kuuluviksi tutkimuskohteiksi.
Jos ajattelun käsitettä ei kyseenalaisteta, se vaikuttaa tavanomaisella tavalla ymmärrettynä hyvin monessa kohdassa, vaikka koko käsitettä ei mainittaisi… Laajoja katsomuksellisia vetoja vedettäessä se ei siltä välttämättä haittaa. Laajasta perspektiivistä ajattelu on vain eräs osa tiedonhankintaa ja paljon voidaan sanoa monesta suuresta aiheesta, kuten moderniteetista, ilman että ajattelua hahmotetaan millään tavalla.
Ajattelun käsitteen kyseenalaistaminen on silti tärkeää myös suurissa mittasuhteissa, koska se on eräs portti ihmisen vapauden hahmottamiseen. Nykyisen tieteen ja filosofian vaikeudet ihmisen vapauden hahmottamisessa ovat kuitenkin sen verran suuria, että ajattelun käsitteen kyseenalaistaminen ei ole muodissa. Voisin hyvin kuvitella, että maalliselle ihmiselle on kiusallista kohdata ihmisen perimmäisen vapauden todellisuus. On eri asia, että pelkkää mekaanista tiedonkäsittelyä tutkitaan nykyään tietokoneiden aikakaudella paljon sekä tiedemiesten että filosofien keskuudessa.
Perusasiani ajattelu-käsitteen mielekkyyden kyseenalaistamisessa on siis se, että kaikkia ajatteluprosesseja kutsutaan ajatteluksi vaikka jotkin niistä voivat sisältää todella uutta tietoa luovia prosesseja, kaikin tavoin aivan erilaisia prosesseja kuin jo-tiedetyn mekaaninen soveltaminen. Henkisessä kirjallisuudessa mainittu ”oivaltaminen” voi olla ilmentymä prosessista, jonka laatu verrattuna mekaaniseen soveltamiseen on vähintään yhtä erilainen kuin mekaaninen soveltaminen verrattuna emootioihin.
Ajattelu on osa laajempaa kokonaisuutta
Ajattelukyky syntyy ja kehittyy paljolti sosiaalisesti, mutta on harhaanjohtavaa korostaa ajattelun syntyjuuria. Voidaan sanoa, että ajattelemisen taito on osa sosiaalisia taitojamme, koska kukaan ei opi ajattelemaan ilman toisten apua, mutta tällöin emme sano paljon mitään, koska yleensäkään kukaan ei realisoidu ihmiseksi ilman toisten apua. Jos ajattelua halutaan hahmottaa osana laajempaa kokonaisuutta, mikä olisi tärkeää syvällisen tiedon kannalta, on lähdettävä muihin suuntiin kuin ajattelun juuriin.
Ajattelun suhde kieleen on kiintoisa aihe, mutta en siihen syvenny tässä kirjoituksessa, koska se on laaja aihe ja sitä on tutkittu paljon ja ehkä liikaakin siihen nähden, että ajattelu on dynaamisemmin tarkasteltuna osa hyvin rikasta kokonaisuutta.
Ajattelu on osa tahdon tai pitäisikö sanoa merkittävämmän intention muodostamista. Siksi näitä kahta ei tulisi tarkastella irrallaan. Yleisiä arvottamiskysymyksiä – käytännössä tahdonmuodostusta – pitää siis tarkastella osana tiedon etsimisen, prosessoinnin ja säilyttämisen arvottamiskysymyksiä. Intention muodostamisesta kehotan lukemaan ainakin Jyrki Reunasen kirjan Tieto, tahto ja valta (2000), tosin siinä puhutaan tahdonmuodostuksesta. Ainakin luvun 3.
Mutta kyse on vielä laajemmasta: ajattelu tapahtuu aina jossakin minä / maailma-suhteessa ja on siten elimellinen osa kokemista eikä teknistä operointia tyhjiössä. Ihminen rekisteröi itsensä ajatellessaan johonkin kohtaan asteikolla täydellinen erillisyys maailmasta – täydellinen maailmaan yhdistyminen eli ykseystietoisuus tai korkein valaistuneisuusaste. Ihminen tukee ajattelullaan käsitystään ko. suhteesta. Voidaan puhua yhtä hyvin itseisarvostamis-päämäärällistämis – välineellistämisasteikolla: Ajattelun reifikaatio on ”…todellisuuden kokemista esinemäisenä, havaitsijan ja tuottajan tahdosta riippumattomana voimana” (…) (Hankamäki (1994), 141). (…)
Myöskin Hankamäki huomauttaa hyvin, miten ajattelun ja käsitteiden reifikaatio on varsin määräävä kulttuurin muoto, koska se ylläpysyy jo siten, että ihmiset vain kokevat maailman tahdostaan riippumattomana... Ja siitä nouseekin keskiöön "maailman tuottamisen" käsite (ilman lainausmerkkejä). - Omia sanoja käyttääkseni: koemmeko luovamme maailmaa vai olevamme ei-ihmisellisen, esinemäisen todellisuuden määrittelemiä, vaikuttamia, kohtalollistamia (siis myös joskus uhriuttamia)... Tuo kytkeytyy tietysti oleellisesti poliittisiin asenteisiin ja ehkä vastuun pakoilun edellytysten syntymiseen. - Elävän filosofian harjoittajana Hankamäki painottaa maailman ihmisellistä merkitysulottuvuutta. (Emt., 142)
Ajattelun ja tunteiden toistuminen
Ajattelu ja tunteet ovat lajihistoriallisesti ja yksilöllisesti sitä mitä ovat olennaisesti toistumisensa määrän ja tapojen vuoksi. Ajatteluun ei pidä suhtautua siten, että se olisi välttämättä ehdottomasti neutraalia, objektiivista, vaikka se olisi vapaa tunteiden vaikutuksesta. Ajattelun ja tunteiden toistumisen suuren määrän ja omanlaistensa tapojen olennaisin merkitys ei ole luonnossa esiintyvä kehitys muuntelun kautta (tai liity siihen) missään yksinkertaisessa merkityksessä. Erityisesti ajattelun ja tunteiden toistumisen kohdalla on selvää, että toistuminen vaikuttaa ihmisen tietoisuudentasoon ja sitä kautta välittömästi myös ajattelun ja tunteiden laatuun.
Toisin sanoen, ainakin koettaessaan saada syviä tuloksia normaali psykologinen tutkimus tekee perusvirheensä siinä, että se yrittää tarkastella ajattelua ja tunteita merkittävästi irrallaan tietoisuuden kokonaistasosta. (Tiedän että tämän tarkentaminen on vaikeaa, mutta tietoisuuden kokonaisuusominaisuudet eivät ole mystiikkaa, siis erityisestikin kyky tarkastella itseään ikään kuin ulkoa päin.)
En koe riittävästi tietäväni, miten ajattelu tulisi rajatapausten osalta määritellä – esimerkiksi, onko ajattelua myös vanhojen ajatuskuvioiden toistaminen vaikka uusia tuloksia ei tule eikä niitä edes yritetä saavuttaa. On sitä paitsi ilman kontekstia mahdotonta määritellä, miten määritellään em. rajatapausten tunnusmerkistö.
Ajattelu on joka tapauksessa mielestäni siis aina luovaa – mikä muu kuin luovuudellisuus sen selvästi erottaisi muusta informaationkäsittelystä? Silti itse ajatteleminenkin toistuu ja uudenkin luomisessa yleensä jossain vaiheessa toistuvat monet vanhat ajatuskuviot. Samoin tunteet toistuvat ja tulevat toistumalla siksi, mitä ovat. Toistuminen on sitä, että jokin datamäärä uudelleen rekisteröidään, tunnistetaan. Ajattelua ja tunteita harvoin esiintyy ilman metaratkaisuja, kuten kognitiivisen dissonanssin silittelyä eli ihminen on taipuvainen pönkittämään entistä asennettaan, näkemystään, ja torjumaan vieraita. Samoin tunteet esiintyvät yleensä asenteiden myötävaikutuksella – äärimmillään jopa ilman mitään asiallista syytä. Asenteet ovat myös metaratkaisuja. Ihminen ei tietysti kenties itse tiedosta, että hän on itse asenteensa valinnut toistamalla tunne- ja ajattelukuvioitaan, mutta näin asia kuitenkin on.
Ainakaan tunteita ei siis tule käsitellä irrallaan asenteista. Harmillista on, että edes normaali psykologia ei ole päässyt maallikkotasoa selkeämpään yleiseen teoriaan tai määritelmään siitäkään, mikä on asenne (Salo-Gunst – Vilkko-Riihelä (2000), 216 – 218).
Myös ajattelu on hyvä pitää irrallaan asenteista. On syytä huomata, että muuhunkin kuin arjen tekniseen ajatteluun voi suhtautua positiivisesti. ”Henkisessä” kirjassa saatetaan syyttää liiallista ajattelua ongelmien suurentajaksi, raskauttajaksi. (Yesudian (1995), 47) Tästä kysyjän kysymyksestä lähtien opettaja pääsee vähättelemään ajattelua ja enemmänkin: ajatukset ”herättävät haluja, kaipuuta ja kunnianhimoa, jotka tekevät meistä tietenkin levottomia ja jännittyneitä." (emt., 47) Kuitenkin yhtä hyvin voisi ajatella, että ongelmien aiheuttajana kysyjällä on 1) liiallinen ajattelu suhteessa hänen energiaolemuksensa tasoon, suuntautuneisuuteen, ja 2) huonot tai neutraalit ajattelua koskevat asenteet. Jälkimmäisellä kohdalla tarkoitan esimerkiksi sellaista asennemaailmaa, että jos ajattelussa saavuttaa välituloksia tai jopa lopputuloksia, niistä ei osaa iloita. Kuitenkin kaikkeus sisältää tunneprosessoija-enkeleiden lisäksi tiedonprosessoija-enkeleitä. Lisäksi huono ajatteluasenne voi olla sellainen, että ongelmiin samastuu. Kun ihminen ei pysy itsetunnossaan, vaan samastuu ajatteluunsa, hän kokee ongelman negatiivisena ja hänen energiatasonsa laskee. Mutta tämähän ei todista, että itse ajattelu – mikään ajattelu – olisi sinänsä negatiivista. Liioin se ei todista, että olisi olemassa jokin tunnistettava ajattelusta vapaa olemisen tila, missä asiat nähtäisiin ”sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat”. Uskon kyllä, että selvänäköisiä tiloja on olemassa, mutta missä olisi jokin raja selkeydelle? Eikö selkeys kasva jatkuvasti sen mukaan, mitä korkeammalle tasolle mennään? En näe mitään periaatteellista rajaa, missä jostakin asiasta tai tilanteesta ei voitaisi nähdä vielä enemmän ja täsmällisempää tietoa. Koen vm. sitaatin siis populismiksi.
Ajattelu ja älykkyys sekä ajattelun universaalisuus
Mitä on ajattelu? Ajattelu on jotain aktiivista, kun taas älykkyys on passiivinen kyky. Näin ainakin meidät on opetettu ajattelemaan. Mutta jos ei tätä keinotekoiselta tuntuvaa aktiivisuusasteen eroa huomioida, onko sisältyykö kysymys ”mitä on ajattelu” täydellisesti kysymykseen ”mitä on älykkyys”? Tietysti älykkyys on kokonaisuudessaan paljon enemmän kuin vain kykyä ajatella älykkäästi, päätellä oikein. Älykkyyden lajeja voidaan luetella kahdeksan näinkin erilaista (Uusikylä – Piirto (1999), 131-133): kielellinen, loogis-matemaattinen, avaruudellinen, musikaalinen, kehollis-kinesteettinen, interpersoonallinen, intrapersoonallinen ja naturalistinen älykkyys. (Vm. tarkoittaa kykyä luokitella ja ymmärtää luontoa.)
Voidaankin kysyä, mitä hyötyä on niin yleisestä älykkyyden käsitteestä, että se sisältää nykyisen psykologian valtavirran tapaan ainakin seitsemän lajia, joista ainakin osa poikkeaa toisistaan suuresti. Eikö älykkyyden käsite pitäisi uudelleen muotoilla johonkin selkeään, arkisuuteenkin jonkin verran mielellään sopivaan mutta varsinkin kokonaisuuden / Jumalan näkökulmasta mielekkäämpään käyttöön, kuten ihmisten ja koneiden välistä erottelua varten?
Em. on hyvin yleinen, tärkeä kysymys – mutta valitettavasti ajattelun ja älykkyyden käsitteet ovat siihen vastaamiseen kovin epämääräisiä. Onko mielekästä kysyä yleisessä muodossa, mitä on ajattelu tai älykkyys yleensä, ei siis esimerkiksi pelkästään loogis-matemaattinen päättely siinä muodossa, missä sen tunnemme nykyään. Pelkkä loogis-matemaattinen kvantitatiivis-strukturaalinen lähestymistapa ei voi olla riittävä, koska ajattelu ei ole mikään irrallinen ilmiö ihmisen energeettisessä todellisuudessa, mistä hän itse tiedostaa vain pienen osan. Ihminen on osa älykästä universumia ja ilmentyy älykkäiden energiakenttiensä sisällä ja kautta. Voi olla terveellistä koettaa ajatella tietoon liittyvien enkelien näkökulmaa eli millaista on se energia, joka lopulta muodostuu ajatuksiksi, jotka asettuvat ja asetetaan arvotetuiksi (= jähmeää energiaa) ja kenties mitatuiksikin osiksi omaa katsomuksellista järjestelmää?
Mitkä ovat ajattelun kulttuureista riippumattomat piirteet? Voimmeko löytää piirteet, jotka ovat olleet ja tulevat olemaan kaikessa ajattelussa? Kehittyvätkö ne? Voimmeko kuvata niitä loogis-matemaattisuuden lisäksi laadullisesti? Voidaanko nämä kaksi ajattelutapaa yhdistää siten, että jossakin vaiheessa kaikista laadullisista teorioista voidaan osoittaa yksi objektiivisesti parhaaksi, tai jopa kaikki muut vääriksi? Ovatko emootiot yleisellä tasolla jollain tavalla samanlaisia kuin ajatukset? Jos ovat, niin millä tavoin?
Ajattelun rajat
Miten ajattelu erotetaan ei-ajattelusta?
Kenties aluksi on paras hahmottaa kysymyksen rajoja. Kysymyshän koskee myös sitä, miten erotamme ajattelun kokonaisilmiönä sen fysikaalisista osista. Asiassa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, vaan se liittyy siihen, miten yleensäkin käsitteitä käytämme. Jos ajattelemme, että juoksemisen minimimääritelmä on se, että ihminen on jonkin aikaa eteenpäin vievässä itse aiheuttamassaan liikkeessä, missä hänen molemmat jalkansa ovat melko säännöllisesti samanaikaisesti irti maasta, niin emmehän ajattele, että vaikkapa puolen sekunnin pätkä ko. juoksemista olisi yhteydestään irrotettuna juoksemista.
Toiseksi täytyy, harvinaista kyllä, muistuttaa tieteen tekemisen perusteista. Tutkijan täytyy tieteessä tietysti pyrkiä neutraalisuuteen, objektiivisuuteen, ei ideologisuuteen tai tutkimusohjelmiin, missä ennalta-asetetuille johtopäätöksille etsitään premissejä.
Esimerkiksi (luonnontieteellisessä) aivotutkimuksessa aivojen magneettikuvauksessa lähdetään kuitenkin usein siitä, että tietyt mielentilat voidaan paikallistaa tiettyihin paikkoihin aivoissa. Vaikka tutkimuksen tuloksista tietysti onkin jotain hyötyä, ja kenties muutenkin kuin lääketieteellisesti, eli varmaan jokainen myöntää että kyseinen tutkimusohjelma voi tuoda tuloksia, joilla on jokin arvo, itse lähtökohdalle, missä oletetaan aivo- ja mielentilojen samastamisen ongelmattomuutta, ei esitetä mitään perusteluja eikä niitä myöskään tutkimus tuo, vaan se on voimakkaasti yleistävä filosofinen (ihmistieteiden filosofinen) lisäys. Siksi kyseinen tutkimus ei syvällisessä mielessä tuloksiaan todista, vaikka auraan ja muuhun rajatiedolliseen energetiikkaan ei uskottaisikaan.
Koko pyrkimys samastaa aivo- ja mielentilat kertoo pohjimmiltaan siitä, että ajattelun ja ei-ajattelun eroa ei ole otettu vakavasti.
Laajemmin ottaen puhutaan aivomyytistä, minkä ehkä kuuluisin ilmentäjä Suomessa on Matti Bergström eikä edes kovin fiksulla vaan laajalla tavalla. Ilmaisun normaali tulkinta on suppeampi eli aivomyytti tarkoittaa ajattelutapaa, jonka mukaan ihmisen ajattelu voidaan tyhjentävästi selittää aivotutkimuksen erilaisten paradigmojen pohjalta.
Psykologian professori Pertti Saariluoma kirjoittaa energeetikon näkökulmasta mielenkiintoisesti. Hän toteaa, että ajattelun tutkimus joutuu vaikeuksiin, jos se pitää lähtökohtanaan vain aivotutkimusta tai vain loogista simulointia. (Nuo kaksi ovat tietysti suosituimmat selitystavat.) Silti kokonaisarviokaan ei näytä hyvältä, vaan tieteelliset ajattelutavat ovat riippuvaisia ja rajautuvia ennakko-olettamuksistaan ja peruskäsitteistään. ”Jopa puhtaat havainnotkin ovat aina havaintomenetelmien konstruoinnissa käytettyjen teorioiden ja käsitejärjestelmien rajoittamia, koska kokeetkin vastaavat vain siihen, mitä osaamme kysyä, ja niiden tulkinta sisältää aina lausumattomia olettamuksia” (Saariluoma (1999), 200)
Jos otamme ajattelun ja ei-ajattelun kysymyksen vakavasti, meillä on huikeat haasteet jo tajunnan aivotutkimuksesta ja loogisesta simuloinnista riippumattomassakin tutkimuksessa.
Ratkaisun keskeisenä lähtökohtana tulee olla kysymys: Onko mielekästä kuvata ajattelua vain tietoisena prosessina?
Vastaan, että mielestäni ei. Sen paljastaa jo luovien prosessien luovimpien vaiheiden tutkimus. Se ohjaa humanistisen lähestymistavan painottamiseen loogisen tai luonnontieteellisen sijasta. Mielekästä voi olla kehityspsykologisten ja kulttuurintutkimuksellisten näkökulmien tarkastelu – kehotankin lukemaan luvun Kuusi näkökulmaa kehitykseen Antti Eskolan kirjasta Jäähyväisluentoja (1997). Tällä en tarkoita, etteivätkö luonnontieteellinen ja loogis-matemaattinen näkökulma olisi tärkeitä. Niiden hedelmällisyys paljastuu, kun niiden annetaan edetä omalla painollaan omiin suuntiinsa, ottaen niiden sopivat tulokset, työkalut, käyttöön…
Jopa normaali biologistinen näkökulma – esimerkiksi että tarkastelun ykkösasiana on organismin ja lajin säilyvyys – on parempi lähtökohta kuin ajattelun tarkastelu vain tietoisena prosessina. Tietysti normaali biologistinen näkökulma ei kuitenkaan ole ihmisen energeettisyyden vuoksi riittävä eikä paras. Mutta ajatellaanpa nyt hetken vaikka sydäntämme. Sen toiminta on pitkälti automaattista. Meillähän on lähes automaattinen autonominen hermosto. Siihen voidaan kuitenkin jonkin verran vaikuttaa jopa psyykkisesti, esimerkiksi hypnoosilla. Joogi voi pystyä äärisuorituksiin, kuten sydämensä pysäyttämiseen tahdonvoimallaan. Tällä tavoin voimme jatkaa kiinnostavia polkuja. Voimme tutkia ihmisen fyysisyyttä ja psyykkisyyttä – ja lopputulos on aina sama: hyvin pitkälti automatisoituja prosesseja. Ja lopputulosten saamisessa alitajunnalla on aina suuri rooli. Esimerkiksi tavallinen ihminen ei pärjää nukkumatta… Tietoisuus on ikään kuin tarkoitettu vain siihen, mitä ei voi automatisoida – siihen, missä työntyy esiin ajattelevan ja tekoihin itseohjautuvan olion tarkoitushakuisuus. Ainakin tämän verran voimme nykyään tietää psykologian näkökulmasta. Sen sijaan jos ajatellaan ihmisillä olleita spontaaneja huippukokemuksia ym. kohonneita tietoisuudentiloja, emme voine tieteellisesti tietää, etteikö ihmisessä olisi jokin tiedostamaton, tajunnan ”hallinnossa” arkitajuntaakin korkeammalla oleva tarkoitushakuinen ohjelma ja millä periaatteilla se toimisi. Tällä en tarkoita sitä, että huippukokemuksia tulisi vähätellä, päinvastoin. On jopa olemassa ”mekaanisia” menetelmiä muuntuneiden tajunnantilojen aikaansaamiseen. Niitä tutkii muun muassa Monroe-Instituutti Yhdysvalloissa. On vain luontevaa, että kymmenien vuosien tutkimuksen perusteella kehitetään normaalista psykologiasta poikkeavia tajunnanmalleja, jne.
Mutta jo ennen huippukokemuksien huomioon ottamista biologistinen ym. mekanistinen psyykkisten ilmiöiden selittäminen ontuu. Ihmis- ja osin luonnontieteiden luonteeseen ajatellaan kuuluvan monet kilpailevat teoriat. Tajunnan ja tunteiden syntymisen perusmallien pitäisi kuitenkin olla melko yksinkertaisesti yleisellä tasolla kuvattavissa olevia asioita. Nämä ovat kuitenkin hyvin vaikeita asioita aivan normaalin psykologian piirissä, vaikka kaikenmaailman kirjat, varsinkin oppikirjat, yrittävät tuottaa selkeitä vaikutelmia pätevistä teorioista ja onnistuvatkin ohjaamaan yleisöä vaatimattomiin asenteisiin. Tietysti monillakin teorioilla on hyviä puolia ja niillä voidaan selittää osa asioista. Kuitenkin tilanteen pitäisi psykologiassa olla paljon parempi – pitäisi osata vaatia. Jos em. tilanteen kuvaukseni hyväksytään, ongelmien lähtökohtana ei kuitenkaan ole mikään tieteiden ihannetilanne (Viite 1), vaan juuri mekanistisen lähtökohtansa vuoksi suuret panostukset ”tieteelliseen” eli useimmiten ymmärrettynä mekanistiseen selittämiseen ovat tuottaneet suuren teorioiden hajonnan.
Kirja Persoona. Neuropsykologia (2002, s. 128 - 131) esittelee peräti kolme eri tunneteorioiden tyyppiä pelkästään sen suhteen, missä järjestyksessä tunteiden eri tasojen ajatellaan aktivoituvan sen jälkeen kun ulkoinen ärsyke, kuten haukkuva koira, on ilmennyt. Toisin sanoen valtavirrankin neuropsykologia tuntee jo pelkästään alkeellisimpien tunneprosessien suhteen peräti kolme tieteellisesti vakavasti otettavaa teoriaa tai pitäisi ehkä sanoa teoriatyyppiä. (Koko ajan täytyy tietysti muistaa myös, että tieteen kehityksessä on aina tapahtunut vallankumouksiakin eli uusi perusteoria on tullut vakiintuneen kilpailijajoukon ulkopuolelta.) Yhteistä sisällöllisesti niille on sentään jotain: se, että ihmisen ensireaktio ei ole pelko, vaan vasta viimeinen reaktio. Tieteelliset teoriat esittävät tunneprosessit siis päinvastoin kuin arkiajattelu. Arkiajattelu olettaa, että ärsyke aiheuttaa ensin koetun tunteen (pelon) ja sitten autonomisen hermoston reaktiot.
Jos parapsykologia otetaan vakavasti, asia menee vielä vaikeammaksi. Perustavat parapsykologiset ilmiöt on todistettu todella monissa tutkimuksissa tilastollisesti tosiksi testatuilla kyvykkäillä ihmisillä. Ja siinä on tie teorioihin, jotka romuttavat ne teoria- ja myös valtarakennelmat, jotka on rakennettu normaalissa psykologiassa. Ero – hyppäyksen vaatimus – on niin suuri ja uusien ajatusten yliskeptinen halveksiminen niin laajaa, että muutos tuskin lähtee liikkeelle normaalin psykologian sisältä ilman uusia modernin fysiikan löytöjä. (Parapsykologisen tutkimuksen vähäisyys nykyään ei siis kerro siitä, etteikö asiassa olisi järkeä. Ennemminkin hallitusten, varsinkin Venäjän ja Yhdysvaltain, haluna on käyttää erikoiskykyjä turvallisuusorganisaatioidensa salaisiin projekteihin ja niiden intressien vastaista on, että ihmiset oppisivat käyttämään erikoiskykyjä rauhaa lisäävästi. Edelleen parapsykologinen tutkimus tuntuu olevan ainakin näin maallikon näkökulmasta tieteellisessä mielessä teoriatasolla melko lailla pysähdyksissä. Tilanne on se, että odotellaan uusimman fysiikan – kalliiden tutkimusten – löytävän energetiikan maailman…)
Esimerkki siitä, miten normaalin psykologian teoriat romuttuvat: ennalta tietäminen. Ihminen voi olla normaalilla peruspsykologisella tasolla (eli ei mikään valaistunut) ja hänelle voi tulla yhtäkkiä ymmärrys ja samalla suru, että jokin hänelle murheellinen tapahtuma tulee tapahtumaan. Hän ei ole hullu, hänellä voi olla pitkään kokemukseen, itsetuntemukseensa ja energeettiseen osaamiseensa pohjaava aito syy surra etukäteen jotakin hänelle murheellista tapahtumaa, jos hän sen näkee eikä voi sitä estää. (Ja siitä johtuen hän ehkä suree vähemmän, kun tilanne tulee vastaan.) Tällaisissa tapauksissa neuropsykologia lähes romuttuu – ja kaikki muutkin yritykset selittää tunteita yhden ainoan kaavan mukaan romuttuvat. Samoin parapsykologian vakavasti ottamisen myötä nykyisenkaltaiset psykologisen mittaamisen mahdollisuudet vähenevät, koska väliin tulevien muuttujien määrä lisääntyy. Tätä psykologit ja neuropsykologit eivät tietysti voi sallia ja siksi he pitäytyvät omissa ympyröissään. Eivätkä koskaan saavuta perussisällöllisiä konsensuksia, koska normaalin psykologian – psykologian valtavirran – ja neuropsykologian valtavirran menetelmillä mainitut väliin tulevat muuttujat eivät paljastu.
Ja kun tieteellisiä, monissa arvostetuissakin tutkimuslaitoksissa yhä edelleen tutkittavia parapsykologisia ilmiöitä kohdellaan huonosti, on selvää, että psykologian ja neuropsykologian oppikirjoissa on myös esimerkiksi meditaatiosta hassuja ja pinnallisia käsityksiä. Ennen kaikkea tragikoominen on se metakäsitys, että meditaatiota voisi psykologisesti nykyään käytössä olevilla menetelmillä ydinasiat paljastaen tutkia kokeilematta sitä pitkäjänteisesti, huolellisesti ja monia menetelmiä käyttäen itse. Samoin kuin se metakäsitys, että meditaatiossa koettavat ei-mitattavat huippukokemukset olisivat jotenkin epäilyttäviä, jopa tutkimista tarvitsemattomia.
Ajattelu ja hyvinvointivaltion ihmisten henkinen kasvu 2000-luvun alussa ja tulevaisuudessa
Ajattelu on informaatiotulvan mereen järjestystä luova ilmiö. Ajattelua ei tarvita paljon hengissä selviämiseen, kollektiivienergioiden seurailuun, muuhun pinnallisuuteen eikä rakastamiseen, mutta totuuden etsimisessä ajattelu on ohittamaton asia. Voimme olla hienosti meditatiivisia, olla samastumatta tunteisiimme, tarkkailla niitä. Mutta emme voi ajatella kehittävämme kulttuuriamme ja luopuvamme syvemmästä ajattelusta jättäytyen jonkinlaiseen mekaniikkaan. Ajatellaanpa mihin se johtaa! Jos jättäydymme siihen, että ajattelemme vain sen minimin, minkä käytännön elämä vaatii ja muutoin meditoimme, rakastamme jne., niin lopputuloksenahan ajattelukykymme surkastuu! Siis tietysti ajattelu on oleellisesti alitajuista, mutta kysehän on siitä, mihin keskitämme energiaa. Jos pyydämme tietyillä menetelmillä joka ilta tiedostamattomalta puoleltamme, että muistaisimme aamulla ainakin viimeisimmän näkemämme unen, alamme muistamaan niitä yhä useammin, yhä enemmän. Voi olla, että monen ihmisen elämä sujuu parhaiten liikaa ajattelematta, turhia loogistelematta, mutta mitään henkistä tai muuta hienoa ei voi olla jättäytyminen tiedostamattomien mekaniikkojen vietäväksi. Miten tiedostamattomuus voisikaan olla jotain, mihin meidän tulisi palata kun evoluutiota tarkastellaan? Olemme tietysti yksilöinä ja lajina jo niin pitkällä, että voimme tehdä kaikenlaista ja kokonaiskulttuurimme noususuuntainen liito jatkuu pitkän aikaa, vaikka eläisimme nyt kymmeniä vuosia typerillä, tuhoavilla elämäntavoilla. Vähän samoin kuin heroiiniakin jotkut kykenevät hallitusti käyttämään vaativan työelämän piristeenä jopa yli kahdeksan vuotta ilman että siitä on mitään haittaa työlle. Mutta jossain vaiheessa ajattelusta luopuminen tulee kostautumaan. En tarkoita, että ajattelun arvon korostaminen olisi tärkein lääke kulttuurimme sairaisiin piirteisiin, mutta se on yksi lääke.
Nyt perinteisen uskonnon lisäksi viihde ja henkinen liikehdintäkin suuntautuu yhä enemmän ajattelusta luopumiseen tarjoamatta riittävän selvästi, riittävän pitkäjänteisesti, pätevästi ja riittävän monia innostavasti tilalle mitään paranormaalia suoraa tiedonhankintaa. Tämä merkitsee sitä, että yhteiskunta toki älyllistyy vielä jonkin aikaa älyviihteen, kuten tietokonepelien tutkitun vaikutuksen ja tieteellis-teknologisen koneiston ansiosta, mutta viimeistään sadan vuoden kuluttua suuntautuminen alkaa painua kohti tunnepuolta. Tässä tilanteessa filosofina yritän huolehtia siitä, että syvempien kysymysten ajatteleminen säilyisi kunniakkaana, itseisarvoisena ja kaikista kaikkeuden olennoista nimenomaan ihmisen osaksi ymmärrettynä toimintana. Tämä jo siksi, että maailma ympärillämme on luova ja osittain ennustamaton. Kun muut ihmiset ajattelevat tietyillä tavoilla, myös syvästi eli konkreettisessa maailmassa strategisella tasolla ja vieläpä erilaisilla strategioilla, myös meidän on ajateltava strategisesti jo ymmärtääksemme heidän käytöstään ja elääksemme mielekkäästi. Tämä on tekninen totuus.
On kokonaan eri asia, että on hyvä, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka keskittyvät pelkästään positiivisten tunteiden tuotantoon. Ja on kokonaan eri asia, että jotkut ihmiset kykenevät ja jotkut ihmiset eivät kykene läpinäkyvyyteen eli saamaan itseään tiloihin, joissa jokin fyysisesti tai psyykkisesti negatiivinen ilmiö ei kosketa heitä, vaikka he mitään turruttamatta havaitsevat ja ymmärtävät sen valppaasti ja tavallaan (ihmisellisestä näkökulmasta) kokonaisuudessaan. Ja on kokonaan eri asia, että ajattelukoneistomme ei toimi kunnolla, vaan tietoisuudentasostamme johtuen meillä on mestareita lukuunottamatta ainakin joka viikko epämääräisiä ja tyhmiä roska-ajatuksia, joita ei viitsisi kirjoittaa edes omaan, julkisuuteen tarkoittamattomaan, päiväkirjaan.
Meidän tulee ymmärtää väestönkasvun mukanaan tuoma maailman jatkuva moninaistuminen ja varautua ongelmien kasvuun. Vaikka Valotyö ja rakastaminen ovat edelleen suuresti aliarvostettuna, tällainen tilanne ei tarkoita sitä, että ajattelu pitäisi hylätä tai että sitä ei tarvitsisi inspiroida. Yhteiskunnat eivät näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa tule niin valmiiksi, etteikö tarvittaisi tiedemiehiä, keksijöitä jne., jotka löytääkseen ja keksiäkseen pyörittelevät päässään kaikenlaista ja päättelevät ja myös (useimmiten ilmiöstä tietämättä) kanavoivat erilaisia tiedonmurusia. Ei kannata ajatella että vain egon varassa toimijat olisivat kykenemättömiä saamaan spontaaneja kanavoitumisilmiöitä.
Tietysti totuus voi absoluuttisesti olla monenlainen, mutta monta perusvaihtoehtoa lajillemme ei ole kun otetaan huomioon se tilanne, missä reaalisesti nyt olemme ja realistiset kasvumahdollisuutemme. Emme me voi lajina hypätä yhtäkkiä superkanavoijiksi, joiden ei tarvitse ajatella, vaan ainoastaan pyytää, minkä jälkeen he saavat kaiken tarvitsemansa tiedon ns. ylhäältä.
Miten ajattelua on tutkittava suhteessa informaatioon?
Ajattelu on erotettava informaation liikehdinnästä. Strategian on oltava keskeisesti muun muassa tämä: on mallinnettava kaikki tavat, joilla ihminen kykenee tietoisesti ajattelemaan. Oletan lähtökohtaisesti, että ihminen kykenee alitajuisesti ajattelemaan niillä tavoin ja vielä monella löytymättömillä tavoilla, koska uusia tapoja ajatella löytyy koko ajan (tai oikeammin: vanhat ilmiöt paljastuvat uusilla ja tarkennetuilla tavoilla mallinnettavissa oleviksi)..
Em. kappaleella tarkoitan sitä, että ajattelu on tietysti erotettava informaation järjestäytymättömämmästä liikehdinnästä ja että kaikkia ajattelun tapoja ja ajattelun mallintamisen tapoja ei ole vielä löydetty.
Toisaalta – valtava kysymys: voidaanko tietoista ajattelua koskaan mielekkäästi erottaa alitajuisista prosesseista?
Korostan ajattelun kokonaisvaltaisuutta ihmistajunnassa, mutta joskus erehdyn liian pieniksi paloiksi pilkkomaan ilmiöitä…joita ei pitäisi pilkkoa ainakaan vielä siinä vaiheessa, mitä niistä tiedän.
Tässä on siis avoinna oleva kysymys: Pitäisikö sanoa: tietoisuutta ja alitajuntaa ei pitäisi vertailla siten kuin olen tässä kirjoituksessa erityisesti em. sivuilla tehnyt? Perusteluina olisi: 1) Tietoisuuden koko (riittää kun puhutaan yleiskatsomuksellisesti: intensiteetti ja datamäärä) vaihtelee ihmisestä toiseen emmekä tiedä sen merkityksestä ja erilaisista ajatteluprosesseista ulkoa päin väliin tulevista muuttujista paljoa. Ja ennen kaikkea 2) tietoisuus on ihmisen ikuinen rooli ja toimintakenttä, mutta vapainta ja syvällisintäkään ajattelua ei voisi olla olemassa laji- eikä yksilöhistoriallisesti eikä pienelläkään aikavälillä, ellei sille olisi tukena myös mekaanisia, alitajuisiakin informaation prosessointeja. Samalla tavalla kuin vapauttakaan ei olisi olemassa, jos ei olisi rajoja. Suurin vapaushan toteutuu monessa kohdin itse asiassa keskiarvona. Esimerkiksi: suurin vapaus ei toteudu silloin kun ihminen on äärimmäisen rentoutunut, vaan silloin, kun hänessä on psyykkisesti ja fyysisesti sopivasti jännitettä (ja sen lisäksi tietysti mm. positiivista mielenlaatua).
Näitä asioita ei kuitenkaan välttämättä pidä tarkastella tuloskeskeisesti. Eli esimerkiksi että joidenkin ihmisten ”tyhjästä” saamat oivallukset välttämättä todistaisivat heidän oman alitajuisen ajattelunsa nerokkuudesta. On otettava vakavasti Rupert Sheldraken kokeet, jotka ovat tukeneet hänen hypoteesiaan fysikaalisista, ylifyysisistä morfogeneettisistä kentistä. Ajattelu on siis jatkuvasti ainakin jollain yleisellä tasolla yhteistä! Ja jos se hyväksytään ja alempien tunteiden kiinnittyminen ajatuksiin osoitetaan tieteellisellä tavalla, niin lähestytään jännittävää, raja-alueella jonkin verran suosittua näkemystä, että tiedon prosessoinnin lisäksi myös muu olemisemme on jossakin määrin yhteistä, ykseydellistä, ja erilliset minämme jossakin määrin harhaa.
Oleellista on huomata, ettemme voi poistaa itsestämme jotakin osaa ja alkaa vasta sitten tarkastelemaan, löytyisikö todisteita ihmisten ja ihmisten kaltaisten olentojen perimmäisestä ykseydestä. Viime kädessä kyse on näissä syvällisissä tajuntaan liittyvissä tutkimuksissa aina siitä, että yksilö ei mielestäni voi mielekkäästi tutkia ykseyttä tai selvästi sen vaikutuksessa olevia ilmiöitä, kuten huippukokemuksia, vain etäältä, ”neutraalisti”, ilman omia subjektiivisia kokemuksia. Tältä pohjalta sanaa ”ykseys” en koskaan käytä näissä yhteyksissä ainakaan pelkästään filosofisesti saati teologisesti, vaan sen energeettisessä eli paljastavimmassa merkityksessä (vrt. seuraava kappale).
Morfogeneettiset kentät kertovat ihmisten ykseydestä (sanan energeettisessä eli meille paljastavimmassa merkityksessä) ehkä alhaisella tasolla, mutta kuitenkin tieteellisesti vakuuttavimmin. Ja niissä on kyse kentistä, joissa ajattelu- ja tunnekomponentti ovat energiatasolla läheisesti yhdessä, vaikka se ei ehkä joka esimerkissä yleisluontoiselta tasolta tarkastellen näy. Samoin kuin komplementaarisuus ilmenee monessa muussakin tärkeässä ilmiössä (esim. hiukkasaallot ja kompleksiluvut). Samantyylisesti ei teosofiassakaan koeta tarvetta erotella astraalienergioista ajattelu- ja tunnekomponentteja, vaikka toki ymmärretään, että niitä molempia täytyy astraalienergioissa olla.
Kohti ajattelun ja tunteiden samantyyppistä mallintamista
Tietysti jossakin vaiheessa kaikki osaset on tunnistettava, mutta yleensä asiaan liittyvät kirjoitukset vaatisivat herättelevän kysymyksen: tarvitseeko heti erottaa tunteita ja ajattelua? Ongelmana on, että perusdataa on liian vähän. Meidän tulisi samanaikaisesti hahmottaa ajattelun ja tunteiden ilmiöitä mahdollisimman pitkälle havaintotasolla (tarkasti ottaen sellainenkin on koko ajan tulkintaa) ja määritellä niitä varten käsitteitä, mutta jälkimmäinen vaikuttaa edelliseen ja tekee ”havaitsemisen” epäobjektiiviseksi – toisaalta taas ”havaitsemista” ei voi tässä tapauksessa tehdä ilman käsitteitä. Pisteeksi i:n päälle on tietysti vielä perinteinen tutkimuksen subjektiivisuuden problematiikka, kun tajunta-asioista puhutaan.
Koska me humanistisesti tutkivat emme näe tunne-ajatus-virtojen ”bittejä” emmekä edes kuvioita (jos emme tutustu aivotutkimukseen mutta sehän on vielä pinnallisella tasolla…), olemme pakotettuja tarkastelemaan kokonaisvaltaisemmin. Ja sen jälkeen meidän on ainakin hiukan helpompi erottaa tarkemmin energeettisesti ja filosofisesti tunteet ja ajattelu.
Korostan ajattelun kokonaisvaltaisuutta ihmistajunnassa. Täytyyhän muistaa, että 1) tietoisen minän toiminnallinen rooli on käytännön syistä mahdollisimman yksinkertaistettu. Monesti minä toimii ikään kuin vain hyväksyjä / hylkääjä-päättäjänä. Monesti asenteet ja ajatusmallit ovat jo valmiina eikä niitä ole paljon aikaa eikä halua muuttaa. 2) On tietoisesti ensinnäkin todistettu, että ihmisellä on mahdollisuus monenlaiseen rinnakkaiseen prosessointiin. Ihminen voi tehdä eri asioita samaan aikaan. 3) Ja jos jotkin aivojen osat tuhoutuvat, toiset osat voivat ottaa niiden tehtävät itselleen. 4) Ajattelua ja tunteita voidaan mallintaa osittain samoin tavoin. Ajatellaanpa erityisesti loogisia rakenteita. Ajatellaanpa myös tunneteorioita, jne. Lisäksi ks. myös edellä tekstiäni ja viitteitäni skeemoista. Skeemojenhan katsotaan informaationkäsittelyn lisäksi liittyvän olennaisesti tunteisiin.
Näiltä perustoilta kokonaisvaltaisen ajattelun lähtökohtaisuuden luulisi olevan itsestäänselvyys.
Opiskellessani filosofiaa Tampereen yliopistossa iltaopiskeluna syksyllä 1997 opettajani Vesa Jaaksi väitti Zenonin paradoksien kohdalla ajattelumme suuntautuvan muuttumattomuuteen. Se tuntui heti intuitioni vastaiselta – havainnon filosofian epärealistiselta laajentamiselta liiallisesti yksinkertaistetun kognitiotieteellisen näkemyksen suuntaan… Kirjoitinkin asiasta silloin omana näkemyksenäni reilut pari liuskaa, joille en löytänyt foorumia. (Luonnonfilosofian Seuraan liityin vasta muistaakseni vuonna 2000.) Tämä kirjoitus on muun ohessa vastine Jaaksin väitteeseen. Argumentaationi on tarkoituksella kokonaisvaltaista, myös ei-filosofista. Jaaksin väitekään ei ole mielestäni pelkästään ”filosofinen”. Mielestäni puhdasta filosofiaa ei ole väittää filosofisista lähtökohdista jotain, minkä ratkaiseminen kuuluu ainakin osittain luonnon- tai ihmistieteiden alaan.
Tähtään kuitenkin myös siihen, että ajatteleminen ja emootiot, joista käytän kansanomaista nimitystä tunteet (tämä ei ole psykologiakeskeinen kirjoitus), ymmärrettäisiin toisiaan lähempänä oleviksi ilmiöiksi. Näkökulmani lienee varsin radikaali ja vähän tutkittu. Tietysti ajattelu on huomattavan moninainen ilmiö verrattuna tunteisiin – tarkoitukseni ei ole vähätellä ajattelun luonnetta. Mutta jokin perusluonne tunteilla ja ajattelulla on.
Kenties transpersoonallisen psykologian tutkijoiden keskuudessa olisi tälle suuntautumiselleni eniten ymmärrystä.
Aluksi voidaan todeta muutama perusasia.
Sekä itsetarkkailun asemasta voimme tarkkailla sekä tunteitamme (samastumatta niihin) että ajatteluamme (kadottamatta minätietoisuuttamme). Tunteita voimme kasvattaa, pienentää, visualisoida, liikuttaa siinä kentässä, minkä tunnemme itseksemme (yleensä ihmiset tuntevat itsekseen fyysisen kehonsa mutta jotkut aistivat myös ns. energiakehon – filosofian kannalta on yksi lysti, kummin tässä kohden tuntee ja tämän kirjoituksen kannalta on samantekevää, mitä ”energiakeho”-käsitteestä ajattelee). Voimme myös visualisoida tai muuten käsitellä tunteemme kokonaan pois. Voimme ohjelmoida tunteemme tuottamaan hyvää oloa itsellemme siten, ettei meidän tarvitse koko ajan hokea jotain vahvistuslausetta tai visualisoida. Näin tunteemme toimivat meille kuin tietokoneohjelmina. Samalla tavoin ajattelumme toimii kuin monien tietokoneohjelmien avulla, tietoisen minän ohjauksessa sekä myös tiedostamattomasti.
Edelleen sekä ajatteluun että tunteisiin liittyy suuri datamäärä, esiymmärrys, joka on jo käsitelty ja viritetty vähintään pika- / työmuistiin ennen kuin tietoinen ajatuksen / tunteen prosessi alkaa. Erityisen suuri datamäärä liittyy aistinsisällöistä jääneisiin muistijälkiin. Tunteisiin sisältyvä data tuntuu kuitenkin olevan paljon vaikeammin tietoisesti eriteltävissä… Onhan tässä tietysti kyse alempien tunteiden osalta myös ”muna vai kana”-ilmiöstä. Ne ovat samaa energiaa, yhteenkytkeytynyttä informaatiota. (On se tietysti sitten kaavamaistakin, kun kyse on alemmista tunteista eli jos korkeamman tietoisuuden vaikutus ei niihin yllä. Eli esimerkiksi yksilö pelkää heittäytyä nautintohakuiseksi tilanteissa, jotka ovat aiemmin johtaneet myöhemmässä vaiheessa suuriin riippuvuuksiin ja tuskaan.)
Ainakin metafysiikan ja usein tieteenfilosofian kannalta hedelmällisintä on mielestäni tutkia ihmisen tajunnassa tapahtuvaa informaation prosessointia välittämättä siitä, onko se alitajuista vai tietoista. Sitä tietä saamme käsityksen, minkä mukaan ajattelu voi olla myös täysin alitajuista. Jokaisella nerolla ja monella muulla on itse asiassa kokemuksiakin siitä, miten nukkumisen aikana on saattanut kypsyä jokin uusi nerokas ajatus, joka on aamulla täysin valmiina, vaikka ihminen ei olisi edes ennen nukkumaan menemistä käskenyt alitajuntaansa ajatukseen liittyviä asioita ajattelemaan.
Hedelmällisintä on edelleen käsittää ajattelu muista informaation prosessoinnin mahdollisuuksista poikkeavaksi, parhaaksi tavaksi käsitellä abstraktia informaatiota. Voidaan myös – mille aivotutkimus onkin antanut tukea – käsittää, että ihmisellä on tajunnassaan erilaisia ”prosessoreita”. Niiden kautta hahmottuu rinnakkaisprosessointi – vähintään kahden asian tekeminen tai seuraaminen rinnakkain, samoin kuin kahden tai useamman asian kypsyttely alitajunnassa rinnakkain. Kuitenkaan itse rinnakkaisprosessointi ei sinänsä ole vähäinenkään todiste siihen suuntaan, että kyse olisi ajattelusta. Ajatteluna pidän laadukasta, uutta tietoa luovaa informaation prosessointia. Toisin sanoen 1) en pidä ajatteluna omien tai toisten käsitysten mieleen palauttamista, kopiointia ja muuta mekaanista soveltamista, olivatpa ne sitten miten päteviä tai abstrakteja hyvänsä. Ja 2) hyvään arjesta selviämiseen ei välttämättä tarvita lainkaan ajattelua. (Kokonaan eri asia on, voidaanko jollakin hetkellä valmistaa kone, joka selviäisi ihmisen arjesta yhtä hyvin kuin ihminen.)
Ajattelun käsitteeni hahmottamisen suurin riski on näin pienessä tutkielmassa ajatuskulkujen suistuminen toivottoman laajoille vesille. Jos haluan pysytellä yleisimmällä tasolla, minun täytyy löytää ja käsitellä jotenkin ajattelun ja ei-ajattelun raja-alueet ja mielellään koettaa vetää raja mahdollisimman kapeaksi. Ja kun haluan määritellä ajattelun hyvin laadukkaaksi, on selvää, että kyse on suunnilleen samasta asiasta kuin ihmisen ja koneen välisen eron hahmottamisessa, mikä on todella laaja aihe ja vaatii yksityiskohtaisemmalla tasolla kannanottoa muun muassa kausaliteettiin. (Kausaliteetin lajeista ym. ks. Ismo Koskinen: Fundamentaalifilosofisten järjestelmien luokittelu-, jäsentely- ja analyysimalli (1991), 51 – 67, varsinkin 52 – 53.) Tosin kausaliteetin käsite tuntuu hieman keinotekoiselta ja sitä onkin paljon filosofiassa kritisoitu (emt., 58 – 59). Siitä tulee mieleen filosofien perinteinen synti pyrkiä muodostamaan omaa todellisuutta silloinkin kun olisi tarve kokonaisvaltaisemmalle ajattelulle. (Aivan yhtä sokeasti kuin uskonnossa usein käytetään teologiaa tavalla, joka ennakolta sulkee pois neutraalin tieteellisen tarkastelun.)
Ratkaisuni on, että oletan todistamatta, että ajattelun ominta luonnetta määrittää ihmisyyden ydin, erityisesti vapaus ja strategisuus enkä koeta niitä tässä määritellä. Niin rakasta kuin strategian käsitteen pohtiminen minulle onkin, jätän sen nyt pois. Rajaan tutkimuskohteeni ajattelun ja tunteiden perusluonteeseen, millä tarkoitan tässä niiden luonnetta niin yleisellä tasolla, ettei ajattelun tuttua jakoa strategisuuteen ja taktisuuteen tarvitse syvällisellä tavalla huomioida. Jos niin tehtäisiin, ajattelussa ja tunneilmiöissä mahdollisesti tunnistettavissa olevat yhteiset strategiset ja taktiset piirteet tulisi tunnistaa. Sellaista ennen jo strategian käsitteen alan ja luonteen määrittely olisi oman laajan kirjoituksensa aihe. Se johtaisi myös vapauden filosofiaan, kuten oman vapauden rajankäyntiin, vapauden toteutumiselle välttämättömän henkisen tasapainon hahmottamiseen ja vapauden ja determinismin / indeterminismin sekä vapauden ja ennakoitavuuden (ennakoimattomuuden) välisten suhteiden pohtimiseen. Varsinkin kun on todennäköistä, että ajattelun omin laatu paljastuu parhaiten silloin, kun ihminen on hyvin vapaassa tilassa.
Tulen tuonnempana lähestymään ajattelun käsitettä etenkin havaitsemisen suunnasta yksinkertaisen esimerkin kautta. Olen jättänyt pois hiustenhalkomisen, kuten tajunnan hahmottamiseen liittyvän ylikorostuneen skeptisismin. Esimerkiksi siis yksityiskohdat ulkoisen ja sisäisen todellisuuden riittävän varmassa ja tarkassa erottamisessa toisistaan.
En ole tässä kirjoituksessa juurikaan kiinnostunut logiikan muotoiluista. Sellaisista riippumatonta oleellistakin sanottavaa on paljon. En väitä, etteikö logiikka voisi osoittaa oleellisia sisällöllisiäkin filosofisia tuloksia. Lähestyn asioita kuitenkin toisenlaisista suunnista.
Monitieteinen, monin osin kuitenkin syvemmin integroitunut eli tieteidenvälinen kirjoitukseni suuntautuu kohti poikkitieteellistä, holistista ymmärrystä. (Käsitteiden monitieteinen, tieteidenvälinen ja poikkitieteellinen tällainen erottelu ei ole itse keksimäni vaan Suomen Akatemian nykyisten raporttien käytössä. Ks. esim. Vepsäläinen (2003).) Muutenkin on selvää, että on mielekkäämpää sanoa kirjoituksen päänäkökulmaksi (yleistä ja monen erityisalan) tieteenfilosofiaa.
Ajattelun käsitteen lähestyminen havaitsemisilmiön suunnasta on herkullista mm. fysiikanfilosofian näkökulmasta. Luonnollisesti liitän asiaan myös tekoälyn ja matematiikan filosofian näkökulman.
Vaikka tutkimuskohteeni tässä kirjoituksessa onkin siis rajausteni jälkeen suurimmaksi osaksi vain eräällä tavalla pinnallista muutoksen filosofiaa ja koneanalogiaakin käytän hyväksi, tarkoitukseni on muun ohessa myös hieman puolustaa ja raivata tilaa sellaisille ihmiskäsityksille, joita ei voi tyhjentävästi hahmottaa mekaanisella tavalla. Yleisperiaatteiden ongelmallisuutta kuvaavan Juha Varron sanoin: ” - - - nykyisessä tieteellisessä ja enenevästi myös arkiajattelussa esille tuleva periaate [on] ajatella koneanalogian mukaisesti, jolloin tietäminen on reaktiota, todellisuus (luonto) automaatti ja ihminen koostuu virtapiireistä ja on ohjelmoitavissa.” (Varto (2001), 69.)
Kritiikkiä lähtökohdistani (tekoälytutkimus, kognitiotiede, taidon käsite)
1) Voiko ajattelun perusluonnetta mielekkäästi tarkastella ilman laajempaa ja syvempää otetta tekoälytutkimukseen?
(Esim. neurotietokoneiden tasosta suhteessa ihmisen ajatteluun ks. Connellin asteikko kognitiivisista taidoista, missä 1 = ”faktojen muistaminen” ja 20 = ”uusien päämäärien generointi ja ajattelu” ja näiden väliset vaikeusasteet. Connell, Charles: 1987. Connellin mukaan perinteiset ohjelmoitavat tekoälyjärjestelmät (kuten tietämysjärjestelmät) ovat – tai olivat, vrt. julkaisuvuosi 1987 – portaikon alapäässä jossakin vaiheilla 4 – 5, mutta neurotietokoneet jossakin vaiheilla 8 – 10. (Lisäinfo: Antti Hautamäki: Tietävät ja taitavat koneet teoksessa Halonen – Airaksinen - Niiniluoto (toim.): Taito. Suomen Filosofisen Yhdistyksen Helsingissä 11. – 12.1.1990 järjestämän kollokvion esitelmät (1992), missä Hautamäki käyttää termiä neuraalitietokoneet)
2) Filosofiaa selkeyttävää voisi olla joskus pohtia myös: Mitä teknistä yleensä voimme nykyään ajatella siten ettei tietokoneiden maailmasta voi ko. ajattelulle olla periaatteessakaan mitään apua?
3) Samoin nousee kysymys: eikö kognitiotiede pitäisi ottaa paremmin huomioon? (Ks. esim. Matti Kamppinen: Kognitiiviset skeemat ja kategoroinnin taito em. teoksessa.)
Yhteyksiä on myös pidemmälle: tieto-oppi ei ole erillinen saareke, vaan Suomessa kuuluisa oppikirjan tekijä Markus Lammenranta toteaa suoraan kirjoituksessaan Tiedollinen kompetenssi: ”Tieto-oppi tarvitsee kognitiivista psykologiaa, koska tämä pyrkii kuvaamaan niitä psykologisia prosesseja, joissa tiedollinen kompetenssimme ilmenee ja joiden ymmärtäminen on välttämätöntä tiedollisten sääntöjen muotoilemiseksi.” (Emt., 196 – 197.) On myös akateemiselle filosofille harvinaista että hän on juuri sitä ennen myöntänyt sen, miten suuri osa psykologisista prosesseistamme on alitajuisia ja se määrittelee tiedollista hahmottamistamme, myös niitä uskomuksia, joihin nojaamme - siten tieto-opissa on nojauduttava kokeelliseen psykologiaan. (Emt., 196.) Toisin kuin mitä Sokrates Platonin mukaan ajatteli.
4) Ja pelkästään filosofisesti nousee esiin kysymys: mitä on taito tai taitotieto tai tietotaito? Jo ilman jaarittelua, formalisoimista tai yhteyksien etsimistä psykologiaan asiaan voi käyttää paljon resursseja ja saada syvällisiä tuloksia. Ks. Ilkka Niiniluoto: Taitotieto, em. teoksessa.
Jo ennen kuin olemme kunnolla tutkineet ajattelua ja tunteita, voimme tutkimalla pätevästi hahmottaa pelkästään niiden yleistä käyttöä yllättävän paljon. Nopeasti voimme huomata, että ajattelu ei ole ilmiökäsite, vaan muotoa ”jotakin tapahtuu ainakin osittain tietoisin ponnistuksin jotta saataisiin ainakin yksi väliaikatulos”. Toisin sanoen kyse on esimerkiksi älykkyys-käsitteen tavoin aivan arkikäyttöön syntyneestä arkikielen käsitteestä. Ajattelu on ainakin siis arkikielessä vain kattokäsite prosesseille, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on tietyntyyppiseen päämäärään suuntautuva päämäärähakuisuus. Jopa huolestuneisuuden aikaansaamaa lyhytjännitteistä ja yleensä rakentaviin oivalluksiin johtamatonta pätkittäistä informaationprosessointia, ”kelailua”, kutsutaan ajatteluksi. Ristiriitaisesti tuon päämäärähakuisuuden ratkaisevuuden kanssa kuitenkin ajattelun ja tunteiden tutkimus tuntuu lähtevän siitä, että täydellinen ajattelun ja tunteiden selitys voisi sisältää pelkkää mekaniikkaa. Vaikka ihmisellä on vapaus, katsotaan usein, että se ilmiö voidaan ohittaa eli sitä ei tarvitse mallintaa, vaikka kaikki muu halutaankin mallintaa.
Tieteen tulisikin suhtautua kriittisemmin siihen, pitääkö tällaisia arkikielen käsitteitä sellaisinaan hyväksyä syvällisemmiksikin kuin vain kulttuurintutkimuksen tms. alaan kuuluviksi tutkimuskohteiksi.
Jos ajattelun käsitettä ei kyseenalaisteta, se vaikuttaa tavanomaisella tavalla ymmärrettynä hyvin monessa kohdassa, vaikka koko käsitettä ei mainittaisi… Laajoja katsomuksellisia vetoja vedettäessä se ei siltä välttämättä haittaa. Laajasta perspektiivistä ajattelu on vain eräs osa tiedonhankintaa ja paljon voidaan sanoa monesta suuresta aiheesta, kuten moderniteetista, ilman että ajattelua hahmotetaan millään tavalla.
Ajattelun käsitteen kyseenalaistaminen on silti tärkeää myös suurissa mittasuhteissa, koska se on eräs portti ihmisen vapauden hahmottamiseen. Nykyisen tieteen ja filosofian vaikeudet ihmisen vapauden hahmottamisessa ovat kuitenkin sen verran suuria, että ajattelun käsitteen kyseenalaistaminen ei ole muodissa. Voisin hyvin kuvitella, että maalliselle ihmiselle on kiusallista kohdata ihmisen perimmäisen vapauden todellisuus. On eri asia, että pelkkää mekaanista tiedonkäsittelyä tutkitaan nykyään tietokoneiden aikakaudella paljon sekä tiedemiesten että filosofien keskuudessa.
Perusasiani ajattelu-käsitteen mielekkyyden kyseenalaistamisessa on siis se, että kaikkia ajatteluprosesseja kutsutaan ajatteluksi vaikka jotkin niistä voivat sisältää todella uutta tietoa luovia prosesseja, kaikin tavoin aivan erilaisia prosesseja kuin jo-tiedetyn mekaaninen soveltaminen. Henkisessä kirjallisuudessa mainittu ”oivaltaminen” voi olla ilmentymä prosessista, jonka laatu verrattuna mekaaniseen soveltamiseen on vähintään yhtä erilainen kuin mekaaninen soveltaminen verrattuna emootioihin.
Ajattelu on osa laajempaa kokonaisuutta
Ajattelukyky syntyy ja kehittyy paljolti sosiaalisesti, mutta on harhaanjohtavaa korostaa ajattelun syntyjuuria. Voidaan sanoa, että ajattelemisen taito on osa sosiaalisia taitojamme, koska kukaan ei opi ajattelemaan ilman toisten apua, mutta tällöin emme sano paljon mitään, koska yleensäkään kukaan ei realisoidu ihmiseksi ilman toisten apua. Jos ajattelua halutaan hahmottaa osana laajempaa kokonaisuutta, mikä olisi tärkeää syvällisen tiedon kannalta, on lähdettävä muihin suuntiin kuin ajattelun juuriin.
Ajattelun suhde kieleen on kiintoisa aihe, mutta en siihen syvenny tässä kirjoituksessa, koska se on laaja aihe ja sitä on tutkittu paljon ja ehkä liikaakin siihen nähden, että ajattelu on dynaamisemmin tarkasteltuna osa hyvin rikasta kokonaisuutta.
Ajattelu on osa tahdon tai pitäisikö sanoa merkittävämmän intention muodostamista. Siksi näitä kahta ei tulisi tarkastella irrallaan. Yleisiä arvottamiskysymyksiä – käytännössä tahdonmuodostusta – pitää siis tarkastella osana tiedon etsimisen, prosessoinnin ja säilyttämisen arvottamiskysymyksiä. Intention muodostamisesta kehotan lukemaan ainakin Jyrki Reunasen kirjan Tieto, tahto ja valta (2000), tosin siinä puhutaan tahdonmuodostuksesta. Ainakin luvun 3.
Mutta kyse on vielä laajemmasta: ajattelu tapahtuu aina jossakin minä / maailma-suhteessa ja on siten elimellinen osa kokemista eikä teknistä operointia tyhjiössä. Ihminen rekisteröi itsensä ajatellessaan johonkin kohtaan asteikolla täydellinen erillisyys maailmasta – täydellinen maailmaan yhdistyminen eli ykseystietoisuus tai korkein valaistuneisuusaste. Ihminen tukee ajattelullaan käsitystään ko. suhteesta. Voidaan puhua yhtä hyvin itseisarvostamis-päämäärällistämis – välineellistämisasteikolla: Ajattelun reifikaatio on ”…todellisuuden kokemista esinemäisenä, havaitsijan ja tuottajan tahdosta riippumattomana voimana” (…) (Hankamäki (1994), 141). (…)
Myöskin Hankamäki huomauttaa hyvin, miten ajattelun ja käsitteiden reifikaatio on varsin määräävä kulttuurin muoto, koska se ylläpysyy jo siten, että ihmiset vain kokevat maailman tahdostaan riippumattomana... Ja siitä nouseekin keskiöön "maailman tuottamisen" käsite (ilman lainausmerkkejä). - Omia sanoja käyttääkseni: koemmeko luovamme maailmaa vai olevamme ei-ihmisellisen, esinemäisen todellisuuden määrittelemiä, vaikuttamia, kohtalollistamia (siis myös joskus uhriuttamia)... Tuo kytkeytyy tietysti oleellisesti poliittisiin asenteisiin ja ehkä vastuun pakoilun edellytysten syntymiseen. - Elävän filosofian harjoittajana Hankamäki painottaa maailman ihmisellistä merkitysulottuvuutta. (Emt., 142)
Ajattelun ja tunteiden toistuminen
Ajattelu ja tunteet ovat lajihistoriallisesti ja yksilöllisesti sitä mitä ovat olennaisesti toistumisensa määrän ja tapojen vuoksi. Ajatteluun ei pidä suhtautua siten, että se olisi välttämättä ehdottomasti neutraalia, objektiivista, vaikka se olisi vapaa tunteiden vaikutuksesta. Ajattelun ja tunteiden toistumisen suuren määrän ja omanlaistensa tapojen olennaisin merkitys ei ole luonnossa esiintyvä kehitys muuntelun kautta (tai liity siihen) missään yksinkertaisessa merkityksessä. Erityisesti ajattelun ja tunteiden toistumisen kohdalla on selvää, että toistuminen vaikuttaa ihmisen tietoisuudentasoon ja sitä kautta välittömästi myös ajattelun ja tunteiden laatuun.
Toisin sanoen, ainakin koettaessaan saada syviä tuloksia normaali psykologinen tutkimus tekee perusvirheensä siinä, että se yrittää tarkastella ajattelua ja tunteita merkittävästi irrallaan tietoisuuden kokonaistasosta. (Tiedän että tämän tarkentaminen on vaikeaa, mutta tietoisuuden kokonaisuusominaisuudet eivät ole mystiikkaa, siis erityisestikin kyky tarkastella itseään ikään kuin ulkoa päin.)
En koe riittävästi tietäväni, miten ajattelu tulisi rajatapausten osalta määritellä – esimerkiksi, onko ajattelua myös vanhojen ajatuskuvioiden toistaminen vaikka uusia tuloksia ei tule eikä niitä edes yritetä saavuttaa. On sitä paitsi ilman kontekstia mahdotonta määritellä, miten määritellään em. rajatapausten tunnusmerkistö.
Ajattelu on joka tapauksessa mielestäni siis aina luovaa – mikä muu kuin luovuudellisuus sen selvästi erottaisi muusta informaationkäsittelystä? Silti itse ajatteleminenkin toistuu ja uudenkin luomisessa yleensä jossain vaiheessa toistuvat monet vanhat ajatuskuviot. Samoin tunteet toistuvat ja tulevat toistumalla siksi, mitä ovat. Toistuminen on sitä, että jokin datamäärä uudelleen rekisteröidään, tunnistetaan. Ajattelua ja tunteita harvoin esiintyy ilman metaratkaisuja, kuten kognitiivisen dissonanssin silittelyä eli ihminen on taipuvainen pönkittämään entistä asennettaan, näkemystään, ja torjumaan vieraita. Samoin tunteet esiintyvät yleensä asenteiden myötävaikutuksella – äärimmillään jopa ilman mitään asiallista syytä. Asenteet ovat myös metaratkaisuja. Ihminen ei tietysti kenties itse tiedosta, että hän on itse asenteensa valinnut toistamalla tunne- ja ajattelukuvioitaan, mutta näin asia kuitenkin on.
Ainakaan tunteita ei siis tule käsitellä irrallaan asenteista. Harmillista on, että edes normaali psykologia ei ole päässyt maallikkotasoa selkeämpään yleiseen teoriaan tai määritelmään siitäkään, mikä on asenne (Salo-Gunst – Vilkko-Riihelä (2000), 216 – 218).
Myös ajattelu on hyvä pitää irrallaan asenteista. On syytä huomata, että muuhunkin kuin arjen tekniseen ajatteluun voi suhtautua positiivisesti. ”Henkisessä” kirjassa saatetaan syyttää liiallista ajattelua ongelmien suurentajaksi, raskauttajaksi. (Yesudian (1995), 47) Tästä kysyjän kysymyksestä lähtien opettaja pääsee vähättelemään ajattelua ja enemmänkin: ajatukset ”herättävät haluja, kaipuuta ja kunnianhimoa, jotka tekevät meistä tietenkin levottomia ja jännittyneitä." (emt., 47) Kuitenkin yhtä hyvin voisi ajatella, että ongelmien aiheuttajana kysyjällä on 1) liiallinen ajattelu suhteessa hänen energiaolemuksensa tasoon, suuntautuneisuuteen, ja 2) huonot tai neutraalit ajattelua koskevat asenteet. Jälkimmäisellä kohdalla tarkoitan esimerkiksi sellaista asennemaailmaa, että jos ajattelussa saavuttaa välituloksia tai jopa lopputuloksia, niistä ei osaa iloita. Kuitenkin kaikkeus sisältää tunneprosessoija-enkeleiden lisäksi tiedonprosessoija-enkeleitä. Lisäksi huono ajatteluasenne voi olla sellainen, että ongelmiin samastuu. Kun ihminen ei pysy itsetunnossaan, vaan samastuu ajatteluunsa, hän kokee ongelman negatiivisena ja hänen energiatasonsa laskee. Mutta tämähän ei todista, että itse ajattelu – mikään ajattelu – olisi sinänsä negatiivista. Liioin se ei todista, että olisi olemassa jokin tunnistettava ajattelusta vapaa olemisen tila, missä asiat nähtäisiin ”sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat”. Uskon kyllä, että selvänäköisiä tiloja on olemassa, mutta missä olisi jokin raja selkeydelle? Eikö selkeys kasva jatkuvasti sen mukaan, mitä korkeammalle tasolle mennään? En näe mitään periaatteellista rajaa, missä jostakin asiasta tai tilanteesta ei voitaisi nähdä vielä enemmän ja täsmällisempää tietoa. Koen vm. sitaatin siis populismiksi.
Ajattelu ja älykkyys sekä ajattelun universaalisuus
Mitä on ajattelu? Ajattelu on jotain aktiivista, kun taas älykkyys on passiivinen kyky. Näin ainakin meidät on opetettu ajattelemaan. Mutta jos ei tätä keinotekoiselta tuntuvaa aktiivisuusasteen eroa huomioida, onko sisältyykö kysymys ”mitä on ajattelu” täydellisesti kysymykseen ”mitä on älykkyys”? Tietysti älykkyys on kokonaisuudessaan paljon enemmän kuin vain kykyä ajatella älykkäästi, päätellä oikein. Älykkyyden lajeja voidaan luetella kahdeksan näinkin erilaista (Uusikylä – Piirto (1999), 131-133): kielellinen, loogis-matemaattinen, avaruudellinen, musikaalinen, kehollis-kinesteettinen, interpersoonallinen, intrapersoonallinen ja naturalistinen älykkyys. (Vm. tarkoittaa kykyä luokitella ja ymmärtää luontoa.)
Voidaankin kysyä, mitä hyötyä on niin yleisestä älykkyyden käsitteestä, että se sisältää nykyisen psykologian valtavirran tapaan ainakin seitsemän lajia, joista ainakin osa poikkeaa toisistaan suuresti. Eikö älykkyyden käsite pitäisi uudelleen muotoilla johonkin selkeään, arkisuuteenkin jonkin verran mielellään sopivaan mutta varsinkin kokonaisuuden / Jumalan näkökulmasta mielekkäämpään käyttöön, kuten ihmisten ja koneiden välistä erottelua varten?
Em. on hyvin yleinen, tärkeä kysymys – mutta valitettavasti ajattelun ja älykkyyden käsitteet ovat siihen vastaamiseen kovin epämääräisiä. Onko mielekästä kysyä yleisessä muodossa, mitä on ajattelu tai älykkyys yleensä, ei siis esimerkiksi pelkästään loogis-matemaattinen päättely siinä muodossa, missä sen tunnemme nykyään. Pelkkä loogis-matemaattinen kvantitatiivis-strukturaalinen lähestymistapa ei voi olla riittävä, koska ajattelu ei ole mikään irrallinen ilmiö ihmisen energeettisessä todellisuudessa, mistä hän itse tiedostaa vain pienen osan. Ihminen on osa älykästä universumia ja ilmentyy älykkäiden energiakenttiensä sisällä ja kautta. Voi olla terveellistä koettaa ajatella tietoon liittyvien enkelien näkökulmaa eli millaista on se energia, joka lopulta muodostuu ajatuksiksi, jotka asettuvat ja asetetaan arvotetuiksi (= jähmeää energiaa) ja kenties mitatuiksikin osiksi omaa katsomuksellista järjestelmää?
Mitkä ovat ajattelun kulttuureista riippumattomat piirteet? Voimmeko löytää piirteet, jotka ovat olleet ja tulevat olemaan kaikessa ajattelussa? Kehittyvätkö ne? Voimmeko kuvata niitä loogis-matemaattisuuden lisäksi laadullisesti? Voidaanko nämä kaksi ajattelutapaa yhdistää siten, että jossakin vaiheessa kaikista laadullisista teorioista voidaan osoittaa yksi objektiivisesti parhaaksi, tai jopa kaikki muut vääriksi? Ovatko emootiot yleisellä tasolla jollain tavalla samanlaisia kuin ajatukset? Jos ovat, niin millä tavoin?
Ajattelun rajat
Miten ajattelu erotetaan ei-ajattelusta?
Kenties aluksi on paras hahmottaa kysymyksen rajoja. Kysymyshän koskee myös sitä, miten erotamme ajattelun kokonaisilmiönä sen fysikaalisista osista. Asiassa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, vaan se liittyy siihen, miten yleensäkin käsitteitä käytämme. Jos ajattelemme, että juoksemisen minimimääritelmä on se, että ihminen on jonkin aikaa eteenpäin vievässä itse aiheuttamassaan liikkeessä, missä hänen molemmat jalkansa ovat melko säännöllisesti samanaikaisesti irti maasta, niin emmehän ajattele, että vaikkapa puolen sekunnin pätkä ko. juoksemista olisi yhteydestään irrotettuna juoksemista.
Toiseksi täytyy, harvinaista kyllä, muistuttaa tieteen tekemisen perusteista. Tutkijan täytyy tieteessä tietysti pyrkiä neutraalisuuteen, objektiivisuuteen, ei ideologisuuteen tai tutkimusohjelmiin, missä ennalta-asetetuille johtopäätöksille etsitään premissejä.
Esimerkiksi (luonnontieteellisessä) aivotutkimuksessa aivojen magneettikuvauksessa lähdetään kuitenkin usein siitä, että tietyt mielentilat voidaan paikallistaa tiettyihin paikkoihin aivoissa. Vaikka tutkimuksen tuloksista tietysti onkin jotain hyötyä, ja kenties muutenkin kuin lääketieteellisesti, eli varmaan jokainen myöntää että kyseinen tutkimusohjelma voi tuoda tuloksia, joilla on jokin arvo, itse lähtökohdalle, missä oletetaan aivo- ja mielentilojen samastamisen ongelmattomuutta, ei esitetä mitään perusteluja eikä niitä myöskään tutkimus tuo, vaan se on voimakkaasti yleistävä filosofinen (ihmistieteiden filosofinen) lisäys. Siksi kyseinen tutkimus ei syvällisessä mielessä tuloksiaan todista, vaikka auraan ja muuhun rajatiedolliseen energetiikkaan ei uskottaisikaan.
Koko pyrkimys samastaa aivo- ja mielentilat kertoo pohjimmiltaan siitä, että ajattelun ja ei-ajattelun eroa ei ole otettu vakavasti.
Laajemmin ottaen puhutaan aivomyytistä, minkä ehkä kuuluisin ilmentäjä Suomessa on Matti Bergström eikä edes kovin fiksulla vaan laajalla tavalla. Ilmaisun normaali tulkinta on suppeampi eli aivomyytti tarkoittaa ajattelutapaa, jonka mukaan ihmisen ajattelu voidaan tyhjentävästi selittää aivotutkimuksen erilaisten paradigmojen pohjalta.
Psykologian professori Pertti Saariluoma kirjoittaa energeetikon näkökulmasta mielenkiintoisesti. Hän toteaa, että ajattelun tutkimus joutuu vaikeuksiin, jos se pitää lähtökohtanaan vain aivotutkimusta tai vain loogista simulointia. (Nuo kaksi ovat tietysti suosituimmat selitystavat.) Silti kokonaisarviokaan ei näytä hyvältä, vaan tieteelliset ajattelutavat ovat riippuvaisia ja rajautuvia ennakko-olettamuksistaan ja peruskäsitteistään. ”Jopa puhtaat havainnotkin ovat aina havaintomenetelmien konstruoinnissa käytettyjen teorioiden ja käsitejärjestelmien rajoittamia, koska kokeetkin vastaavat vain siihen, mitä osaamme kysyä, ja niiden tulkinta sisältää aina lausumattomia olettamuksia” (Saariluoma (1999), 200)
Jos otamme ajattelun ja ei-ajattelun kysymyksen vakavasti, meillä on huikeat haasteet jo tajunnan aivotutkimuksesta ja loogisesta simuloinnista riippumattomassakin tutkimuksessa.
Ratkaisun keskeisenä lähtökohtana tulee olla kysymys: Onko mielekästä kuvata ajattelua vain tietoisena prosessina?
Vastaan, että mielestäni ei. Sen paljastaa jo luovien prosessien luovimpien vaiheiden tutkimus. Se ohjaa humanistisen lähestymistavan painottamiseen loogisen tai luonnontieteellisen sijasta. Mielekästä voi olla kehityspsykologisten ja kulttuurintutkimuksellisten näkökulmien tarkastelu – kehotankin lukemaan luvun Kuusi näkökulmaa kehitykseen Antti Eskolan kirjasta Jäähyväisluentoja (1997). Tällä en tarkoita, etteivätkö luonnontieteellinen ja loogis-matemaattinen näkökulma olisi tärkeitä. Niiden hedelmällisyys paljastuu, kun niiden annetaan edetä omalla painollaan omiin suuntiinsa, ottaen niiden sopivat tulokset, työkalut, käyttöön…
Jopa normaali biologistinen näkökulma – esimerkiksi että tarkastelun ykkösasiana on organismin ja lajin säilyvyys – on parempi lähtökohta kuin ajattelun tarkastelu vain tietoisena prosessina. Tietysti normaali biologistinen näkökulma ei kuitenkaan ole ihmisen energeettisyyden vuoksi riittävä eikä paras. Mutta ajatellaanpa nyt hetken vaikka sydäntämme. Sen toiminta on pitkälti automaattista. Meillähän on lähes automaattinen autonominen hermosto. Siihen voidaan kuitenkin jonkin verran vaikuttaa jopa psyykkisesti, esimerkiksi hypnoosilla. Joogi voi pystyä äärisuorituksiin, kuten sydämensä pysäyttämiseen tahdonvoimallaan. Tällä tavoin voimme jatkaa kiinnostavia polkuja. Voimme tutkia ihmisen fyysisyyttä ja psyykkisyyttä – ja lopputulos on aina sama: hyvin pitkälti automatisoituja prosesseja. Ja lopputulosten saamisessa alitajunnalla on aina suuri rooli. Esimerkiksi tavallinen ihminen ei pärjää nukkumatta… Tietoisuus on ikään kuin tarkoitettu vain siihen, mitä ei voi automatisoida – siihen, missä työntyy esiin ajattelevan ja tekoihin itseohjautuvan olion tarkoitushakuisuus. Ainakin tämän verran voimme nykyään tietää psykologian näkökulmasta. Sen sijaan jos ajatellaan ihmisillä olleita spontaaneja huippukokemuksia ym. kohonneita tietoisuudentiloja, emme voine tieteellisesti tietää, etteikö ihmisessä olisi jokin tiedostamaton, tajunnan ”hallinnossa” arkitajuntaakin korkeammalla oleva tarkoitushakuinen ohjelma ja millä periaatteilla se toimisi. Tällä en tarkoita sitä, että huippukokemuksia tulisi vähätellä, päinvastoin. On jopa olemassa ”mekaanisia” menetelmiä muuntuneiden tajunnantilojen aikaansaamiseen. Niitä tutkii muun muassa Monroe-Instituutti Yhdysvalloissa. On vain luontevaa, että kymmenien vuosien tutkimuksen perusteella kehitetään normaalista psykologiasta poikkeavia tajunnanmalleja, jne.
Mutta jo ennen huippukokemuksien huomioon ottamista biologistinen ym. mekanistinen psyykkisten ilmiöiden selittäminen ontuu. Ihmis- ja osin luonnontieteiden luonteeseen ajatellaan kuuluvan monet kilpailevat teoriat. Tajunnan ja tunteiden syntymisen perusmallien pitäisi kuitenkin olla melko yksinkertaisesti yleisellä tasolla kuvattavissa olevia asioita. Nämä ovat kuitenkin hyvin vaikeita asioita aivan normaalin psykologian piirissä, vaikka kaikenmaailman kirjat, varsinkin oppikirjat, yrittävät tuottaa selkeitä vaikutelmia pätevistä teorioista ja onnistuvatkin ohjaamaan yleisöä vaatimattomiin asenteisiin. Tietysti monillakin teorioilla on hyviä puolia ja niillä voidaan selittää osa asioista. Kuitenkin tilanteen pitäisi psykologiassa olla paljon parempi – pitäisi osata vaatia. Jos em. tilanteen kuvaukseni hyväksytään, ongelmien lähtökohtana ei kuitenkaan ole mikään tieteiden ihannetilanne (Viite 1), vaan juuri mekanistisen lähtökohtansa vuoksi suuret panostukset ”tieteelliseen” eli useimmiten ymmärrettynä mekanistiseen selittämiseen ovat tuottaneet suuren teorioiden hajonnan.
Kirja Persoona. Neuropsykologia (2002, s. 128 - 131) esittelee peräti kolme eri tunneteorioiden tyyppiä pelkästään sen suhteen, missä järjestyksessä tunteiden eri tasojen ajatellaan aktivoituvan sen jälkeen kun ulkoinen ärsyke, kuten haukkuva koira, on ilmennyt. Toisin sanoen valtavirrankin neuropsykologia tuntee jo pelkästään alkeellisimpien tunneprosessien suhteen peräti kolme tieteellisesti vakavasti otettavaa teoriaa tai pitäisi ehkä sanoa teoriatyyppiä. (Koko ajan täytyy tietysti muistaa myös, että tieteen kehityksessä on aina tapahtunut vallankumouksiakin eli uusi perusteoria on tullut vakiintuneen kilpailijajoukon ulkopuolelta.) Yhteistä sisällöllisesti niille on sentään jotain: se, että ihmisen ensireaktio ei ole pelko, vaan vasta viimeinen reaktio. Tieteelliset teoriat esittävät tunneprosessit siis päinvastoin kuin arkiajattelu. Arkiajattelu olettaa, että ärsyke aiheuttaa ensin koetun tunteen (pelon) ja sitten autonomisen hermoston reaktiot.
Jos parapsykologia otetaan vakavasti, asia menee vielä vaikeammaksi. Perustavat parapsykologiset ilmiöt on todistettu todella monissa tutkimuksissa tilastollisesti tosiksi testatuilla kyvykkäillä ihmisillä. Ja siinä on tie teorioihin, jotka romuttavat ne teoria- ja myös valtarakennelmat, jotka on rakennettu normaalissa psykologiassa. Ero – hyppäyksen vaatimus – on niin suuri ja uusien ajatusten yliskeptinen halveksiminen niin laajaa, että muutos tuskin lähtee liikkeelle normaalin psykologian sisältä ilman uusia modernin fysiikan löytöjä. (Parapsykologisen tutkimuksen vähäisyys nykyään ei siis kerro siitä, etteikö asiassa olisi järkeä. Ennemminkin hallitusten, varsinkin Venäjän ja Yhdysvaltain, haluna on käyttää erikoiskykyjä turvallisuusorganisaatioidensa salaisiin projekteihin ja niiden intressien vastaista on, että ihmiset oppisivat käyttämään erikoiskykyjä rauhaa lisäävästi. Edelleen parapsykologinen tutkimus tuntuu olevan ainakin näin maallikon näkökulmasta tieteellisessä mielessä teoriatasolla melko lailla pysähdyksissä. Tilanne on se, että odotellaan uusimman fysiikan – kalliiden tutkimusten – löytävän energetiikan maailman…)
Esimerkki siitä, miten normaalin psykologian teoriat romuttuvat: ennalta tietäminen. Ihminen voi olla normaalilla peruspsykologisella tasolla (eli ei mikään valaistunut) ja hänelle voi tulla yhtäkkiä ymmärrys ja samalla suru, että jokin hänelle murheellinen tapahtuma tulee tapahtumaan. Hän ei ole hullu, hänellä voi olla pitkään kokemukseen, itsetuntemukseensa ja energeettiseen osaamiseensa pohjaava aito syy surra etukäteen jotakin hänelle murheellista tapahtumaa, jos hän sen näkee eikä voi sitä estää. (Ja siitä johtuen hän ehkä suree vähemmän, kun tilanne tulee vastaan.) Tällaisissa tapauksissa neuropsykologia lähes romuttuu – ja kaikki muutkin yritykset selittää tunteita yhden ainoan kaavan mukaan romuttuvat. Samoin parapsykologian vakavasti ottamisen myötä nykyisenkaltaiset psykologisen mittaamisen mahdollisuudet vähenevät, koska väliin tulevien muuttujien määrä lisääntyy. Tätä psykologit ja neuropsykologit eivät tietysti voi sallia ja siksi he pitäytyvät omissa ympyröissään. Eivätkä koskaan saavuta perussisällöllisiä konsensuksia, koska normaalin psykologian – psykologian valtavirran – ja neuropsykologian valtavirran menetelmillä mainitut väliin tulevat muuttujat eivät paljastu.
Ja kun tieteellisiä, monissa arvostetuissakin tutkimuslaitoksissa yhä edelleen tutkittavia parapsykologisia ilmiöitä kohdellaan huonosti, on selvää, että psykologian ja neuropsykologian oppikirjoissa on myös esimerkiksi meditaatiosta hassuja ja pinnallisia käsityksiä. Ennen kaikkea tragikoominen on se metakäsitys, että meditaatiota voisi psykologisesti nykyään käytössä olevilla menetelmillä ydinasiat paljastaen tutkia kokeilematta sitä pitkäjänteisesti, huolellisesti ja monia menetelmiä käyttäen itse. Samoin kuin se metakäsitys, että meditaatiossa koettavat ei-mitattavat huippukokemukset olisivat jotenkin epäilyttäviä, jopa tutkimista tarvitsemattomia.
Ajattelu ja hyvinvointivaltion ihmisten henkinen kasvu 2000-luvun alussa ja tulevaisuudessa
Ajattelu on informaatiotulvan mereen järjestystä luova ilmiö. Ajattelua ei tarvita paljon hengissä selviämiseen, kollektiivienergioiden seurailuun, muuhun pinnallisuuteen eikä rakastamiseen, mutta totuuden etsimisessä ajattelu on ohittamaton asia. Voimme olla hienosti meditatiivisia, olla samastumatta tunteisiimme, tarkkailla niitä. Mutta emme voi ajatella kehittävämme kulttuuriamme ja luopuvamme syvemmästä ajattelusta jättäytyen jonkinlaiseen mekaniikkaan. Ajatellaanpa mihin se johtaa! Jos jättäydymme siihen, että ajattelemme vain sen minimin, minkä käytännön elämä vaatii ja muutoin meditoimme, rakastamme jne., niin lopputuloksenahan ajattelukykymme surkastuu! Siis tietysti ajattelu on oleellisesti alitajuista, mutta kysehän on siitä, mihin keskitämme energiaa. Jos pyydämme tietyillä menetelmillä joka ilta tiedostamattomalta puoleltamme, että muistaisimme aamulla ainakin viimeisimmän näkemämme unen, alamme muistamaan niitä yhä useammin, yhä enemmän. Voi olla, että monen ihmisen elämä sujuu parhaiten liikaa ajattelematta, turhia loogistelematta, mutta mitään henkistä tai muuta hienoa ei voi olla jättäytyminen tiedostamattomien mekaniikkojen vietäväksi. Miten tiedostamattomuus voisikaan olla jotain, mihin meidän tulisi palata kun evoluutiota tarkastellaan? Olemme tietysti yksilöinä ja lajina jo niin pitkällä, että voimme tehdä kaikenlaista ja kokonaiskulttuurimme noususuuntainen liito jatkuu pitkän aikaa, vaikka eläisimme nyt kymmeniä vuosia typerillä, tuhoavilla elämäntavoilla. Vähän samoin kuin heroiiniakin jotkut kykenevät hallitusti käyttämään vaativan työelämän piristeenä jopa yli kahdeksan vuotta ilman että siitä on mitään haittaa työlle. Mutta jossain vaiheessa ajattelusta luopuminen tulee kostautumaan. En tarkoita, että ajattelun arvon korostaminen olisi tärkein lääke kulttuurimme sairaisiin piirteisiin, mutta se on yksi lääke.
Nyt perinteisen uskonnon lisäksi viihde ja henkinen liikehdintäkin suuntautuu yhä enemmän ajattelusta luopumiseen tarjoamatta riittävän selvästi, riittävän pitkäjänteisesti, pätevästi ja riittävän monia innostavasti tilalle mitään paranormaalia suoraa tiedonhankintaa. Tämä merkitsee sitä, että yhteiskunta toki älyllistyy vielä jonkin aikaa älyviihteen, kuten tietokonepelien tutkitun vaikutuksen ja tieteellis-teknologisen koneiston ansiosta, mutta viimeistään sadan vuoden kuluttua suuntautuminen alkaa painua kohti tunnepuolta. Tässä tilanteessa filosofina yritän huolehtia siitä, että syvempien kysymysten ajatteleminen säilyisi kunniakkaana, itseisarvoisena ja kaikista kaikkeuden olennoista nimenomaan ihmisen osaksi ymmärrettynä toimintana. Tämä jo siksi, että maailma ympärillämme on luova ja osittain ennustamaton. Kun muut ihmiset ajattelevat tietyillä tavoilla, myös syvästi eli konkreettisessa maailmassa strategisella tasolla ja vieläpä erilaisilla strategioilla, myös meidän on ajateltava strategisesti jo ymmärtääksemme heidän käytöstään ja elääksemme mielekkäästi. Tämä on tekninen totuus.
On kokonaan eri asia, että on hyvä, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka keskittyvät pelkästään positiivisten tunteiden tuotantoon. Ja on kokonaan eri asia, että jotkut ihmiset kykenevät ja jotkut ihmiset eivät kykene läpinäkyvyyteen eli saamaan itseään tiloihin, joissa jokin fyysisesti tai psyykkisesti negatiivinen ilmiö ei kosketa heitä, vaikka he mitään turruttamatta havaitsevat ja ymmärtävät sen valppaasti ja tavallaan (ihmisellisestä näkökulmasta) kokonaisuudessaan. Ja on kokonaan eri asia, että ajattelukoneistomme ei toimi kunnolla, vaan tietoisuudentasostamme johtuen meillä on mestareita lukuunottamatta ainakin joka viikko epämääräisiä ja tyhmiä roska-ajatuksia, joita ei viitsisi kirjoittaa edes omaan, julkisuuteen tarkoittamattomaan, päiväkirjaan.
Meidän tulee ymmärtää väestönkasvun mukanaan tuoma maailman jatkuva moninaistuminen ja varautua ongelmien kasvuun. Vaikka Valotyö ja rakastaminen ovat edelleen suuresti aliarvostettuna, tällainen tilanne ei tarkoita sitä, että ajattelu pitäisi hylätä tai että sitä ei tarvitsisi inspiroida. Yhteiskunnat eivät näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa tule niin valmiiksi, etteikö tarvittaisi tiedemiehiä, keksijöitä jne., jotka löytääkseen ja keksiäkseen pyörittelevät päässään kaikenlaista ja päättelevät ja myös (useimmiten ilmiöstä tietämättä) kanavoivat erilaisia tiedonmurusia. Ei kannata ajatella että vain egon varassa toimijat olisivat kykenemättömiä saamaan spontaaneja kanavoitumisilmiöitä.
Tietysti totuus voi absoluuttisesti olla monenlainen, mutta monta perusvaihtoehtoa lajillemme ei ole kun otetaan huomioon se tilanne, missä reaalisesti nyt olemme ja realistiset kasvumahdollisuutemme. Emme me voi lajina hypätä yhtäkkiä superkanavoijiksi, joiden ei tarvitse ajatella, vaan ainoastaan pyytää, minkä jälkeen he saavat kaiken tarvitsemansa tiedon ns. ylhäältä.
Miten ajattelua on tutkittava suhteessa informaatioon?
Ajattelu on erotettava informaation liikehdinnästä. Strategian on oltava keskeisesti muun muassa tämä: on mallinnettava kaikki tavat, joilla ihminen kykenee tietoisesti ajattelemaan. Oletan lähtökohtaisesti, että ihminen kykenee alitajuisesti ajattelemaan niillä tavoin ja vielä monella löytymättömillä tavoilla, koska uusia tapoja ajatella löytyy koko ajan (tai oikeammin: vanhat ilmiöt paljastuvat uusilla ja tarkennetuilla tavoilla mallinnettavissa oleviksi)..
Em. kappaleella tarkoitan sitä, että ajattelu on tietysti erotettava informaation järjestäytymättömämmästä liikehdinnästä ja että kaikkia ajattelun tapoja ja ajattelun mallintamisen tapoja ei ole vielä löydetty.
Toisaalta – valtava kysymys: voidaanko tietoista ajattelua koskaan mielekkäästi erottaa alitajuisista prosesseista?
Korostan ajattelun kokonaisvaltaisuutta ihmistajunnassa, mutta joskus erehdyn liian pieniksi paloiksi pilkkomaan ilmiöitä…joita ei pitäisi pilkkoa ainakaan vielä siinä vaiheessa, mitä niistä tiedän.
Tässä on siis avoinna oleva kysymys: Pitäisikö sanoa: tietoisuutta ja alitajuntaa ei pitäisi vertailla siten kuin olen tässä kirjoituksessa erityisesti em. sivuilla tehnyt? Perusteluina olisi: 1) Tietoisuuden koko (riittää kun puhutaan yleiskatsomuksellisesti: intensiteetti ja datamäärä) vaihtelee ihmisestä toiseen emmekä tiedä sen merkityksestä ja erilaisista ajatteluprosesseista ulkoa päin väliin tulevista muuttujista paljoa. Ja ennen kaikkea 2) tietoisuus on ihmisen ikuinen rooli ja toimintakenttä, mutta vapainta ja syvällisintäkään ajattelua ei voisi olla olemassa laji- eikä yksilöhistoriallisesti eikä pienelläkään aikavälillä, ellei sille olisi tukena myös mekaanisia, alitajuisiakin informaation prosessointeja. Samalla tavalla kuin vapauttakaan ei olisi olemassa, jos ei olisi rajoja. Suurin vapaushan toteutuu monessa kohdin itse asiassa keskiarvona. Esimerkiksi: suurin vapaus ei toteudu silloin kun ihminen on äärimmäisen rentoutunut, vaan silloin, kun hänessä on psyykkisesti ja fyysisesti sopivasti jännitettä (ja sen lisäksi tietysti mm. positiivista mielenlaatua).
Näitä asioita ei kuitenkaan välttämättä pidä tarkastella tuloskeskeisesti. Eli esimerkiksi että joidenkin ihmisten ”tyhjästä” saamat oivallukset välttämättä todistaisivat heidän oman alitajuisen ajattelunsa nerokkuudesta. On otettava vakavasti Rupert Sheldraken kokeet, jotka ovat tukeneet hänen hypoteesiaan fysikaalisista, ylifyysisistä morfogeneettisistä kentistä. Ajattelu on siis jatkuvasti ainakin jollain yleisellä tasolla yhteistä! Ja jos se hyväksytään ja alempien tunteiden kiinnittyminen ajatuksiin osoitetaan tieteellisellä tavalla, niin lähestytään jännittävää, raja-alueella jonkin verran suosittua näkemystä, että tiedon prosessoinnin lisäksi myös muu olemisemme on jossakin määrin yhteistä, ykseydellistä, ja erilliset minämme jossakin määrin harhaa.
Oleellista on huomata, ettemme voi poistaa itsestämme jotakin osaa ja alkaa vasta sitten tarkastelemaan, löytyisikö todisteita ihmisten ja ihmisten kaltaisten olentojen perimmäisestä ykseydestä. Viime kädessä kyse on näissä syvällisissä tajuntaan liittyvissä tutkimuksissa aina siitä, että yksilö ei mielestäni voi mielekkäästi tutkia ykseyttä tai selvästi sen vaikutuksessa olevia ilmiöitä, kuten huippukokemuksia, vain etäältä, ”neutraalisti”, ilman omia subjektiivisia kokemuksia. Tältä pohjalta sanaa ”ykseys” en koskaan käytä näissä yhteyksissä ainakaan pelkästään filosofisesti saati teologisesti, vaan sen energeettisessä eli paljastavimmassa merkityksessä (vrt. seuraava kappale).
Morfogeneettiset kentät kertovat ihmisten ykseydestä (sanan energeettisessä eli meille paljastavimmassa merkityksessä) ehkä alhaisella tasolla, mutta kuitenkin tieteellisesti vakuuttavimmin. Ja niissä on kyse kentistä, joissa ajattelu- ja tunnekomponentti ovat energiatasolla läheisesti yhdessä, vaikka se ei ehkä joka esimerkissä yleisluontoiselta tasolta tarkastellen näy. Samoin kuin komplementaarisuus ilmenee monessa muussakin tärkeässä ilmiössä (esim. hiukkasaallot ja kompleksiluvut). Samantyylisesti ei teosofiassakaan koeta tarvetta erotella astraalienergioista ajattelu- ja tunnekomponentteja, vaikka toki ymmärretään, että niitä molempia täytyy astraalienergioissa olla.
Kohti ajattelun ja tunteiden samantyyppistä mallintamista
Tietysti jossakin vaiheessa kaikki osaset on tunnistettava, mutta yleensä asiaan liittyvät kirjoitukset vaatisivat herättelevän kysymyksen: tarvitseeko heti erottaa tunteita ja ajattelua? Ongelmana on, että perusdataa on liian vähän. Meidän tulisi samanaikaisesti hahmottaa ajattelun ja tunteiden ilmiöitä mahdollisimman pitkälle havaintotasolla (tarkasti ottaen sellainenkin on koko ajan tulkintaa) ja määritellä niitä varten käsitteitä, mutta jälkimmäinen vaikuttaa edelliseen ja tekee ”havaitsemisen” epäobjektiiviseksi – toisaalta taas ”havaitsemista” ei voi tässä tapauksessa tehdä ilman käsitteitä. Pisteeksi i:n päälle on tietysti vielä perinteinen tutkimuksen subjektiivisuuden problematiikka, kun tajunta-asioista puhutaan.
Koska me humanistisesti tutkivat emme näe tunne-ajatus-virtojen ”bittejä” emmekä edes kuvioita (jos emme tutustu aivotutkimukseen mutta sehän on vielä pinnallisella tasolla…), olemme pakotettuja tarkastelemaan kokonaisvaltaisemmin. Ja sen jälkeen meidän on ainakin hiukan helpompi erottaa tarkemmin energeettisesti ja filosofisesti tunteet ja ajattelu.
Korostan ajattelun kokonaisvaltaisuutta ihmistajunnassa. Täytyyhän muistaa, että 1) tietoisen minän toiminnallinen rooli on käytännön syistä mahdollisimman yksinkertaistettu. Monesti minä toimii ikään kuin vain hyväksyjä / hylkääjä-päättäjänä. Monesti asenteet ja ajatusmallit ovat jo valmiina eikä niitä ole paljon aikaa eikä halua muuttaa. 2) On tietoisesti ensinnäkin todistettu, että ihmisellä on mahdollisuus monenlaiseen rinnakkaiseen prosessointiin. Ihminen voi tehdä eri asioita samaan aikaan. 3) Ja jos jotkin aivojen osat tuhoutuvat, toiset osat voivat ottaa niiden tehtävät itselleen. 4) Ajattelua ja tunteita voidaan mallintaa osittain samoin tavoin. Ajatellaanpa erityisesti loogisia rakenteita. Ajatellaanpa myös tunneteorioita, jne. Lisäksi ks. myös edellä tekstiäni ja viitteitäni skeemoista. Skeemojenhan katsotaan informaationkäsittelyn lisäksi liittyvän olennaisesti tunteisiin.
Näiltä perustoilta kokonaisvaltaisen ajattelun lähtökohtaisuuden luulisi olevan itsestäänselvyys.
Opiskellessani filosofiaa Tampereen yliopistossa iltaopiskeluna syksyllä 1997 opettajani Vesa Jaaksi väitti Zenonin paradoksien kohdalla ajattelumme suuntautuvan muuttumattomuuteen. Se tuntui heti intuitioni vastaiselta – havainnon filosofian epärealistiselta laajentamiselta liiallisesti yksinkertaistetun kognitiotieteellisen näkemyksen suuntaan… Kirjoitinkin asiasta silloin omana näkemyksenäni reilut pari liuskaa, joille en löytänyt foorumia. (Luonnonfilosofian Seuraan liityin vasta muistaakseni vuonna 2000.) Tämä kirjoitus on muun ohessa vastine Jaaksin väitteeseen. Argumentaationi on tarkoituksella kokonaisvaltaista, myös ei-filosofista. Jaaksin väitekään ei ole mielestäni pelkästään ”filosofinen”. Mielestäni puhdasta filosofiaa ei ole väittää filosofisista lähtökohdista jotain, minkä ratkaiseminen kuuluu ainakin osittain luonnon- tai ihmistieteiden alaan.
Tähtään kuitenkin myös siihen, että ajatteleminen ja emootiot, joista käytän kansanomaista nimitystä tunteet (tämä ei ole psykologiakeskeinen kirjoitus), ymmärrettäisiin toisiaan lähempänä oleviksi ilmiöiksi. Näkökulmani lienee varsin radikaali ja vähän tutkittu. Tietysti ajattelu on huomattavan moninainen ilmiö verrattuna tunteisiin – tarkoitukseni ei ole vähätellä ajattelun luonnetta. Mutta jokin perusluonne tunteilla ja ajattelulla on.
Kenties transpersoonallisen psykologian tutkijoiden keskuudessa olisi tälle suuntautumiselleni eniten ymmärrystä.
Aluksi voidaan todeta muutama perusasia.
Sekä itsetarkkailun asemasta voimme tarkkailla sekä tunteitamme (samastumatta niihin) että ajatteluamme (kadottamatta minätietoisuuttamme). Tunteita voimme kasvattaa, pienentää, visualisoida, liikuttaa siinä kentässä, minkä tunnemme itseksemme (yleensä ihmiset tuntevat itsekseen fyysisen kehonsa mutta jotkut aistivat myös ns. energiakehon – filosofian kannalta on yksi lysti, kummin tässä kohden tuntee ja tämän kirjoituksen kannalta on samantekevää, mitä ”energiakeho”-käsitteestä ajattelee). Voimme myös visualisoida tai muuten käsitellä tunteemme kokonaan pois. Voimme ohjelmoida tunteemme tuottamaan hyvää oloa itsellemme siten, ettei meidän tarvitse koko ajan hokea jotain vahvistuslausetta tai visualisoida. Näin tunteemme toimivat meille kuin tietokoneohjelmina. Samalla tavoin ajattelumme toimii kuin monien tietokoneohjelmien avulla, tietoisen minän ohjauksessa sekä myös tiedostamattomasti.
Edelleen sekä ajatteluun että tunteisiin liittyy suuri datamäärä, esiymmärrys, joka on jo käsitelty ja viritetty vähintään pika- / työmuistiin ennen kuin tietoinen ajatuksen / tunteen prosessi alkaa. Erityisen suuri datamäärä liittyy aistinsisällöistä jääneisiin muistijälkiin. Tunteisiin sisältyvä data tuntuu kuitenkin olevan paljon vaikeammin tietoisesti eriteltävissä… Onhan tässä tietysti kyse alempien tunteiden osalta myös ”muna vai kana”-ilmiöstä. Ne ovat samaa energiaa, yhteenkytkeytynyttä informaatiota. (On se tietysti sitten kaavamaistakin, kun kyse on alemmista tunteista eli jos korkeamman tietoisuuden vaikutus ei niihin yllä. Eli esimerkiksi yksilö pelkää heittäytyä nautintohakuiseksi tilanteissa, jotka ovat aiemmin johtaneet myöhemmässä vaiheessa suuriin riippuvuuksiin ja tuskaan.)
Ainakin metafysiikan ja usein tieteenfilosofian kannalta hedelmällisintä on mielestäni tutkia ihmisen tajunnassa tapahtuvaa informaation prosessointia välittämättä siitä, onko se alitajuista vai tietoista. Sitä tietä saamme käsityksen, minkä mukaan ajattelu voi olla myös täysin alitajuista. Jokaisella nerolla ja monella muulla on itse asiassa kokemuksiakin siitä, miten nukkumisen aikana on saattanut kypsyä jokin uusi nerokas ajatus, joka on aamulla täysin valmiina, vaikka ihminen ei olisi edes ennen nukkumaan menemistä käskenyt alitajuntaansa ajatukseen liittyviä asioita ajattelemaan.
Hedelmällisintä on edelleen käsittää ajattelu muista informaation prosessoinnin mahdollisuuksista poikkeavaksi, parhaaksi tavaksi käsitellä abstraktia informaatiota. Voidaan myös – mille aivotutkimus onkin antanut tukea – käsittää, että ihmisellä on tajunnassaan erilaisia ”prosessoreita”. Niiden kautta hahmottuu rinnakkaisprosessointi – vähintään kahden asian tekeminen tai seuraaminen rinnakkain, samoin kuin kahden tai useamman asian kypsyttely alitajunnassa rinnakkain. Kuitenkaan itse rinnakkaisprosessointi ei sinänsä ole vähäinenkään todiste siihen suuntaan, että kyse olisi ajattelusta. Ajatteluna pidän laadukasta, uutta tietoa luovaa informaation prosessointia. Toisin sanoen 1) en pidä ajatteluna omien tai toisten käsitysten mieleen palauttamista, kopiointia ja muuta mekaanista soveltamista, olivatpa ne sitten miten päteviä tai abstrakteja hyvänsä. Ja 2) hyvään arjesta selviämiseen ei välttämättä tarvita lainkaan ajattelua. (Kokonaan eri asia on, voidaanko jollakin hetkellä valmistaa kone, joka selviäisi ihmisen arjesta yhtä hyvin kuin ihminen.)
Ajattelun käsitteeni hahmottamisen suurin riski on näin pienessä tutkielmassa ajatuskulkujen suistuminen toivottoman laajoille vesille. Jos haluan pysytellä yleisimmällä tasolla, minun täytyy löytää ja käsitellä jotenkin ajattelun ja ei-ajattelun raja-alueet ja mielellään koettaa vetää raja mahdollisimman kapeaksi. Ja kun haluan määritellä ajattelun hyvin laadukkaaksi, on selvää, että kyse on suunnilleen samasta asiasta kuin ihmisen ja koneen välisen eron hahmottamisessa, mikä on todella laaja aihe ja vaatii yksityiskohtaisemmalla tasolla kannanottoa muun muassa kausaliteettiin. (Kausaliteetin lajeista ym. ks. Ismo Koskinen: Fundamentaalifilosofisten järjestelmien luokittelu-, jäsentely- ja analyysimalli (1991), 51 – 67, varsinkin 52 – 53.) Tosin kausaliteetin käsite tuntuu hieman keinotekoiselta ja sitä onkin paljon filosofiassa kritisoitu (emt., 58 – 59). Siitä tulee mieleen filosofien perinteinen synti pyrkiä muodostamaan omaa todellisuutta silloinkin kun olisi tarve kokonaisvaltaisemmalle ajattelulle. (Aivan yhtä sokeasti kuin uskonnossa usein käytetään teologiaa tavalla, joka ennakolta sulkee pois neutraalin tieteellisen tarkastelun.)
Ratkaisuni on, että oletan todistamatta, että ajattelun ominta luonnetta määrittää ihmisyyden ydin, erityisesti vapaus ja strategisuus enkä koeta niitä tässä määritellä. Niin rakasta kuin strategian käsitteen pohtiminen minulle onkin, jätän sen nyt pois. Rajaan tutkimuskohteeni ajattelun ja tunteiden perusluonteeseen, millä tarkoitan tässä niiden luonnetta niin yleisellä tasolla, ettei ajattelun tuttua jakoa strategisuuteen ja taktisuuteen tarvitse syvällisellä tavalla huomioida. Jos niin tehtäisiin, ajattelussa ja tunneilmiöissä mahdollisesti tunnistettavissa olevat yhteiset strategiset ja taktiset piirteet tulisi tunnistaa. Sellaista ennen jo strategian käsitteen alan ja luonteen määrittely olisi oman laajan kirjoituksensa aihe. Se johtaisi myös vapauden filosofiaan, kuten oman vapauden rajankäyntiin, vapauden toteutumiselle välttämättömän henkisen tasapainon hahmottamiseen ja vapauden ja determinismin / indeterminismin sekä vapauden ja ennakoitavuuden (ennakoimattomuuden) välisten suhteiden pohtimiseen. Varsinkin kun on todennäköistä, että ajattelun omin laatu paljastuu parhaiten silloin, kun ihminen on hyvin vapaassa tilassa.
Tulen tuonnempana lähestymään ajattelun käsitettä etenkin havaitsemisen suunnasta yksinkertaisen esimerkin kautta. Olen jättänyt pois hiustenhalkomisen, kuten tajunnan hahmottamiseen liittyvän ylikorostuneen skeptisismin. Esimerkiksi siis yksityiskohdat ulkoisen ja sisäisen todellisuuden riittävän varmassa ja tarkassa erottamisessa toisistaan.
En ole tässä kirjoituksessa juurikaan kiinnostunut logiikan muotoiluista. Sellaisista riippumatonta oleellistakin sanottavaa on paljon. En väitä, etteikö logiikka voisi osoittaa oleellisia sisällöllisiäkin filosofisia tuloksia. Lähestyn asioita kuitenkin toisenlaisista suunnista.
Monitieteinen, monin osin kuitenkin syvemmin integroitunut eli tieteidenvälinen kirjoitukseni suuntautuu kohti poikkitieteellistä, holistista ymmärrystä. (Käsitteiden monitieteinen, tieteidenvälinen ja poikkitieteellinen tällainen erottelu ei ole itse keksimäni vaan Suomen Akatemian nykyisten raporttien käytössä. Ks. esim. Vepsäläinen (2003).) Muutenkin on selvää, että on mielekkäämpää sanoa kirjoituksen päänäkökulmaksi (yleistä ja monen erityisalan) tieteenfilosofiaa.
Ajattelun käsitteen lähestyminen havaitsemisilmiön suunnasta on herkullista mm. fysiikanfilosofian näkökulmasta. Luonnollisesti liitän asiaan myös tekoälyn ja matematiikan filosofian näkökulman.
Vaikka tutkimuskohteeni tässä kirjoituksessa onkin siis rajausteni jälkeen suurimmaksi osaksi vain eräällä tavalla pinnallista muutoksen filosofiaa ja koneanalogiaakin käytän hyväksi, tarkoitukseni on muun ohessa myös hieman puolustaa ja raivata tilaa sellaisille ihmiskäsityksille, joita ei voi tyhjentävästi hahmottaa mekaanisella tavalla. Yleisperiaatteiden ongelmallisuutta kuvaavan Juha Varron sanoin: ” - - - nykyisessä tieteellisessä ja enenevästi myös arkiajattelussa esille tuleva periaate [on] ajatella koneanalogian mukaisesti, jolloin tietäminen on reaktiota, todellisuus (luonto) automaatti ja ihminen koostuu virtapiireistä ja on ohjelmoitavissa.” (Varto (2001), 69.)
Kritiikkiä lähtökohdistani (tekoälytutkimus, kognitiotiede, taidon käsite)
1) Voiko ajattelun perusluonnetta mielekkäästi tarkastella ilman laajempaa ja syvempää otetta tekoälytutkimukseen?
(Esim. neurotietokoneiden tasosta suhteessa ihmisen ajatteluun ks. Connellin asteikko kognitiivisista taidoista, missä 1 = ”faktojen muistaminen” ja 20 = ”uusien päämäärien generointi ja ajattelu” ja näiden väliset vaikeusasteet. Connell, Charles: 1987. Connellin mukaan perinteiset ohjelmoitavat tekoälyjärjestelmät (kuten tietämysjärjestelmät) ovat – tai olivat, vrt. julkaisuvuosi 1987 – portaikon alapäässä jossakin vaiheilla 4 – 5, mutta neurotietokoneet jossakin vaiheilla 8 – 10. (Lisäinfo: Antti Hautamäki: Tietävät ja taitavat koneet teoksessa Halonen – Airaksinen - Niiniluoto (toim.): Taito. Suomen Filosofisen Yhdistyksen Helsingissä 11. – 12.1.1990 järjestämän kollokvion esitelmät (1992), missä Hautamäki käyttää termiä neuraalitietokoneet)
2) Filosofiaa selkeyttävää voisi olla joskus pohtia myös: Mitä teknistä yleensä voimme nykyään ajatella siten ettei tietokoneiden maailmasta voi ko. ajattelulle olla periaatteessakaan mitään apua?
3) Samoin nousee kysymys: eikö kognitiotiede pitäisi ottaa paremmin huomioon? (Ks. esim. Matti Kamppinen: Kognitiiviset skeemat ja kategoroinnin taito em. teoksessa.)
Yhteyksiä on myös pidemmälle: tieto-oppi ei ole erillinen saareke, vaan Suomessa kuuluisa oppikirjan tekijä Markus Lammenranta toteaa suoraan kirjoituksessaan Tiedollinen kompetenssi: ”Tieto-oppi tarvitsee kognitiivista psykologiaa, koska tämä pyrkii kuvaamaan niitä psykologisia prosesseja, joissa tiedollinen kompetenssimme ilmenee ja joiden ymmärtäminen on välttämätöntä tiedollisten sääntöjen muotoilemiseksi.” (Emt., 196 – 197.) On myös akateemiselle filosofille harvinaista että hän on juuri sitä ennen myöntänyt sen, miten suuri osa psykologisista prosesseistamme on alitajuisia ja se määrittelee tiedollista hahmottamistamme, myös niitä uskomuksia, joihin nojaamme - siten tieto-opissa on nojauduttava kokeelliseen psykologiaan. (Emt., 196.) Toisin kuin mitä Sokrates Platonin mukaan ajatteli.
4) Ja pelkästään filosofisesti nousee esiin kysymys: mitä on taito tai taitotieto tai tietotaito? Jo ilman jaarittelua, formalisoimista tai yhteyksien etsimistä psykologiaan asiaan voi käyttää paljon resursseja ja saada syvällisiä tuloksia. Ks. Ilkka Niiniluoto: Taitotieto, em. teoksessa.
1) On yllättävää, miten usein tieteessä ja filosofiassa käsitteiden määrittelyssä ei oteta huomioon, tai ei ainakaan kirjoiteta näkyviin, miten se, mitä mieltä määrittelijä on määrittelyn lähtökohtansa, siis filosofisen tai tieteellisen kenttänsä, tilasta.
Yleissivistykseen kuitenkin kuuluu osata kyseenalaistaa oman tiedon alansa valtavirtaa, erityisesti metodisesti. Ja yleissivistystä on myös sen ymmärtäminen, että jos tuo valtavirta katsotaan yleensä metodisesti jopa ihanteelliseksi, niin silloin kyseenalaistamisesta ei tule välttämättä syvällistä.
Tuollaisten pohtiminen on jäänyt tässä työssä pois myös minulta.
Asia
on tietysti vaikea hahmottaa. Mikä (minkä tahansa tiedon alan
valtavirran) sokeus uusille löydöille voidaan katsoa ns.
luonnolliseksi eli ei johdu perimmäisistä ja metodisista
lähtökohdista – ja mikä sokeus ei-OK:ksi? Voidaanko joskus ko.
luonnollinenkin tilanne katsoa ihanteelliseksi? Jos voidaan, niin
millä perusteilla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti