Jumala on ykseys - kommentteja

Artikkelini. (Etsijä 4/2000 + hieman uudistettu 31.10.02)

Kai Alhanen ja Tuukka Perhoniemi kävivät ansiokkaasti haastattelemassa uskonnonfilosofian professori Heikki Kirjavaista (Etsijä 3/2000, s. 14 - 19). Inspiroiduin uskonnonfilosofisesti ja laajemminkin, koska mielestäni filosofia ei irrallisena vain itseensä ja arkikokemukseen tukeutuen useinkaan toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Muodostamatta mitään edes tasapainoista kuvaa omista näkemyksistäni tai Kirjavaisen näkemyksistä, on silti kiintoisaa pohtia Jumalan ja ihmisen suhdetta ja uskontoa kulttuurin muotona. Ne ovat ajankohtaisiakin aiheita nyt kun psykologian ja politiikan yhteyksiä länsimaiseen kristillisyyteen tiedostetaan ja muodostetaan yhä enemmän. Jokaisella uskovalla soisi olevan näistä asioista joitain käsityksiä, joten tässäpä eräitä minulle olennaisia näkökulmia kenen tahansa ihmeteltäviksi.

NÄKÖKULMIA JUMALAN JA IHMISEN SUHTEESEEN

1. HENKILÖKOHTAISUUS

Niin teoreettista uskonnonfilosofiaa ei ole, etteikö sen kannattajan suhde uskonelämän kokemusmaailmaan olisi tärkeää ymmärtää. Kokemusmaailma vaikuttaa paljon siihen, mihin tutkijakin päätyy teoreettisillakin tutkimusretkillään. Vastaavaa on osoitettu raskaammankin sarjan filosofiassa kuuluisien filosofien suhteen. Siksi uskonnonfilosofian ei koskaan pitäisi olla vain teoreettista eikä uskonnonfilosofien pitäisi koskaan antaa ymmärtää olevansa irti kaikesta henkilökohtaisuudesta. Olennaisen kysyminen on vieläpä melko yksinkertaista, jos uskaltaa olla suorasukainen.

  Onko Jumala sinulle vieras vai läheinen? Jos on luontevaa kokea Jumala läheiseksi, on myös tärkeää tarkastella sitä, millä tavoin Jumala ihmisen kanssa kommunikoi.

  Tarkoittaako puheesi Jumalasta sinulle sitä, että kun puhut Jumalasta, puhut kaikesta, mitä Jumala on? Vai että Jumala puhuu sinulle tavallaan jollakin olemuspuolellaan? Vai että ajattelussasi ja kokemuksessasi on näkökulma, Jumala-ulottuvuus tai Jumala-kanava, joka on aito, muttei välttämättä mitenkään täydellinen silloinkaan kun olet siihen tyytyväinen? Ja muulla ei ole väliä? Entä kommunikaation kokeminen? Voitko väittää, ettei ennakko-oletuksilla ole mitään tekemistä Jumalan kokemisen kanssa?

  Väitän, että merkitystä on sillä, onko Jumalan puhe ykseyden vai toiseuden tuntuista. Tämä on ehkä epämääräisesti sanottu, mutta aloitukseksi ja tarkastelun suunnaksi sen pitäisi olla kehittävä haaste.

  Toiseus on perusnäkökulma erojen ja vertailemisen maailmassa. Ykseydentunne taas on ainoa mahdollisuus päästä irti joksikin tulemisen näkökulman ohjaavuuksista.

  Jos nämä hyväksytään, jätän suosiolla jokaisen itsensä pohdittavaksi, eikö Paratiisi ja Taivas maan päällä ole välttämättä ainakin sitä, että ollaan irti joksikin tulemisen ajattelusta ja asenteistosta.

2. RAAMATUN LUOMISKERTOMUS

Jos Raamatun alkuun on laitettu tärkeimmät sanat, eikö ole tärkeää pohtia, mitä tarkoittaa vaikkapa ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen”?

  Joskus on ajateltu, että Jumala on valkopartainen ukko pilven päällä.

  Jos vastaavaan tyyliin ei kuitenkaan enää ajatella, jäljelle näyttäisi jäävän se, ettei Jumalalla ole fyysistä muotoa, vaan Jumala voi ottaa minkä muodon haluaa. Näin voinemme alustavasti todeta.

  Mutta siitä seuraa, että muodon tasolla emme ole Jumalan kuvia. Joudumme siis heti sen eteen, ettei ”Jumalan kuva” tarkoita mitään fyysistä. Se tarkoittaa siis jotakin ylifyysistä. Ihminen on siis ylifyysisellä tasolla heijastus Jumalasta.

Edellä oletettiin, että Jumala voi ottaa minkä muodon vain. Mikä on sen heijastus ihmisessä? Huomaamme, että voimme muuttaa ulkoista olemustamme ilman, että se vaikuttaa olennaisesti siihen, mitä sisäisesti olemme, jos olemme jotakin päättäneet olla. Tämä heijastus on yksi yhteen. Tietysti jotkut ovat herkempiä kuin toiset, mutta periaatteessa jokainen ihminen voi saavuttaa vapauden, jossa hän voi muuttaa ulkoisuuttaan muuttamatta sisäisyyttään.

  Otetaan toinen esimerkki. Oletetaan varsinkin eri kulttuurien mystikoita seuraten, että Jumala on ykseys. Jos ajatellaan, että sen heijastuma ihmisessä on, että ihmisellä on ykseyspyrkimyksiä, kuten ekumeeninen halu yhden kirkon alaisuuteen tai ryhmähengen ylläpidon halut, niin se ei olekaan enää heijastus yksi yhteen. Ensinnäkin motivaation taso muodollisuuspainotteiseen ykseyteen suuntautumisessa voi olla alhainenkin. Jos Jumala on olemuksellisesti olennaisesti ykseydellinen, sen heijastuma yksi yhteen on sellainen, että ihminen voi esimerkiksi saada aitoja [ = olemuksellisesta samuudesta johtuvia – tätäkään en tietenkään halunnut kirjoittaa näkyviin julkaistuun tekstiini] ykseydenkokemuksia kaiken elollisen kanssa.

  Tätä taustaa vastaan onkin harhaista, että jotkut oikeaoppisuuttaan julistavat kristityt haluavat pitää kiinni Raamatusta, mutta tulkitsevat yksittäistä lausettakin (”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen”) ajoittain yksi yhteen, ajoittain muilla perusteilla. Tulkinnan tarkoitus on tietysti pönkittää ”oikeaa oppia”.

  Ja kun logiikka on tällä tasolla näin leväperäistä, voi kysyä, mihin mahdollinen - ainakin mahdollisuudeksi tiedostettuna ihmisen elämän mielekkääksi tekevä - epäily ja etsiminen voi perustua? Ilmeisesti vain omaan ja ehkä muiden kokemukseen tai kokemuksien puutteeseen Jumalayhteydestä, Johdatuksesta... Esimerkiksi Johdatusta kokevat kuitenkin monet muutkin kuin kristityt. Ja Johdatusta voidaankin selittää monin tavoin. Siihen tarvita edes Jumalan olemassaolon olettamista, varsinkaan sen jälkeen, kun uskon perusteiden arvioinnissa sallitaan logiikan laatu tarkoituksen mukaan vaihdellen.

3. FILOSOFISUUS

Uskonnonfilosofiassa tulee helposti vastaan käsite transsendenssi.

  Kuitenkin, jos Jumala koetaan ykseydeksi, mitä ykseyteen liittymätöntä merkitystä sen jälkeen on älyllisellä transsendentaalisella näkökulmalla?

  Jos taas ollaan rakastuneita transsendentaaliseen näkökulmaan, esimerkiksi Kirjavaisen korostamat semanttiset kysymykset voivat nousta tärkeiksi, mutta mielestäni tärkeämmästä kysyen: onko transsendentaaliseen näkökulmaan uskoen yleensä erityisiä mahdollisuuksia saada ykseyden kokemuksia eli henkilökohtaisesti koetella ykseys-näkökulmaa?

Ja vielä pahempaa.

  Jos puhutaan transsendentaalisesti vaikkapa a priorin käsitteellä, ollaan taipuvaisia unohtamaan psykologian suhde ja varsinkin suhteettomuus selittämättömiin ylifyysisinä pidettäviin tuntemuksiin ja objektiivisemmin ylifyysisiin muihin ilmiöihin. Tätä on juuri filosofian kurjuus. Kysyttäessä uskonnollisten tunteiden tai kokemusten ilmaisemisen ongelmista kielessä, Kirjavainen haluaa pysyä omalla filosofian maaperällä. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ilman vahvoja ennakko-oletuksia, joilla oletetaan voitavan ongelmitta ohittaa psykologinen ja psykologialle selittämättömän ylifyysinen näkökulma.

  Ensimmäinen ennakko-oletus tuntuu filosofeilla usein olevan se, ettei uskonnollisia kokemuksia koskaan periaatteessakaan voida objektiivisesti tieteellisesti todistaa. Tämä ennakko-oletus ohjaa ajattelua siihen suuntaan, että uskonnollisista kokemuksista ja tunteista on puhuttaessa ei yritetäkään tehdä selvää eroa psykologisen ja muun ylifyysisen näkökulman suhteen. Tämä taas johtaa siihen, että uskonnollisista kokemuksista puhutaan jopa yhtenä nippuna, kuten Kirjavainen tekee, puhuen uskonnollisten kokemusten erityislaadusta.

  Mielestäni valistuneille ihmisille ei tarvitsisi edes todistaa, että tarpeet ja elämänhistoria vaikuttavat paljon siihen, millaisia uskonnollisia kokemuksia uskova saa. Yhtä selvää on, että tämä psykologisen vaikuttuneisuuden osuus uskonnollisessa kokemuksessa vaihtelee. Tästä seuraa, että kokemuksen, jossa psykologian osuus on pieni, ja siis aidomman hengellisyyden osuus on suuri, täytyy olla laadultaan selvästi toisenlainen, kuin kokemuksen, jossa osuudet ovat päinvastoin.

  Tällaisten näkökulmien tiedostamisesta mennään yhä kauemmas, kun uskonnollisia kokemuksia - edelleen nippuna - yritetään verrata Kirjavaisen tapaan rakkauskokemuksiin, vaikka se voi sinänsä olla hedelmällistäkin.

  Vähiten voin ymmärtää Kirjavaisen näkemystä, ettei uskonnollinen kokemus olisi valittavissa. Ensinnäkin ihmisen uskonnollisille kokemuksille muodostuu pohjustusta kun hän on uskonnollisuuden vaikutuspiirissä - jos ei muuten niin ollessaan omien ja toistenkin uskovien rukousten syötteen ja palautteen vaikutuspiirissä. Toiseksi ihminen saattaa esimerkiksi kriisissä tietoisesti etsiä ratkaisua, pyytää Jumalalta, enkeleiltä tai mihin vain uskoo... Eihän ihminen sitten määrittele saamaansa uskoon tulemisen kokemustaan tai muuta vastaavaa laadultaan ja tarkalta tapahtumishetkeltään, mutta monta selkeää valintaa hän kyllä tekee rajoittaen hyvin paljon kokemuksensa laatua siitä kaikesta, minkälaisen uskonnollisen kokemuksen hän voisi saada.

* * *

USKONNOSTA KULTTUURIN MUOTONA

Kirjavaisen haastattelussa nousee esille Kantin motivaatio perustella uskonto mielekkääksi, ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi kulttuurin muodoksi puolustamalla tiettyjä teoreettisia näkökulmia. Voi kuitenkin kysyä, voiko sfääreissä liitämisellä olla tässä kohdin laajempaa merkitystä. Mielestäni uskonnon mielekkyyttä varsinkin kulttuurin muotona olisi tutkittava ensisijaisesti mahdollisimman objektiivisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta. Tällöin uskonelämän mielekkyys ei ole perusteltavissa millään perimmäisiä asioita koskevalla teorialla, vaikka olisimme varmoja kyseisen teorian oikeellisuudesta sinänsä.

  Vaikkapa kristinuskon merkitys kristityille ja heidän vaikutuspiirissään oleville on yleensä ensisijaisesti helppotajuisesti ja yksinkertaisesti kokemuksellinen, hyvin käytännöllinen. Tätä ei muuta sekään, että kristinuskoonkin kuuluu ymmärrys siitä, että Jumalasta kokonaisuudessaan ei ole ymmärrystä ja että erityisesti pidetään eräitä asetelmia mysteereinä.

  Lisäksi, vaikka usko ei palaudukaan vain psykologiaan, Jumala-kuvastakin voidaan päätellä usein helposti yksilön henkilökohtaiset tarpeet.

  Näiltä perustoilta

kysymys uskonnon mielekkyydestä ja hyväksyttävyydestä, on puhtaasti käytännöllisen eettisen ja psykologisen, ei teoreettisen ajattelun kysymys.

  Toki jokainen voi harjoittaa omaa yksityisajatteluaan itselleen, mutta kun puhumme julkisesti kulttuurin muotojen arvottamisesta, olemme olennaisesti yhteisöllisyyden piirissä. Tällöin on olennaista tietysti perustella yhteisiä kulttuurin muotoja siten, että ne saattaisivat joissain olosuhteissa olla merkittävien ihmisjoukkojen omaksuttavissa.

  Varsinkin yhteisöllisestä näkökulmasta on myös tärkeää olla ennakolta rajaamatta, vaikka asiasta tulisi filosofisten teorioiden muovaamisen ongelmia, millaisen arkemme tulisi olla. Jos uskonnollinen tunne käsitetään Kirjavaista seuraten ei-arkiseksi ja puhutaan ennakolta konservatiivisesti ymmärretystä ”arkikokemuksesta”, muodostuu kolme huonoa seuraamusta. Ensinnäkin välttämättä muodostetaan rajoittava käsitys siitä, mikä olisi luontevaa elämää. Ohjataan vähintään itseä ymmärtämään luonnolliseksi sen, että uskonnollisia kokemuksia on harvoin ja arkipäiväisyyttä usein. Toiseksi jaetaan omaa elämää hengellisiin ja maallisiin alueisiin eli menetetään paljon motivaatioperustaa yrittää tuoda säteilevää hengellisyyttä arkipäivään.

* * *

USKONNOLLISEN KIELEN LUONNE

Uskonnollisen kokemuksen aitouden ja epäaitouden erottaminen tulisi olla uskonnonfilosofian muodostamisessa ja monessa muussakin ensimmäinen ajattelun kohde. (Mutta tässä kohdin Kirjavainen tunnustaa tietämättömyytensä.) Uskonnonfilosofilla tulisi olla siis psykologista tietotaitoa ja tutkimuskokemusta sekä myös omia uskonnollisia kokemuksia. Näkemykset tästä kaikesta tai niiden puute kuitenkin huimasti vaikuttavat filosofisiin ratkaisuihin. Niinpä vasta kun tämän ensimmäisen ajattelukohteen suhteen saadaan kunnollisia tuloksia on järkevää suunnata vaikkapa uskonnollisen kielen semantiikkaan.

  Näin ei kuitenkaan yleensä tehdä. Perimmäiset valinnat, joilla näkökulmat uskonnonfilosofiseen ajatteluun määräytyvät, tehdään usein paljolti muutoin kuin parhailla filosofisilla instrumenteilla saati parhaasta mahdollisesta tosiasia-aineistosta.

  Tällainen voi olla houkuttelevaa, koska harvapa liberaali ihminen kritisoi muun muassa Raamatun tulkintaongelmissa vaikkapa - ilmeisesti Kirjavaisenkin - ratkaisua jossain määrin luopua etsimästä ”selityksiä sellaisille kysymyksille, jotka voidaan aika pitkälle kuvata havaintotermein ja 3. persoonan termein tai löytää kuvaileva teoria siitä, mistä on kysymys”. Mitäpä sitä kritisoimaan, kun jäljelle jää mukava löysäily - Kirjavaisen mukaan asennoitumalla Raamatun teksteihin Jumalan 2. persoonan puheen näkökulmasta monet semanttiset ongelmat muuttuvat näennäisongelmiksi. Itse asiassa uskonnollisen kielen erityislaadun korostamista on varsinkin kirkon suurimman maailmankatsomuksellisen vaikutusvallan menetyksen jälkeen tervehditty erityisesti uskovien piirissä usein ilolla. Totuuteen suuntautumisen lisäksi asiaan on varmasti vaikuttanut se, että uskonnollisen kielen erityislaadun korostamisen käytännön merkitys on siis lisätilan saaminen uskonnollisille tulkinnoille ja uskonnollisten kokemusten mielekkääksi kokemisille.

  Sellaisen ylimitoitetun objektiivisuutta vastaan linnoittautumisen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään itseisarvo.

  Yleistetäänpä. Erityisen virheellisiksi näen tosiaankin suunnat, joissa uskonnonfilosofiassa näennäisesti sanotaan jotain tarkasti, mutta käytännössä luodaan lisää tilaa tulkinnanvaraisuuksille. Yksi tällainen suunta on muun muassa Raamatun tulkintaa varten esitetty erityinen tapa puhua 2. ja 3. persoonan käsittein. Se voi vaikkapa Martin Buberin teksteissä olla erinomainen inspiroija mystisempään - ja sitä myötä ehkä todellisempaan - maailman kokemiseen, mutta teoriatasolla asia ei ole kummoinen. Siis se, että annetaan ymmärtää, että ymmärryksemme olennaisesti laajenisi, kun ymmärrämme Jumala-suhteemme minä-sinä-suhteeksi eli ymmärrämme ”Jumalan 2. persoonan tasolla” erotuksena ”Jumalasta, jota 3. persoonan tasolla kukaan ei ole nähnyt”. Eiköhän tämä ole vain viime vuosikymmenten uusi puhetapa aina itsestäänselvänä ilmenneelle uskovan kokemukselle.