Vastuu, globaalisuus ja kristillisyys

Sitaatteja artikkelistani Vastuu-sanan aika. Vastuu globaalisuus ja kristillisyys (Etsijä 4/1999). 

Johdanto

Tässä tulee lähes koko artikkeli ja monestakin näkökulmasta parhaat palat. - Olen poistanut alkuperäisestä 10-20 % (7.4.13.)

  Lisäksi olen tehnyt neljä pikkulisäystä (5.8.99).

  Tietysti nyt tekisin tästä aiheesta aivan toisenlaisen artikkelin. Mutta on tässä monin paikoin vieläkin viehättäviä kohtia.

Artikkelini on noussut ensisijaisesti erikoisesta kehyksestä - eräästä kauan sitten loppuneesta, tietämistäni vapaamielisimmästä, filosofisuuttakin sisältäneestä kristillisestä keskustelupiiristä.

  (Sai osallistua mitä uskontoa tai muuta katsomusta sitten kannattikaan. Ja itse asiassa määrittelin itseni jossain vaiheessa vapaasti Kristuskeskeiseksi. - Sitä kristillisempää nimikettä en ole itsestäni koskaan käyttänyt.)

  Poisjättämäni pätkät liittyvät eniten kuvioihin, joista on hankala mitään merkittävää sanoa kun suuntaa tekstinsä samanaikaisesti monenlaisille kristityille. (Ääriryhmät poislaskien.) Ja ovat myös paikoin melko kaukana nykyisestä ajattelutavastani.

  Tarkoitan esimerkiksi rukoilemista ja halua tehdä (yksityisinkin) rukouksin makropolitiikkaa, mikä kuvio liittyy tietysti rukoilemisen käsitteeseen.

  Ja myös varsin haasteellisena pidän sitä, miten pitäisi käsitellä halua tai haluttomuutta kristillisyyden kautta (mutta yhtä hyvin myös: minkä tahansa kautta) olla ikään kuin koko maailmasta vastuussa... mikä tietysti liittyy siihen, mikä kaikki katsotaan yleissivistykseksi; miten joukkoinformaatiovälineiden informaatiotulvaan suhtaudutaan, jne.

Tein julkaisuni tarkoituksella ensisijaisesti selailuluontoiseksi.

  Sillä otteella toimien saatoin olla menemättä lehden linjaan nähden liian radikaaliksi (artikkelini oli jo osin käsittääkseni silloisen linjan ulkorajoilla) ja kuitenkin pysyä täysin sanojeni takana.

  Toivon, ettet luovuta, jos jossain vähän koet puuduttavuutta ja muuta ei-niin-kivaa, sillä artikkelissa on ainutlaatuisen kiehtoviakin kohtia mukana.

7.4.13

S. R.

******

" Hahmotellen haluaisin keskustella siitä, millainen on rukoilemisen, kristillisyyden ja varsinkin kristittyjen vastuullisuuden rooli maailmassa, joka on yhä enemmän kuin yksi laiva? Maailmassa, jossa - vaikka kaikki eivät sitä halua - ekumenia lisääntyy, myös uskontojen välinen ekumenia. Maailmassa, jossa uskontojen arvovaltaisten edustajien yhteistyö myös suoraan, tarkoitan ateistienkin ymmärtämällä tavalla suoraan, on turvallisuuspoliittisesti merkityksellistä, kuten Kosovon tapahtumien taustaneuvotteluista olemme saaneet tietää (Serbian ortodoksikirkon käännyttäminen Milosevicia vastaan). Itse asiassa, eheästi kysyen, yli "pitäisi"-täytymöjen, mitä kaikkea rikasta vastuullisuus voisi pienelle ihmiselle olla? Mitä vastuu on? (Tykkään filosofiasta.)

Planeetan tilasta ja ihmiskunnan henkisestä ja määrällisestä kasvusta johtuen ajatukset siitä, että voisi elää vaikuttamatta muihin, käyvät yhä vähemmiksi. Ajattelu siirtyy yhä enemmän maailmanlaajuiseen perspektiiviin.

  Uskontojen hengellisestä perinnöstä ponnistaa muun muassa globaalin eettisen vastuun hahmottamisen ja levittämisen maailmaneetos-prosessi. Siinä on sitä koko ajan yleistyvää oivallusta, että maailman väkiluvun lisääntymisestä huolimatta yksilöiden sisäiseen muutokseen on hyvin tärkeää keskittyä.

  Hans Küngin ja kumppaneiden Maailmaneetossäätiö toimii Saksassa. Lutherkin toimi, mutta nyt voin ilokseni todeta, että jako maalliseen ja hengelliseen katsotaan lievemmäksi. " (...) " [P]yhyydentunto [kun sen haavoittuvaisuus ja todellisuus ymmärretään] on nähdäkseni yhä enemmän toimimassa eräänä siltana uskovien välisessä yhteistyössä.

Nähdäkseni ehyt pyhyydentunto, sellainen mitä ei tarvitse salata, sellainen, minkä luota ei helposti suljettaisi muita lähimmäisiä pois, sellainen, minkä mieluusti soisi vain laajenevan eikä jäävän vaikkapa kirkkoihin, on valtava asia. (Niinpä jos ihmisiä tarvitsee luokitella tai erotella, esimerkiksi tässä ja suhtautumisessa oman kehittymisen mahdollisuuksiin voisi olla jotain paljon tärkeämpää kuin vaikkapa jopa eroissa uskontojen välillä.)

  Esimerkiksi paljolti uskon yhteisöistä lähtenyt mutta niitä paljon laajempi on antikapitalistinen (ja antimilitaristinen) Kairos-liike (jonka eräässä Suomen ryhmässä allekirjoittanutkin on mukana).

Jne. Vastuu menestyy ainakin sanana. Ja siihen liittyen ruohonjuuritason merkityksen tiedostaminen yli maailmankatsomuksellisten rajojen.

  David C. Kortenin globalisaatiokriittisten menestyskirjojen tuotoista paljon tulojaan saava, ruohonjuuritason merkitystä korostava Positive Futures Network pyrkii laajentamaan tietoisuutta mahdollisuuksista olla, elää, työskennellä alistumatta niin sanottuun yhtiövaltaan. Yksi ilmiö tässä kohdin on ekokylien määrän suuri kasvu, muun muassa Suomessa.

  Matti Wuori on kertonut ruohonjuuritason merkityksestä hyvin esimerkiksi oikeuskulttuurin eteenpäinmenossa, myös Suomessa. (Suuria massoja ei aina tarvita suuriin vaikutuksiin, mutta pitkäaikaista jatkuvaa sitkeyttä kyllä.) Mutta selvää on että nyt on vastuu-sanan aika ja ruohonjuuritason merkitys on korostumassa (ja esimerkiksi äänestämisen merkitys kaventumassa). "

" [R]uokaa voidaan jakaa ja sellaista, mutta voidaanko maailmaa muutoin parantaakaan ilman sisäistä eheyttä. Kristillisyyteen kuuluu mielestäni eheys ainakin tavoitteena ja tietynlainen (varsinkin Isä meidän-rukouksessa painottuva) omanvoitonpyynnin puute, intressittömyys. Juuri tuollainen intressittömyys saa arvostusta laajalti yli maailmankatsomuksellisten rajojen.

  Tulen risteykseen: en oikein voi olla vastuullinen jos en tiedosta eheyteen pyrkimisen tärkeyttä. Mutta vastuullisuuden olisi jotenkin kuuluttava hyvään elämään. Johtopäätös: on vastuullista etsiä eheyttä." (...)

  " Etsisinkö eheyttä hiljaisuudesta, vaikkapa tarpeeseen, vastapainoksi hajottaville, liian moninaisille, välineellistäville suuntautumisille? Löydän mystikot. Etsisinkö eheyttä rakastamisesta - löydän muita teitä, jotka vievät, samoin kuin mystikkojen lukeminen, yhä kauemmas siitä, mitä kristillisyyden yleensä odotetaan olevan.

  Vastuu, jota tuskin kukaan kieltää, mutta jota jotkut vähättelevät korostaessaan arkipäivän tapoja, koskee niiden lisäksi mielestäni yhtä paljon pitkiä linjoja - elänkö kuten aina ennenkin vai tahdonko yrittää kehittää itseäni ja mihin siinä keskittyisin. Tässä asiassa tilanne on jonkin verran toisenlainen kuin Jeesuksen aikana. Meillä on aikaa, jos niin haluamme, sekä elinaikaa että vapaa-aikaa, ihan toisella lailla kuin aikoinaan niillä, joiden oli pakko raataa. "

(...) " Normaalisti ketään ei kiinnosta testata tai epäillä suvaitsevaisuuttasi, riittää että tunnustat sen. " (...)

"Mutta ekumeniasta puheenollen, vaikka ekumenia olisi kutsumus, uskontojen välinen ekumenia on asia, jota ei monessa piirissä, perinteisten ekumeenikoidenkaan piirissä, oikein voi ottaa edes puheeksi. Toistaiseksi yhteistyöhön päästään uskontojen vallanpitäjien tasolla konkreettisesti Maan yhteisissä asioissa, maailman suurongelmissa köyhyydestä lähtien, paljon helpommin kuin Jumalan suhteen, vaikka kaikki pöydän ääressä olijat olisivat yksijumalaisia. "

  (...)

  "Oman kokemukseni mukaan rauhallisinta - jopa hyvin rauhallista - on, kun vaikkapa kriisissä tietää kaiken, minkä luulee tarvinneensa, ja on tehnyt sen, minkä olisi tehnyt myös viimeisellä rajalla (eli suunnilleen: jos juuri olisi kuoltava) ollakseen hyvä ihminen. Jotkut meistä korvaavat "viimeisellä rajalla" ilmaisun mielellään ilmaisulla "Jumalan edessä", vaikkakin kai meistä useimmat ovat sitä mieltä, että "Jumalan edessä" voi olla monella tavalla. Tai ainakin jotkut kertovat olevansa. Kun ihminen kokee olevansa ensisijaisesti Jumala-suhteessa ja toissijaisesti maailma-suhteessa, kysymykset siitä, mitä hän rukoilulla tai Jumalan edessä olemisella haluaa tarkoittaa, nousevat tärkeiksi. Ei tärkeiksi siten, että olisi olemassa jokin oikea määritelmä, vaan tärkeiksi muun muassa siksi, että nuo kuvailut - julkistipa yksilö niitä tai ei - suhteutuvat myös vastuuseen, vastuuseen myös suhteessa maailmaan, riippumatta siitä, mitä yksilö itse ajattelee maailmaan kohdistuvan vastuunsa laadusta.

  Mutta voinko tarkastella selkeästi maailmaan kohdistuvan vastuuni laatua, jos minulle on vastuullisuuteni ymmärtämisessä tärkeintä (ei pieni sydämen aavistus vaan) selvästi toimintaan pakottava tunne?

  Tunnemmeko vastuuta samoin?

  Olisiko tällainen tuohon yleinen vastaus, jos oikein mietittäisiin: "Vastuuntunne taitaa minulla olla samantyyppinen kuin muillakin, mutta en ehkä juuri koskaan tule sitä ajatelleeksi, koska ajattelen vastuun tuntemisen olevan niin henkilökohtainen ja tunteena tuttu asia. Niin tuttu, että luulen tuntevani sen niin kuin luulen tuntevani vielä paljon tutumman oloisen asian, itseni, vaikka en ymmärtaisi paljoa siitäkään."

Miten tunnen vastuuta? Mikä on vapauteni, minäkuvani, minän ja ei-minän raja, kun tunnen vastuuta? (Tässä on portteja osaan niistä asioihin, joiden myötä pidän ehyttä pyhyyttä niin valtavana asiana.) Miksi kuvittelen, että olen yhtä vapaa ja rehellinen itselleni vastuullisuuteni suhteen kuin aina ennenkin vain siksi että minulla on samanlainen vastuun tunne kuin aina ennenkin.

  Monet kristityistä eivät halua tietääkään kristinuskoa edeltäneen Jeesus-liikkeen tavoista olla yhteisöllisessä vastuussa, toiset tuntevat vastuuta perheestään aseistautumalla ja linnoittautumalla ja pakottamalla lapsensa päivärytmiin jossa myös sellainenkin suuri vapauden alue kuin rukous on juuri määrättynä hetkenä määrätyllä kaavalla. Vastuuntunne voi toimia ajattelemattomuuden tukijana.

  Niinpä vastuu voi melko sallitusti olla mitä tahansa. Eli jos arvostelemme militaristista kristittyä, arvostelemme suoraan objektiivisesti hänen tekojaan, emme yleensä kommentoi hänen suhdettaan vastuullisuuteen tai muuta vastaavaa. Emme kysy häneltä hänen suhteestaan vastuullisuuteen, eheyteen, pyhyyteen. Ikään kuin uskonelämällä ei voisi järkevästi argumentoida arkipäivän ratkaisuissa.

  Mitä tahansa vastuu kullekin on, se on yleensä joka tapauksessa minätunnon linnake, ainakin kun (")harhailujen(") jälkeen päätetään ryhdistäytyä.

  Kuitenkin: jokainen on yksilö ja yksilönä jokainen voi olla johonkin rajaan saakka vastuussa vain omalla tavallaan.

  Ja kuitenkin on jotain yhteistä: jos jokainen on vastuussa, jokainen on vastuussa tekojensa seurausten tiedostamisen selkeyttämisestä.

  Vai onko kaikki suhteessa vain minätuntoon.

  Vaikkapa näin. Käyttäydyn jossain tärkeässä asiassa, prosessissa, Lapsen tilaisesti, esimerkiksi koska uskon että lapset pääsevät taivaaseen, mikä onkin tavallaan totta. Sitten jokin meneekin pieleen, vaikkapa siksi että en sittenkään ole käyttäytynyt pelkästään Lapsen tilassa vaan vaikkapa kasvatukseni ohjaamana olen ollut liian usein liian kohtelias ja saattanut itseni tilanteisiin joita en viime kädessä jaksakaan, ja minusta tuntuu, että minun on pakko tehdä jokin Ratkaisu. Niinpä Otan Vastuuta ja saavutan Vanhemman tilan ja tuon tilan saavuttaminen muodostuu minulle tärkeäksi. Niin tärkeäksi, että hyvin paljon vain tuon tilanvaihdoksen vuoksi uskon tehneeni niin oikean ratkaisun ettei sitä tarvitse myöhemmin miettiä, vaan voin keskittyä unohtamiseen ja yksinkertaisten mallien päähäni iskostamiseen, kulttuuriperinteeni siivillä, enkä suinkaan tiedostamiseni selkeyttämiseen (että mitä todella tapahtui ja mitkä olivat seuraukset ja mitä voin oppia).

Muottiin vaatiminen ohittaa aina yksilöllisyyttä. Tätä voi olla vaikea uskoa, jos ei usko kehitykseensä. Toinen uskoo enemmän, toinen vähemmän. Jos uskoo enemmän, vastuun ottaminen omasta kehityksestään tulee mielekkääksi. Jos uskoo vähemmän, elämä kerryttää kokemuksillaan lähinnä älyllis-tiedollista pääomaa. Mitä enemmän uskoo kehitykseensä, sitä enemmän elämä voi olla prosessi eli sellaista, mikä minusta elämältä tuntuu.

Haluammeko määritellä vastuun ennemminkin vapaudessa tapahtuvaksi kuin joksikin mekaniikaksi?

  Minä kallistun vapauden kannalle (perusteita en tässä voi esittää). Siinä muottiin valaminen ehkäisee todellisen vastuun ottamista. Jos en ole vapaa ja kumminkin konkreettisesti "otan vastuuta", itse asiassa en itse sitä ota, vaan kulttuuri minussa ottaa, minun kauttani.

Aikamme on sellainen, liekö ollut aina, että ihminen lähtee muodostamaan elämästään tunnetta. Elämän on tunnuttava (tämä on esiajattelutasoa) tietynlaiselta. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Ollaan kaukana kantilaisuudesta. En erityisesti juhli kantilaisuutta, mutta huomaan, että kantilaisuuden vaatiminen ajatuskokeenakin loukkaa syvästi monien ihmisten vapaudentunnetta. Vapaudentunnetta, joka voi olla uskontoakin perimmäisempi, jos uskonto on yksilölle - John Vikströmin ilmaisua käyttääkseni - à la carte-tyyppistä...

  Toisaalta vierastan tuollaista Vikströmin salavihkaista muotitusta (esimerkiksi Vartija 2/1999:ssä). Jos kristityn pitää olla jossain rajoissa Vikströmin mukaan, määritelköön hän ne rajat oman näkemyksensä mukaan. Eli miten kristitty voi tietää vastuunsa kristittynä, jos hän ei edes tiedä, miten itse määrittelisi kristinuskon?

  Mikäpä olisi kristityn vastuullisuuden suhde vaikkapa maailman pirstaloitumiseen, vieraantumisilmiöön ja sitä kautta vaikkapa hengeneläjä Buberiin (1878 - 1965) ja filosofi Levinasiin (1906 - 95)? Siinä olisi miettimistä useamman jutun verran.

Kiinnostuin viimeksi vastuun erilaisista määritelmistä äskettäin eräässä kaupallisessa koulutuksessa, jossa sain työnantajani puolesta olla, nimittäin meidät pistettiin määrittelemään vastuukäsite. Ja siitähän en ollut samaa mieltä palkansaajahenkisten kanssa, varsinkin kun koulutuksen tarkoitus oli leipoa meihin yrittäjähenkisyyttä. Lopulta vastuu-käsite osoittautuikin ihan muuksi kuin arkipäiväiseksi, suorastaan filosofiseksi mustekalaksi.

  Palkansaajahenkisyydessä vastuu mielestäni rajautuu paljon useammin seuraamuksista välittämättä kuin yrittäjähenkisyydessä. Erityisesti tuossa koulutuksessa jäi mieleen erään koulutettavan vastuuta koskeva "määritelmä", jossa vastuullisuus jäi vain eräänlaiseksi käytännössä hyvin epämääräiseksi kaverillisuudeksi.

  Vastuu on pyhä asia kulttuurissamme siinä mielessä, että se on määrittynyt jotenkin koskemattomaksi. Tavalla tai toisella vastuun lähtökohtiin puuttuja kohtaa ajattelusta kieltäytyvän vastareaktion: "Vai yrität sinä arvioida minun vastuusuhteisiin menemisten perusteita! Loukkaat perimmäistä valinnanvapauttani. Minulla on oikeus ottaa elämääni ne vastuut joita haluan ja jättää jotkut toiset vastuut pois!" Modernismiin kuuluu siis jossain mielessä, että perimmäisiä valintoja ei tarvitse perustella. Vastuu vastuiden valitsemisesta ei ole sopiva keskustelunaihe kahvipöytään. "