Kristillisen etsimisen lähtökohdista + Jälkisanat

Kolumnini Etsimisen lähtökohdista (Etsijä 4/2000)

Versio 2 (= hiukan uudistettu 31.1.01)

Mistä lähtökohdista kristityn etsijän olisi syytä aina rajautua, virittyä ja ponnistaa?

  Hengelliselle etsijälle on kai tarpeen tietoisuus siitä, ettei varmasti ajelehdi ulkoisten voimien riepoteltavana. Lisäksi etsimisessäkin pitäisi olla jokin mielekkyys. Sekä jo omaksuttujen sitoumusten että ulkoa päin tarjoutuvien sitoumusten tutkimisessa.

  Monenlaista on ja monenlaista katsotaan tarvittavan. Selkeä lähtökohta on erotella siitä, mitä katsotaan tarvitavan, ne välineet, joilla viisauden tietotaitoa luodaan, ja ne paikat, joista parasta informaatiota haetaan.

  Antti Kylliäinen kirjoittaa Kaikki pääsevät taivaaseen-kirjassaan, että jo selkeyden vuoksi perinteistä näkemystä, jonka mukaan vain Raamattuun perustuva oppi voi olla kristillistä, ei ole syytä romuttaa.

  Minulle siinä ei ole mitään selkeää. Sen sijaan ”vain Raamattuun liittyvä oppi voi olla kristillistä” on selkeä rajaus. Lisäksi tarvitaan lisämääritteitä.

  Lisämääritteet eivät kuitenkaan auta rauhan asiaa, jos aluksi on luotu taistelukenttä. Vastakkainasetteluja luodaan, jos alkajaisiksi väitetään, vieläpä kuin itsestäänselvyytenä, että jokin voi perustua Raamattuun. Raamattu on kokonaisuutena tulkinnanvaraisimpia kirjoja mitä on. Niinpä väitettäessä jonkin perustuvan Raamattuun syntyvät ihmisiä turhaan toisistaan erottavat vastakkainasettelut Raamatuntulkinnasta. Nehän syntyvät jo, kun korostetaan, että auktoriteettina on Raamattu. Sellainen ei ehkä valistuneessa seurassa ole mitenkään epäeettistä, sillä valistuneisuus poistaa mahdollisuuden kauhistuttavimpiin tulkintoihin. Raamatun auktoriteettisuuden korostaminen kuitenkin helposti ohjaa vastapuolta muodostamaan ja muistamaan tulkintoja Raamatusta ja näkemään kristityn näiden tulkintojen läpi. Sekö on Jumalan tarkoittamaa hengellistä elämää? Todellisen kohtaamisen mahdollisuus helposti kokonaan menetetään ja valetaan teitä vain loputtomiin keskusteluihin.

  Mielenkiintoista Raamatuntulkinta allekirjoittaneellekin on. Raamatuntulkinnassa harrastuksena ei liene mitään erityisen tyhmää.

  Kuitenkin harvalla uskovalla uskon varsinainen ydin on se, että Raamattu perustelee hänen Raamatun tulkintansa älykkäästi ja aukottomasti. Miksi siis keskittyä johonkin, mikä ei ole asian ydin?

  Kaiken lisäksi voi sanoa, ettei nykysuomalaista seurakuntalaista useimmiten paljoa kiinnosta, voiko hänen hengellisiä näkemyksiään millään tavalla perustella Raamatulla.

  Ja nekin, jotka haluavat ”perustaa” näkemyksiään Raamattuun, eivät kovin paljon keskustele siitä, mistä muualta heidän viisautensa ja tietonsa tulevat. Asiassa pitäisi kuitenkin olla itua, sillä 2000 vuodessa paljon on muuttunut. Myös historia osoittaa, ettei muiden ihmisten kannalta ole olennaista, uskooko ihminen nimenomaan Raamattuun, vaan miten hän sitä tulkitsee.

  Yhtä asiaa ei silti pitäisi koskaan jättää hämäryyteen. Raamatun myötä kristityllä on välillisesti iso joukko ulkoisia auktoriteetteja. Ottamalla Raamatun auktoriteetiksi kristityllä on käytännössä auktoriteetteinaan vähintään ne kirkolliskokoukset, joissa on päätetty, mitä kirjoituksia Raamattuun otetaan ja miten niitä on käännetty. Toiseksi kristityllä on auktoriteetteinaan ne kirjoittajat, jotka ovat eri aikoina kirjoittaneet Raamattuun myöhemmin hyväksyttyjä tekstejään. Uusimpien arkeologisten löytöjen myötä on myös todistettu oikeaksi se kriittisen Raamattutieteen jo varhain päättelemä totuus, että esimerkiksi Raamattuun hyväksytyistä evankeliumeista oli monia versioita.

  Kristityllä on siis välttämättä monta ulkoista auktoriteettia. Se saattaa unohtua, kun puhutaan Raamatusta yhtenä teoksena. Raamattua ei ole suunniteltu yhdeksi kirjaksi - ja siitä juontuvat sen sisäiset ristiriidat.

  Raamattu on siis ehdottomasti mainittava auktoriteettina kristillisyyden yhteydessä. Toinen kysymys on, missä yhteydessä siitä muutoin kannattaa mainita.

  Jos kristinuskoa yritettäisiin määritellä ilman ulkoisia auktoriteetteja, näkemysten hajanaisuus olisi kestämätöntä, vielä suurempaa kuin nyt. Ja nykyistäkin kristillisten kirkkojen moninaisuutta pidetään ongelmana...

  Tämän vuoksi se, miten kristillisyys määritellään, ei ole koskaan vain teoreettinen, vaan myös kommunikatiivinen kaikki kristityt samalla kertaa huomioon ottava kysymys. Raamatun tulkinnanvaraisuuden vuoksi näin tulee varmasti pitkään olemaankin. Niinpä ei voida lähteä siitä, että jokainen määrittelee kristillisyyden peruslähtökohdat niin kuin haluaa.

  Tarkemmin ottaen kristillisyydeksi on esimerkiksi ekumenian piirissä haluttu määritellä usko Jeesukseen Kristukseen Pelastajana, yhteen kolmiyhteiseen Jumalaan ja Raamattuun pelastuksen lähteenä. Näin ollen muun muassa kristittyinä itseään pitäviä mormoneja eivät muut pidä kristittyinä.

  Esimerkiksi Kirkkojen Maailman Neuvoston johtamassa ekumeniassa tämäkin asia on konkretisoitunut. Toisaalta läheiseen yhteistyöhön on hyväksytty unitaarit, jotka eivät tarkkaan ottaen täytä edellä mainittuja ehtoja.

  Mitä tämä kaikki tarkoittaa sitten kristillisen etsimisen näkökulmasta?

  Kovin paljon kristinuskon määritelmästä ei kannata etsinnän merkityksessä joustaa. Se, joka haluaa ajatella kristillisyyden liepeillä muutoin, voi rehellisesti ja kuvaavammin valita nimekkeensä monista vaihtoehdoista. Eivät tunnu huonoilta sellaiset kuten kristinuskon muotoutumista edeltävästä ajasta inspiroituva jeesusliikeläinen, areiolainen, tai laajemmin ajatellen Raamattua arvostava uskonnollinen mystikko, filosofinen mystikko, sisäisen auktoriteetin etsijä...

  Edellä on kyse siis teoreettisesta selkeydestä. Toinen asia on, miten näitä liepeillä olevia tulisi suvaita.

  Toivoa sopii, että ihmisten eettinen ja poliittinen taso riittää suvaitsevaisuuteen suhteessa edes omaa maailmankatsomustaan lähellä olevia lähimmäisiin.

  Se olisi tärkeää, sillä kristitylle etsijälle nämä kristinuskon liepeillä olevat voivat olla tärkeämpiäkin virikkeiden tuottajia ja näköalojen laajentajia kuin kristityiksi tunnustautuvat.

  Olennaistahan on, millaisina ulkoisina voimina nuo virikkeiden tuottajat etsijälle näyttäytyvät. Maailma on täynnä ulkoisia voimia, jotka eivät oikeasti välitä etsijän vapaudesta ja kehittymisestä, tarkemmin sanoen hengellisestä kehityksestä ja yleensä elämisen mielekkyyksistä ja tarkoituksista. Se, joka välittää, voi yhtä hyvin olla kristitty kuin ei-kristitty, mutta kaikki eivät ehkä löydä ketään. Erityisesti silloin paikkaansa puolustaa materiaalinen ärsyke, laajalle leviävä lehti. Varmaahan on, että hajottavia ärsykkeitä maailmassa on paljon.

  Yhteenvetäen. Etsijän eräänä elämänprojektina luulisikin olevan vastustaa ulkoisia voimia ja ärsykkeitä niin paljon, että etsien voi elää ilman ajelehtimista. Järkiperusteisesti tai Johdatuksessa tai jopa kutsumuksessa, mutta ilman ajelehtimista.

  Siksi nykyisessä maailmassa on luontevaa keskittyä sisäänpäin kääntymiseen. Jos asiat eivät tunnu olevan kunnossa, voi tutkia, miten paljon elämästään elää erilaisissa elämismaailmoissa. Niiden suhteen voi kokeilla muutosta. Tämä edellyttää kuitenkin kaikkien ärsykkeiden rehellistä, yleistämistaitoista tunnustamista.

  Esimerkiksi myös kaupassa käynti ja mainokset voivat huomaamatta vaikuttaa sisäiseen maailmaan. Kaupallinen maailma ei tietenkään vie ihmisen perimmäistä vapautta, mutta edistää muun muassa välineellistävän näkökulman käyttöä kaikessa. Välineellistävä näkökulma on länsimaiselle ihmiselle tosin niin tuttua ja sisäistettyä, ettei välttämättä ole mitään merkitystä, käykö hän kaupassa viisi kertaa vai kerran viikossa. Varsinkin jos herkistymistä vaativat elämänalueet ovat hänelle vieraita tai hyvin harvinaisia. Mutta yleisesti ottaen: tietenkin ihmiseen vaikuttaa tai useimmiten on jo vaikuttanut, jos hän jatkuvasti viipyy kaupallisten ärsykkeiden maailmassa selvästi pidempään kuin rukouksen ja muun herkemmin tasapainottavan toiminnan maailmassa. Kulttuuri - ulkoiset voimat - totuttavat ihmisiä siihen ajatukseen, että tällainen elämäntapa on sopivaa ja hyvää.

  Jos etsijä haluaa olla muutakin kuin älyllinen, etsiä voi myös erilaisin elämäntavoin yksin tai parisuhteiden ja ryhmien avulla. Parhaimmillaan ryhmät auttavat pysymään ryhdissä ja antavat vaihtoehtoisia näkökulmia sekä objektiivisempaa otetta. Asioistahan ei saa selvää, ellei niitä riittävän tehokkaasti ja monipuolisesti kokeile.

  Tietenkin ihmisen luo uudeksi, jos hän vähäisestä rukoilemisesta kykenee siirtymään vaikkapa tunniksi joka päivä keskeytyksettömään ja häiriöttömään rauhanrukoilemisen tilaan.

  Sellaisen vähintään ihanteeksi ymmärtäminen tosin edellyttää rauhan tärkeyden kokemista. Ja ymmärrystä siitä, miten viemme oman vaikutuksemme kaikkialle pääosin ei-älyllisellä ja ei-verbaalilla tasolla. Edelleen Jumalan välineellistäminen tehokkaasti ja lyhyesti lähetettyjen viestien juoksupojaksi tai Jumalan kokeminen etäisenä eivät tietenkään erityisemmin houkuttele keskittymään rauhaan kovin pitkäksi aikaa.

Näin kristityn etsijän luonteviksi uskonelämään vaikuttaviksi ulottuvuuksiksi näyttäytyvät Raamatuntulkinta, itsetutkiskelu ja kilvoittelu sekä jatkuva maailmankatsomuksen muodostaminen muutoin myös yleisuskonnollisista ja yleisinhimillisistä lähtökohdista.

  Nykyajan ihmiset ovatkin yhä useammin joko etsijöitä tai potentiaalisia etsijöitä. Asian tiedostamisessa voi olla heittoa, koska esimerkiksi lähes kaikki voidaan näköjään varustaa ”kristillistä”-nimilapulla. Jos kuitenkin katsotaan tosiasiallista elämäntapaa, kristitty on yhä useammin ensisijaisesti ihminen ja toissijaisesti kristitty. Etsimisen näkökulmasta tämä onkin monelle ainakin joskus välttämätöntä.

******

Jälkisanat (7.4.13.)

Kaikki kristilliset lehtijulkaisuni ovat tarkasti kohderyhmilleen suuntaamisestani selvästi rajoittuneet. Niin tuo yllä olevakin...

  Mutta epätavallisesti. Muun muassa koska minua ei kiinnosta ajatella sellaisia, kuten mikä ehkä olisi kokemuksellisesti parasta kristillisyyttä kristinuskon tavanomaisissa suunnissa. (Pienijäsenisiä erikoistapauksia toki on. Kuten kveekarit ovat minua (periaatteessa) kiehtova suuntaus mm. siksi, että heillä opillisuudet ovat niin vähissä.)

Kumpi on pahempi? Liian vähäiset ja "järkiperäisesti hahmotetut" vai liialliset ja huumeenomaiset odotukset?

  Teoriasta en tiedä, mutta kohtaamissani käytännöissä yleensä mielestäni jälkimmäiset.

  Useimmat tuntemani kristityt olenkin aina nähnyt ytimellisesti valoisiksi jo vain siksi, että heillä on ollut suhteellisuudentajua henkisen kasvun hahmotelmissaan ja odotuksissaan. ("Kristityn kasvu" -käsite ei sisällä suurta kasvua...)

  Hyvin muistamanani taustana tuolle minulla ovat muistot eräistä, jotka kuvittelevat pelkillä tunnekokemuksilla, muutamilla helpoilla harvoin tekemillään harjoituksilla ja ajankohtiin sidotuilla kosmisilla energioilla muuttuvansa huikeasti heti, jos siltä tuntuu... yrittämättäkään osoittaa sitä mitenkään... Vaikka samaan huumaan sitoutumaton lapsikin näkee, että he vain syventävät mukavuusalueellaan oloaan ja yhä yliherkemmin torjuvat sen laajenemisen, kyvyn kohdata selvästi itsestään poikkeavia ihmisiä.

  Edelleen olen nähnyt useimmat kristityt valoisiksi siten, että he eivät näytä niin itseisarvoisesti etsivän helppoutta-mukavuutta-nautintoa kuin esimerkiksi useimmat New Age -ihmiset. Suomessa kristinusko on yleensä myös niin sidottu yleiskulttuurin älyllisiin virtauksiin, että - jos dogmatiikka ohitetaan - monesti paljonkin logiikkaa on havaittavissa...

  Ja sehän on oikein hyvä, sillä eiväthän koulut erityisemmin opeta itsenäisyyttä. (Myös yliopisto on useimmiten koulumainen ja lasken sen kouluksi.) On valtavat määrät virheellisen päättelyn tapoja, joiden huomaaminen ja varominen... ei ihmisten enemmistöä juuri kiinnosta itsessään...

  Toisaalta, useimpien kohtaamieni kristittyjen henkisissä ja katsomuksellisissa älyllisissä asioissa uinuva melkoinen maallistuneisuus ja kaavamaisuus ei voi olla minua innostavaa.

  Oikeasti se, mikä oli minulle avaavinta ja hienointa kristittyjen kanssa aktiiviaikoinani, oli se sanoinkuvaamaton valo, mikä juontui heidän rukoilemisestaan ja muusta yhteisyydestään. (On olemassa "kristillinen yhteisyys" - se on kokemuksessani selvästi erilainen "aallonpituus" kuin mikään muu yhteisyys.)

  Mutta "höpötetään" taas yhden artikkelin verran sanoja, niin maadoitutaan hahmottamaan tilanteita.

Lähtökohtani.

  Miten kirjoittaa - lähinnä nuorille - korkeakoulutetuille suomalaisille kristityille etsijöille? (Tai yleensä eurooppalaisille sellaisille.)

  Tuntumani on aina ollut (silloin kun olen sen hankkinut), että suurin osa heistä punnitsee kauan merkittävin tuntein pieniäkin opillisia liikahduksiaan ja kokeilujaan. Uskon intensiteetin vaihtelut, ilman ääri-ilmiöitäkin, voivat olla heille suurempia asioita kuin mitä ulkopuolelta näyttää ja arvataan. Ja muuta sellaista.

  Eipä tuollaisia huomioiden olekaan kovin paljon kaltaiseni katalysoijan sanottavissa, jos haluaa saada aikaan edes sen vähäisen vapautumisen vaikutuksen mikä saatavilla on.

  Radikaalimpi linja kuin mitä kolumnissa ilmaisen tuottaisi vain vastareaktioita, ohittamista ja muuta hyödytöntä.

Ja entä mitä sitten oikeasti ajattelen katsomuksellisesta etsimisestä?

  Mitä sen väliä on.

  Jokainenhan voi kasvaa vain omalta perustaltaan. Eikä suuri vertaileminen toisiin ole välttämättä ollenkaan hyödyksi.

  Enkä ole tavallinen ihminen, joka kirjoittaa ensisijaisesti vain projisoiden itseään.

  Eivätkä omakohtaiset etsintäni yleensä linjausteni mukaan edes kuulu julkisuuteen.

  Oleellista minulle on ollut 1) se, milloin ja keillä kristityillä toimii tässäkin kolumnissani ilmentämäni katalyyttisyys ja sisältövalintojen linja. Ja 2) se, että kristinuskoa pyritään prosessoimaan ja uudistamaan kaikilla tasoilla.

Noiden lähtökohtien vuoksi pidäkkeettömistä kirjoituksistani aiemmin paljon tykänneille sanoisin, että kolumnini voi nähdä pelkästään kunniakkaassa valossa. Kuin avaukseksi, alustukseksi... Eli jos myönteistä muutosta haluaa katalysoida todeksi, muutoksen mekaniikoista ei välttämättä kannata paljoa kirjoittaa tarkasti monessakaan aiheessa ja monellekaan kohderyhmälle.

  Todellisuus on yleensä poluton maa, missä viisaus ei ole automaattikaava; monet luonnonvoimat vaikuttavat yksilöllisiin ihmisiin ja tilanteisiin.

  Siksi kolumniani ei mielestäni pidä nähdä mitenkään vajaana, vaikka se on vain "avauksenomainen" ja kolumnille tyypillisen lyhyt.

Muistan, miten motivaationi tuon tekstin kirjoittamiseen nousi auttavaisuudestani suhteessa yksilöiden henkisiin ja älyllisiin prosesseihin. Ja siihen liittyen, pysyvästä vakaumuksestani pitää kaikissa piireissäni katalyyttisyyttä itselleni sopivana sävelenä, roolina ja - ajoittain, ja etenkin noina aikoina - jopa elämäntehtävänä.

  Asia, jota voi olla vaikea ymmärtää.

  (Miksi joku on katalyytti omana itsenään ja usein muutenkin pohjimmiltaan neutraali; miksei häntä voi leimata. - Nykymaailmassa varmaan edelleen harva ymmärtää minua pitkien katsomuksellisten siltojen rakentamisessani. Varsinkin jos on lukenut muitakin kirjoituksiani.)

  Mutta jonka en tässä selitä taustoja.

Kiinnikettä aiheen ajankohtaisuuteen sain pastori Antti Kylliäisen Kaikki pääsevät taivaaseen -kirjasta (1. p. 1997), koska se oli vielä artikkelini kirjoitusaikaan kaikkien hyvin muistama Merkkitapaus.

  Se oli esimerkki aidosta etsimisestä, jota oli totuttu joskus havaitsemaan pienimuotoisesti rivikristityiltä, ei kirkon työntekijöiltä. Ja Kylliäisen kirja oli myös sitä liberaaliuden tasoa, minkä ajattelin lukijoillani keskimäärin olevan.

  Kylliäinen teki kirjastaan muuten vielä uudistetun laitoksen, mutta en muista median sitä erityisemmin huomioineen.