Rauhanrukoileminen ja kristillisyys - Osa oheismateriaaleistani alustamaani Näky ry:n Teemailtaan 19.4.01 (kaikkea tarkistamatta hieman uudistettu 12.4.13)

Huom. Jos sinulle ei sovi sana "Jumala" tässä kirjoituksessani, korvaa se jollain sinulle sopivalla sanalla. - Ei tällaisessa asiassa ole varaa jäädä sanoihin kiinni.

Ydinsanomani on se, että rauhanrukouksilla voi olla puheenaiheeksi asti merkittävää merkitystä vain, jos rauha on muutoinkin oleellista rukoilijain elämäntavassa korkeamoraalistenn rukousten ja Luottamuksen kautta.

  (Onko Luottamus sitten helposti vaarallisesti sokeaa? Siitä keskusteltiin Näky ry:ssä hyvin. Ja keskustelussa esittämäni näkemykseni tulen esittämään lähiaikoina tässä blogissa.)

TAUSTAA

Kävi niin, että Teemailtani veti puoleensa osanottajia tavallista selvästi vähemmän.

  Syitä on aina tietysti monia. Mutta kristityille on melko tyypillistä, että rauha ei heitä kiinnosta, jos mitään erityistä ei tapahdu.

  Koska rauhanrukoileminen ei sen tärkeäksi kokemisestani huolimatta herättänyt kovin suuria inspiroitumisia, tämä avaukseni ei johtanut mihinkään.

  Sitten tuli 11.9.01, minkä jälkeen kirkot täyttyivät rauhanrukoilijoista.

  Kuvio kertoo siitä, miten itsekeskeistä itsensä rauhoittelemista rauhanrukoileminenkin oikeasti on.

Kohti maailmanrauhaa

Kun puhutaan rauhanrukouksista, ensisijaisena tavoitteena on yleensä saada ulkoisesti valtioiden ja muiden isojen osapuolien välisessä toiminnassa näkyvää rauhaa.

  Kun kuitenkin yhä edelleen vain pieni osa rukouksista suuntautuu rauhaan, varsinkin maailmanrauhaan, on jo siksi ainakin hiukan kohtuutonta sanoa, etteivät maailmanrauhan rukoukset vaikuttaisi mitään. Olen varma että ne vaikuttavat paljonkin. Ja tällaisia vaikutusyhteyksiä olisi kristittyjen hyvä koettaa tunnistaa (ei niinkään teknisen älynkäytön kautta, vaan sen sellaisen elämisen kautta, mihin rukoileminenkin kuuluu).

  Ja olen varma että poliittisesti ja hengellisesti maailmanrauha on huikeasti tärkeämpi aihe rukoilla ja ajatella kuin rauha Suomen sisä- ja lähialuepolitiikan kautta. Niin kauan kuin kansat lohkovat itsensä irti muusta maailmasta ne eivät voi olla muuta kuin laumoja. Niin kauan kuin kansat eivät ymmärrä keskittää oikeasti (eikä vain älyn tasolla) energiaa lähimmäisyyden ajatuksiin tasavertaisuudesta jne. - niin kauan maailmanrauhanrukoilemiset ovat lähinnä oman hyveellisyyden tekopyhää vakuuttelua, silittelyä.

  Kaikki myös tietävät, että suggestioilla - riippumatta uskonnosta - voidaan saada aikaan rauhaa kaikilla tasoilla. Ja kaikki arvannevat myös, ettei se ole syvin mahdollinen rauhantie. Silti näistä teknisistä huomioista on vielä isot askeleet syvän rauhan käytännön toteutukseen. Ne askeleet on jokaisen itse otettava. Hengellisyys on siinä apuna haasteellisimmissakin vaiheissa. Kristillisyyden kautta näitä askeleita voi ottaa aivan hyvin - uskontoa ei tarvitse vaihtaa tähän asiaan liittyen. Toinen asia on, että kannattaa analysoida, mikä on mennyt vikaan niillä kristityillä, jotka ovat käyttäytyneet korostetun väkivaltaisesti. Jokainen kuitenkin ymmärtää, ettei vaikkapa Kristus-mietiskely sinänsä tee ketään ainakaan väkivaltaiseksi.

  Ja olittepa kanssani samaa tai eri mieltä maailmanrauhan rukoilemisen tärkeydestä, joka tapauksessa niitä pidetään yhä suuremmin joukoin yhä useammin ja tämä on yksi kristittyjä, uskontokuntia ja ihmiskuntaa yleensäkin yhdistävistä tekijöistä. Ja yhteisyydestä versoo myös rauha.

Ihmiskuntaa ylipäänsä yhdistävät todelliset prosessit ja elävät kysymykset, kuten ympäristöongelmat, kilvoittelun päämäärissä ja keinoissa siellä täällä ilmenevä yleispätevä viisaus sekä elävä Jumalasuhde. Näihin kannattaa yrittää löytää erilaisia lähestymistapoja. Voi tulla löytöjä. Ainakin tutustumismielessä kannattaa tarkastella erilaisia lähtökohtia, sillä todellinen suvaitsevaisuus ja väkivallaton kommunikaatio voivat nousta vain todellisesta ymmärtämisestä. Vasta sen jälkeen myös Jeesuksen opettama tapa olla vastaamatta väkivaltaan väkivallalla voi osoittautua mielekkääksi.

  Samoin kristittyjä ekumenisoivat nimenomaan alueet ja prosessit, joissa todelliset muutokset ajattelussa ja uskonelämässä sallitaan. Alueet, joilla todella voi kokea, tehdä ja ajatella. Eivätkä suinkaan alueet, joita saa meditoida, mutta joiden suhteen ei näytä saavan tulla mihinkään erityisen tarkkaan käsitykseen. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi kirkon hellimät "mysteerit", joiden suhteen ajattelun suurin piirtein pysähtymistä pidetään epäsuorasti jopa suurin piirtein kristillisenä arvona.

  Tarkoittamani mysteerit ovat kirkkojen vallan legitimoijia ja viimeisiä linnakkeita nyt kun kirkoilla ei ole suurempaa moraalista valtaa seurakuntalaisiinsa.

  Nuo mysteerit saavat myös niiden hyväksyjät pitämään auktoriteettien korostamista helpommin hyväksyttävänä. Mysteerit ovat kuin alue, jolla "rationaalinenkin ihminen saa ihmetellä kuin lapsi". Mysteerit ovat toistamalla luotuja niin voimakkaiksi, että on jo unohtunut, että kerran ne olivat vain Jeesus-liikkeen pienen vähemmistön tulkinta Jeesuksesta ja hänen merkityksestään. Varsinkin piispat jopa luovat kuvaa, että mysteerit ovat tärkeä uskonnollinen alue ja että ydinuskonnollisuutta ja oikeaa kristillisyyttä on omata elämänkatsomuksessaan nippu mysteerejä, joita ei ole tarkoitustakaan ratkaista. Käytännössä piispat ja muut vallanpitäjät olisivat varmaankin tyytyväisimpiä, jos kukaan ei osaisi ajatella, että uskoa voi olla myös mysteerien tärkeänä pitämisen ulkopuolella. Tätä kirjoittaessa vallanpitäjät ovat vielä siten voitolla, että vaikka suurin osa länsieurooppalaisista "uskoo toisin kuin mitä oma kirkko opettaa", jonkinlainen koskematon sädekehä ympäröi vielä sellaista tapaa olla uskonnollinen, jossa suurimpana korkeutena esitetään usko johonkin asiaan, "jota ei voi tietää". Tämä on kuitenkin tulevaisuudessa yhä vaikeampaa, koska ekumenian edetessä eri kirkkojen koskemattomina pidettyjä tulkintoja mysteereistä vertaillaan yhä enemmän. Lisäksi ihmisten psykologinen ymmärryskin itsestään kasvaa. Ihmiset kasvavat ymmärtämään, etteivät he usko mysteereihin uskoessaan arvoitukseen, vaan ovat todella vakuuttuneita jostain todellisesta, jota voi kuvata esimerkiksi sanoilla Henki tai energia. Tai heille tapahtuu jotakin, kun he tiedostavat mysteerin. Tai he ovat mysteerin kautta tulleet pysyvästi osalliseksi jostakin tapahtumasta, energiasta, Hengestä tms. Ensi askel kasvussa voisi siis olla sen ymmärtäminen, että omia kokemuksiaan ei kannata kuvata enemmillä sanoilla kuin on tarpeen.

  Sanat ovat kuitenkin kirkon vallan väline - puhun kirkosta nyt yksikössä, koska tässä lähes kaikki kirkot ovat samanlaisia. Kirkko tarvitsee sanoja paljon, koska sen pyrkimys Hengen todellisuuteen ei ole voimakas. Sanoista luopumalla kirkko voisi saavuttaa enemmän Kristuksen Rauhaa, mutta menettäisi voimakkaan vaikutusvaltansa mysteereihin suhtautumisessa. Sanoista luopuminen on Rauhan edellytys, mutta mysteerien avulla kirkko on kohottanut itsensä itsetarkoitukseksi periaatteellisessakin mielessä ja tästä asemastaan se ei halua luopua.

  Kirkko haluaa olla nykyaikainen, siisti ja puhdas ulkoiselta kuvaltaan ja sen sisällä on oikeastikin monin paikoin demokratian, eettisyyden ja jossain etsimisenkin henkeä. Kirkko haluaa antaa kuvan, että se voi uusiutua loistavasti, kunhan vain "hyvät ihmiset" saavat siinä työskennellä. Silti mysteerit ovat rakenteellinen tekijä, joka vaikeuttaa etsimistä mysteerittömiin uskontoihin verrattuna (joita voidaan pitää taikauskoisina, jos joku niin haluaa, mutta silloinkin se on yleensä eri asia kuin mitä nyt tarkoitan). Mysteerit ovat kirkon opissa myös rakenteellinen tekijä, joka ihmisten mielissä kaikkein eniten liittää Jumalan arvokkuuden ja kirkon arvovallan yhteen. Kirkko voi nöyrtyä miten paljon vain rukouksissaan ja muuten, mutta vaikka valta-kritiikki ohitettaisiin, mysteerien kohdalla kirkko on joka tapauksessa perusteettomasti saanut ihmiset uskomaan, että Jumala on arvokkaampi, kiehtovampi ja ihmisiä yhdistävämpi, jos siihen liittyy teoreettisia arvoituksia ja pitkiä perinteitä, siis asioita, joita kirkko kantaa instituutiona vetäen siten pakostakin Jumalan arvokkuutta omaksi arvovallakseen. Voi siis kysyä, onko kirkko pohjimmiltaan kunniallinen instituutio Jumalan edessä, kun se toisaalta on kuin kansan peili (niinhän eduskuntakin on!) ja ylläpitää kuvaansa Jumalasta (jonka puheesta ei päästä objektiiviseen yksimielisyyteen) tavoilla, jotka kahlehtivat ihmisiä senkin jälkeen, kun nämä eivät enää "usko niin kuin kirkko opettaa". Ihmisparat luulevat olevansa älykkäitä ja vapaita, kun huomaavat kirkossa tiettyjä hengettömiä ja dogmaattisia ja itselleen vieraita piirteitä ja alkavat uskoa vapaammin tai kieltävät Jumalan tai jopa koko hengellisyyden. Kuitenkin moni vielä uskoo yleispiirteiden osalta paljolti joukon mukana kun ei osaa yleispiirteiden tasolla ajatella. Ja ei osaa, kun kirkko kaikilla tasoilla on tullut opettaneeksi, millaista uskonnollisen uskon pitää joka tapauksessa olla.

  Kannattaa huomata, että kristillisyydessä voisi olla mysteerinä vaikka se, miten on mahdollista, että "2000 vuotta sitten kuollut mies tuottaa valtavaa rauhaa", mutta käytännössä se ei ole kristityille todellinen mysteeri tai keskeinen osa Kristuksen mysteeriota. Ainakaan kirkko ei siitä paljoa puhu edes Jouluna, jolloin Kristuksen hengellinen Rauha on valtavalla tavalla myös ei-kristittyjen koettavissa ilman Kristus-mietiskelyjäkin! Kenties siksi ettei kirkoissa ole koettu niin valtavaa rauhaa, että sitä pitäisi uskonasioista eniten korostaa. Toisaalta - miten paljon tämän kokemista on yritetty?

  Jotakin asiasta saattaa kuvata se, että mysteereistä puhuvat eniten ne, jotka niistä myös käytännössä eniten hyötyvät eli joiden valta-asemaa mysteerit legitimoivat.

  Jopa kirkkovuodessa ja jumalanpalveluskaavoissa voidaan tehdä pieniä muutoksia, mutta itse toistamisesta mysteerien suhteen kirkko ei voi luopua, koska ilman toistamista mysteerit eivät omalla voimallaan pysy pystyssä. Eli ei näytä olevan syvempää luottamusta Kristuksen mysteerion omaan voimaan ja esimerkiksi Kristuksen kirkosta riippumattomaan rauhaan. Luottamusta on vain opinkohtiin, joita voi teoreettisesti monipuolisesti väännellä ja käännellä. Kuten huomataan, Rauha on täysin päinvastainen elementti kuin oppiin sidottu mysteeriusko, joka kasvaa, mitä enemmän minäkuvaa kiinnitetään mysteereihin ja mitä useampiin mysteereihin uskotaan. Tällaisen sijaan syvä rauha kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän riisutaan kaikkea sitä, millä omaa minäkuvaa on pidetty pystyssä. Mitä suuremmaksi kasvaa luopumisvalmius (mikä usein käytännössä tarkoittaa myös konkreettista luopumista, ainakin se on tässä helpoin tie) sitä suuremmaksi kasvaa Rauha. Sen sijaan mysteereihin liittyy kaikkein suurin kiinnipitäminen. Se johtuu siitä, että paavit, piispat ja heidän latujaan kulkevat ovat halunneet, että ihmiset pitäisivät uskossa olemista ja mysteerien tärkeinä pitämistä samana asiana.

  Mysteerit kiinnittävät huomiota asioihin, joita ei voi tietää, joita ei ehkä tarvitse tietää tai joita on ainakin hyvin vaikea tietää sekä asioihin, joille ei voi enää mitään. Psykologisesti tällainen tukkii tai ainakin ratauttaa ainakin tavallisen ihmisen hengenelämää, ellei sitten vie siltä tykkänään inspiraatiota. Rauha-asiat (rauhallinen ympäristö, rauhan meditointi jne.) sen sijaan avaavat kenen tahansa hengenelämää, varsinkin kun ihminen ymmärtää, ettei ole osoitettavissa rajaa, minkä jälkeen suurempaa ja laajempaa rauhaa ei voisi olla. Ja sen ymmärtäminen tuskin on kovin vaikeaa, sillä muun väittämiselle ei ole mitään perusteita, vaan tarkastelussa ennakkoluulot jäävät näkymään paljaina.

  Eikä ekumeniaa voi tietenkään odottaa, jos kristityllä ei ole suurena arvona - ja ekumeenisessa toiminnassa suurimpana arvona - kristittyjen yhteisyys yhteiseen kirkkoon saakka. Rauhanrukoukset voivat olla hyvin ekumeenisia, koska ne vapauttavat mieltä ennakko-odotuksista sen suhteen, mitä hengellisen todellisuuden pitäisi olla ja miten sitä pitäisi tulkita. Rauhanrukoukset ovat vastakohta perinteiselle kaavoihin kangistuneelle kristillisyydelle, varsinkin luterilaisuudelle. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteivätkö luterilaiset ole osanneet usein eli vaikkapa suomalaiskansalliseksi perinteeksi saakka yhdistää luterilaisuuteensa muita elementtejä, kuten jo muinaisuudesta periytyvää luonnon kunnioitusta ja luonnon merkityksen monipuolista ymmärtämistä. Dogmaattisessa, monoliittista ajattelua ja muuta kulttuuria suosivassa hivenen arkaaisessa yhteiskunnassa näinkään perustavaa ja selkeää analyyttistä huomiota ei vain yleensä ole tehty tai tuotu selkeästi esille (vaan kulttuuri on joko hyväksyttävä tai hylättävä).

  Ja kun todellisemmin huomaamme yhteisyytemme, voimme todellisemmin olla myös toisillemme ystäviä yli kaikkien rajojen. Niinpä rauhanrukoukset saattavat innostaa kristittyjä eniten liittyen ekumeniaan. Eli lähimmäisyyden ajatus ja ylipäänsä Jeesuksen seuraaminen on edelleen liian radikaalia tavaraa.

Rukousten vaikutuksen voimistamisessa keskeisiä lähtökohtia ovat ehdoton usko rukousten voimaan ja rukousten sisällön elävöitys. (Ehdottoman uskon edellytyksestä on joskus havaittu joitain poikkeuksi, mutta se on toisen kirjoituksen aihe.)

  Uskossa rukousten voimaan on aste-eroja. Ehkä uskova helposti saavuttaa jonkin tason ja ajattelee sitten olevansa "niin täysin uskossa" ettei enempää tarvitse. Tosiasiassa Jumalauskoa ja sitä myötä esimerkiksi uskoa rukousten voimaan voi kasvattaa äärettömästi. Kokeilkaapa, mitä vaikuttaa teihin itseenne ja maailmaanne rukoileminen nyt ja sitten, kun tunnette kasvattaneenne uskoanne!

  Jossain vaiheessa huomaatte kuitenkin, että kasvuanne rajoittaa teidän kokonaisolemuksenne rajoittuneisuus. Teidän tulee siis puhdistua turhuuksistanne, parantaa heikkoutenne, kohottaa kaikkia puolianne ja antaa Jumalan siunata koko olemuksenne. Jos tämä on vaikeaa yksin, tarvitaan tietenkin ryhmävoimaa ja muita inspiraattoreita ja tukijoita. Olennaista on kuitenkin oivaltaa, ettei kukaan ole kieltänyt teitä tuomasta Jumalan Valtakuntaa maan päälle joka hetki - vaikkapa äänettömästi kenenkään huomaamatta. Eikä kukaan ole sanonut, että toimisitte väärin, jos esimerkiksi käytätte itsenne siunaamiseen paljon aikaa joka päivä. Jos olette hoidon tarpeessa, hoitakaa itseänne tai menkää toisten hoidettaviksi - se on viisautta, tervettä itsekeskeisyyttä. Huomaatte sitten, miten paljon avarammin kykenette rukoilemaan, kun olette itsenne kanssa tasapainossa.

  Rukoukset voivat siis muuttaa myös meitä itseämme, jos sen vain sallimme. Mutta emme voi olettaa, että rukoukset muuttavat meitä ainakaan enempää kuin mihin uskomme. Se, mihin pohjimmiltaan uskomme, on ikään kuin jatkuva pyyntö Jumalalle. Siksi kannattaa uskoa rohkeasti paljon suurempaan kuin mihin pelkällä maalaisjärjellä voisi ajatella olevan mielekästä.

  Edustan sitä tulkintaperinnettä, jossa Isä meidän-rukouksessa Jeesus tarkoitti "leivällä" Hengen leipää. Sillä uskovien välttämättömät perustarpeet olivat uskon vuoksi luvatut heille muutenkin. Se, mitä Jeesuksen mukaan meidän tulee rukoilla, on siis ravitsevaa Jumalayhteyttä - joka päivä. Tämä tulkinta näyttää meille myös Isä meidän-rukouksen täydellisenä. (Tietenkin tarvitaan muutakin syvempää ymmärrystä...)

Rukousten lisäksi ihmisten on tietenkin tehtävä myös konkreettisia tekoja. Ne pitävät meidät maan pinnalla ja ovat oivallisia muistutuksia kaikille. Teot ovat rukousten ankkureita. Teoissa ei tulisi olla mitään puolia, jotka muistuttavat itseä ja muita pelosta. Ei siis esimerkiksi mitään varmistelunhalua. (Tämä ei tarkoita sitä, etteikö samassa ihmisessä voisi olla joillain alueilla ehdotonta uskoa ja joillain alueilla neuroottista varmistelunhalua. Mutta usko siirtyy uuteen ulottuvuuteen kun neuroottista varmistelunhalua ei ole missään.)

  On ehkä vaikea uskoa, että rukouksilla voisi muuttaa itsensä, mutta mitään ei häviä kokeilemalla. Mitään ei häviä rukoilemalla rauhaa mieleensä, kehoonsa, kehonsa ympärille, jokaisen sanansa ympärille, jokaisen tekonsa ympärille, kotiinsa, ystävilleen ja niille, jotka herättävät vaikeita tunteita, kaupunkiinsa, valtioonsa ja Maa-planeetalle. Eikä ole ei-kristillistä jatkaa tällaista pitkään. Kristus oli Rauhan lähettiläs ja halusi itselleen seuraajia.

  Syntykää rauhan pyytäjiksi, edetkää rauhan välikappaleiksi, säteilkää rauhaa ja olkaa rauha. Jumalan aarteiden suhteen ette koskaan köyhdy, sillä kun annatte niin teille annetaan - ja saatte aina olla rauhassa, sillä voitte olla varmoja että työnantajanne (Jumala) huolehtii palkkiostanne.

  Uskokaa, toivokaa, rakastakaa ja tehkää maailma paremmaksi kaikille olennoille!

********************************************************************************************

JOHDANTO

SELVYYTTÄ SUBJEKTIIVISUUDEN HERNEROKKASUMUUN

Sanotaan, että esimerkiksi Kristuksen tunnusmerkkejä on, että häntä rukoillessa tulee ilo ja rauha. Ne ovat vakuuttaneet monet yhteydestään Kristukseen.

  Silti muutenkin kuin kyynisin asentein myös useimmat uskovat ihmiset joka tapauksessa tunnustavat subjektiivisuuden olemassaolon.

  Sitä olisi hyvä kyetä tarkastelemaan järkevästi. Arjen tasolla teemme paljon päätöksiä ilman että meillä on tieteellisiä totuuksia, testejä ja tilastoja takanamme. Samoin voisimme hivenen pehmeämmällä linjalla kuin täyden "kovimmissa" tieteissä vaaditun tieteellisyyden kriteerein ajatella myös monia ns. uskon asioita. Siis heittäytymättä heti lapsellisesti sellaisiin ajatusmalleihin, ettei joistakin asioista voi keskustella, jos ei hyväksytä joitain alkuehtoja keskustelematta. Kaikkia asioita voi ajatella - ja mitä enemmän ajattelee, sitä helpommin voi saada tuloksia.

Tunteiden meri velloo. Tai psykologiset virtaukset voivat vaikuttaa meren alemmissa osissa. Voimme vaikkapa katsoa muiden uskontojen edustajia heidän harjoittaessa uskontoaan. Moni menettää silloin - jos joutuu olemaan lähellä - vapaan tasapainonsa. Eikä pysty tällöin olemaan itsensä kanssa rauhassa tai tasapainossa olematta esimerkiksi ylemmyyden- tai alemmuudentuntoinen. Ja älyn tasolla moni ottaa itselleen vieraat uskonkäsitykset kohdatessaan automaattisesti psykologiset mallit esiin, paljon useammin kuin itsensä suhteen.

  Mielestäni aidompaan hengellisyyteen on vähän traagista yrittää päästä kuitenkaan siten, että suuria tunteita saati pitkäaikaista keskittymistä yritettäisiin tahallaan kaavamaisesti välttää. Miksi kaiken olisi oltava niin "pientä ja sievää"? Miksi luterilaisuuteenkin on pesiytynyt niin pitkälle uskomus, että työ kuuluu "maalliseen regimenttiin" ja "hengellisen regimentin" keskittyneisyys on hyvin rajattua. Nekin, jotka lähtevät "hengelliseen ansiotyöhön", saavat itselleen tehtäviä, joissa mieli joutuu koko ajan hyppimään asioista toiseen ja mahdollisesti vielä tehtävien määrä voi olla itsessäänkin uuvuttava.

  Ja jos me kohtaamme hengenelämässä jotain, mikä ylittää psykologisen selittämiskykymme rajat, se ei tarkoita sitä, etteikö sitä voisi psykologisesti selittää.

  Mikä siis neuvoksi?

  Mielestäni meidän ei tarvitse olla kuin tiedemiehiä, jotka usein erikoistapauksia löytämällä pystyvät tieteellisesti todistamaan jonkin uuden lainalaisuuden. Mielestäni me voimme lähteä jostakin kentästä, johon epäilykset alussa ehkä lyövät psykologisiakin selityksiä, vähitellen rakentamaan jotain suurempaa, psykologialla selittämätöntä. Yksi tällainen kenttä on rauha. Tiedämme monta maalaisjärjen asiaa, joilla saamme itseemme rauhaa. Käyttäkäämme siis niitä, mutta älkäämme lopettako, vaan jatkakaamme hengen tietä. Silloin mahdollisuutemme ovat äärettömät.

  Samalla on syytä muistaa Johdatusta - että jokainen kulkee omaa polkuaan. On oikein hyvä, että uskonnonharjoitus on myös omaan psykologiseen rakenteeseen sopivaa. Siitä olen toki surullinen, jos uskonnonharjoitus jää hyvin kaavamaiseksi ja monenlaisiin kokonaispersoonallisuuden neurooseihin ja muihin kaavoihin kytkeytyneeksi.

  Ei meidän siis tarvitse olla kykeneväisiä joka hetki todistamaan, ettei hengen todellisuus ole selitettävissä vain psykologisesti. Ennemminkin ne, jotka jatkuvasti vaativat todisteita, voisivat kysyä omia motiivejaan. Minulle ja monille muille on rauhan ja esimerkiksi Jumalan parantavan ja hoitavan energian välittämisessä - jossa rauhaakin monesti rukoillaan - moneen kertaan osoitettu, miten hienoja ja voimakkaita asioita tapahtuu psykologiasta riippumattomasti. (Esimerkiksi siten, että ilman koskettamista tehtävät hoidot ovat monesti vähintään yhtä voimakkaita kuin kosketusta sisältävät hoidot.) Tämä ei ole kuitenkaan syy jättää psykologisia helmiä käyttämättä. Tietenkin monet ihmiset tarvitsevat myös koskettamista ja tukevaa keskustelua myös psykologisista syistä, ja jos hoitoihin on lupa yhdistää tätä psykologistakin puolta, niin mikäs sen hienompaa.

  Minun tieni on Rauhan tie - Rauhan rakentaminen systemaattisesti ja laajasti. Niinpä aina on parantamisen varaa. Mutta toisaalta tyytymätönkään ei tarvitse yleensä olla - koska Jumalayhteydessä oleva ihminen ei voi olla tyytymätön. (En kuitenkaan väitä että olisin kaiken aikaa sen verran selkeässä Jumalayhteydessä.) Jumalayhteydessä ihminen on täysin onnellinen, vaikka hänellä ei ulkoisesti olisi mitään.

  Yhtään en väheksy myöskään antaumuksen tietä, esimerkiksi rukouksia, joissa hengitykseen tahdistetusti toistetaan Jeesuksen Kristuksen nimeä. Motiivi vain ei tietysti saisi olla auktoriteettiusko, velvollisuudentunto tai muu pakko, vaan hengellisyyden todellisuus.

  Erilaiset hengen tiet ovat kuin erilaisia tikapuita. Ne pitää ymmärtää välineinä, joihin ei pidä liian suuresti kiintyä.

RAUHA ILMENEE KUN RAUHAN ESTEET POISTUVAT

Miten olet päässyt Rauhaan? Olen kiinnostunut Rauhasta, en siitä, miten saat biologiset ja persoonalliset tarpeesi tyydytettyä ja millainen olosi sitten on. Tyytyväisyys ei tietenkään ole mitenkään ristiriitaista Rauhan kanssa, mutta tyytyväisyys itsessään on vasta rauhan esiaste - ja ihan hyvä sana ja siksi sitä käyttäisin, jos siihen haluaisin kohdistua.

  Pitemmälle Rauhassa joskus edenneet mielestäni voivat aina sanoa, että Rauha on, kun Rauhan esteet poistuvat. Ehkä he eivät käytä samaa ilmaisua, mutta voin täysin sydämin sanoa, että kyse on tällöin Jumalan Rauhasta.

  Tämä on myös ekumeenista - myös uskontoteologian laajemmassa mielessä. On pelkkää ennakkoluuloa väittää, että jonkin "oikean" uskonopin edustajat olisivat etuoikeutettuja kokemaan "puhtainta Jumalan Rauhaa". (Tätä väitettä ei kai tarvitse sentään perustella.)

  Tunteiden lisäksi on hyvä myös eritellä, mihin tuollainen Rauha voi perustua. Väitän, että Jumalan Rauhaa voi kokea jokainen Jumalan armosta, mutta suurimman rauhan edellytyksenä on todellinen kaikkien elävien olentojen rakkaudellinen hyväksyminen samaan yhteisyyteen kuuluvina. Tällaista sielutason Rauhaa ei siis voi kokea, jos jossain mielensä sopukassa kuitenkin säilyttää ja pitää arvossa ajatusta, että tietää varmasti, että oma näkökulma tai ainakin jotkin omat uskonkappaleet ovat paremmat kuin monien muiden ihmisten uskonkappaleet.

  Toivoisin siis rakkaudellisempaa mutta älyllisellä tasolla avoimempaa ja neutraalimpaa suhtautumista siihen, mitä toisten ihmisten uskonelämässä todella tapahtuu. Etteivät ennakkoluulot loisi tunteita ennen kuin asioita lähdetään edes tutkimaan. Nimittäin jos ihmisellä on voimakas tarve nähdä jotkin asiat jollain tavalla, hänen alitajuntansa myös nopeasti siihen löytää "todisteet". Toivoisin rehellistä myöntämistä, että objektiivisuuden hakemisemme vääristyy hyvin helposti odotuksistamme, toiveistamme, peloistamme.

  Vaatii ehkä hivenen rohkeutta luopua jatkuvasta itse itsensä persoonallisesta luomisesta. Ollaan niin opittuja vanhoihin kaavoihin. Esimerkiksi moni uskova yrittää hiljentymistä vain yhteydessä pitkälle vietyihin oppirakennelmiin. Rauhanrukousten syvempi ulottuvuus on kuitenkin tällaisesta irtipäästäminen. Kristittyjenkin tulisi mielestäni kasvaa yhteen kristillisyyteen, jossa riittäisi yksi Kristuksen henki. Ilman kaikenlaista vähäpätöisempää ja perimmäisen epävarmuuden tuottaman varmistelunhalun ja pelon motivoivaa toimintaa. En väitä, että monimutkaisesta uskonnonfilosofiasta pitäisi luopua, mutta haluan kiinnittää huomiota asenteistoon, tunneosaamiseen. Kaikkien olisi hyvä koettaa puhdistautua ja teoreettisten uskonnonfilosofienkin olisi hyvä myös heidän ajattelunsa näkökulmasta ainakin joskus meditoida omaa Jumalakäsitystään - tai mieluummin "suoraan Jumalaa", avoimuudella joka jättää tilaa uusiinkin tuloksiin pääsyyn - ilman älyllistä pyörittelyä.

TARKOITTAMANI RAUHA ON SUURI AARRE

Elä Rauhassa - tavoittele Jumalan aarteita. Jumalan Rauha on aivan toista laatuluokkaa kuin psyykkinen perustasapaino + rentoutuminen + tyytyväisyys. Vaikka tietysti Jumalan Rauhaan pääsemiseen tarvitaan mm. rentoutumista ja esimerkiksi nälkäisyys voi hankaloittaa kyseistä pyrkimystä.

Psyykkisessä perustasapainossa ihminen on mielestäni silloin kun hänellä on tavanomaista onnellisuutta (jotain tällaista: hän kokee elämässään yleisesti olevansa kykyjensä mukaisesti vastuussa, tekevänsä tärkeää työtä, perustarpeet tyydyttyvät eikä ole puutteiden eikä kipujen kokemista). Rentoutuneeksi ihmistä voi sanoa kun hänen aivosähkökäyränsä (EKG) on tietynlainen - tai ainakin jos sen lisäksi hän itse kokee olevansa rentoutunut. Tyytyväinen jossain tietyssä tilanteessa ihminen on, kun hän kokee tyytyväisyyttä.

KAIKKI RAUHALLISUUS ON SAMALLA ASTEIKOLLA

Jos yllä olevat kappaleet hyväksytään, on syytä esittää, että kaikki rauha on Jumalan Rauhaa.

  (Eikä tietenkään ole erikseen "kristillistä Rauhaa" ja muuta Rauhaa. Ei ole myöskään siis kristillisiä rauhanrukouksia - vain sellaista, että joskus kristittyjen tekemissä rauhanrukouksissa on opillisesti niin kristillisiä kohtia, että kaikkien muiden uskontojen edustajille sellainen on todennäköisesti vierasta...)

  Tietenkin käytännössä voi olla joskus viisaampaa tai sopivampaa jättää sana Jumala pois. Pyhyyden vuoksi juutalaiset itse asiassa kirjoittavatkin sen perinteessään J-a, silloin kun se on pakko mainita.

  Ja tietenkin käytännössä voi olla niin, että kun rukoilet Jumalan Rauhaa, kohde / kohteet vain hivenen rauhoittuvat. Syystä tai toisesta.

  Mutta ei ole enkelien eettisten yleisperiaatteiden eikä minkään muunkaan arvon ansaitsevan etiikan vastaista rukoilemalla tarjota muille ihmisille mahdollisuutta syventää Jumalayhteyttään. Eikä ole olemassa sellaista elämänläksyä, joka loputtomasti estäisi hoitavan Rauhan laskeutumisen sille, jolle halutaan. Jos siis rauhanrukoilusta ei ole tulosta, vika on rukoilijassa itsessään.

NEGATIIVISEN RAUHAN KÄSITTEESTÄ ON SYYTÄ LUOPUA

Jos uskomme rukouksen voimaan, uskomme ylifyysiseen vaikutukseen. Silloin voimme melko hyvin uskoa myös ainakin tunnetason telepatiaan ja varsinkin ajatusten alitajuiseen vaikutukseen muihin ihmisiin, siis esimerkiksi heidän immuniteettitasoonsa ja keskittymiskykyynsä. Tämän ei kristitylle pitäisi olla mitenkään outoa, vaan päinvastoin monta asiaa selittävää. Vaikka tietysti selittävyydestä huolimatta voi olla, että esimerkiksi Jeesuksen voimakas opetus sisäisen puhtauden - siis mm. ajatusten ja asenteiden puhtauden - tärkeydestä ei monelle kristitylle merkitse juuri mitään ja että hän ei tästä lähtökohdasta suostu luopumaan.

  Jos siis oletamme, että ajatuksillakin voi tehdä väkivaltaa, yhteiskuntatieteissä käytössä oleva hassu sodattoman tilan lähes-synonyymi "negatiivinen rauha" ei ole rauhaa lainkaan.

RUKOUKSEN VOIMAAN ON USKOTTAVA...

... jos haluaa olla minkään sortin kristitty.

  Mihin nykyaikana muuten enää uskotaan?

  Ärsykevirtoja on niin paljon ja elämä on kovin monipuolistunut myös vähemmän rahaa käyttävillä, joiden ei myöskään tarvitse tehdä perustoimeentulonsa eteen kovin paljon työtä, elleivät he sitä itse halua. Heillä on siis paljon vapaa-aikaa. Kukaan ei ole vaatimassa itsekuria eikä yhteiskuntakaan paljon vaadi vastuullisuutta suhteessa siihen. Siten harvoihin asioihin enää uskotaan lujasti.

  Rukouksessa kuitenkin rukouksen vaikuttavuus on suuresti vielä tavanomaista tasoa korkeammallakin riippuvainen, suoraan verrannollinen, pelkästään Jumalaan luottamisen voimakkuudesta.

  Meditatiivisuus ei silti ole rukoilemista suositumpi vaihtoehto, koska ihmiset pitävät itsestään selvänä, että voi olla ihan hyvä rukoilla lyhyesti, mutta taas meditatiivisuudessa vaikuttavat itäiset perinteet enemmän kuin kristillisyyden omat luostariperinteet - ja tietääkseni myös jälkimmäisissä monissa tapaukssa vaikuttaa arvona pitkään keskittyminen. Pitkään keskittymiseen taas nykyihminen laiskana ja levottomana ei jaksa lähteä.

  (Meditatiivisuus ei siis sinänsä ole ei-kristillistä eikä se edes ole selvästi rukoilemisesta poikkeavaa. Jatkuva rukous on todellinen hieno ilmiö, jota jokaiselle haluaisin suositella ja siinä tuskin monikaan kokee luontevaksi hokea jotakin, vaan ennemminkin lähtökohtaiset sanat ovat sulaneet asenteeksi, voimakkaaksi pyrkimykseksi jollain lailla "kohota ylöspäin". Keskittyneisyyttä tällaiseen sanotaan kontemplatiivisuudeksi. Se on merkittävä osa meditatiivisuutta.)

  Kuitenkin rauhanrukouksissa olisi tärkeää pyrkiä keskittymään pitkään. Samalla tavoin kuin monesti itse asiassa monessa meditaatiosysteemissä neuvotaan, voi aloittaa vaikka yhdestä minuutista, mutta säännöllisesti tehtynä sitä on useimpien helppo pidentää ainakin 15 minuuttiin. Näin siksi, koska me muutamme itsemme omilla ajatuksillamme.

  Voimme toki ajatella, että Jumala on vain Suuri Informaatikko, joka Joulupukin lailla tavallaan odottaa ihmisiltä pyyntöjä ja sitten toteuttaa tai jättää toteuttamatta ne oman tahtonsa mukaan. Tämä nimenomaan on luterilaista.

  Mystikoilla taas on aina yksilön oman hengellisen elämän tärkeyden korostaminen. Ehkä se vain peittyy siihen, että jotkut mystikot korostavat tavanomaistakin suuremmin nöyryyttä.

  Mitenkään ei-kristillistä ei siis ole rukoilla Rauhaa maailmaan pitkään, jopa tunteja.

LÖYDÄ TODELLINEN RAUHA JOTTA VOISIT SITÄ PAREMMIN RUKOILLA JA MUUTENKIN LEVITTÄÄ

Rauhanrukoilijan tulisi osata elää mahdollisimman syvässä rauhassa, sillä kuten rukous- ja muu hengellinen parantaminen osoittaa, korkeammat tahot pyrkivät toteuttamaan rukouspyyntöjä sellaisina kuin ne ovat, jos ne tuovat Jeesuksen paljon puhumaa Jumalan valtakuntaa maan päälle. Jos rauhanrukoilijalla ei ole selkeää kokemusta syvästä rauhasta, hänen on vaikea sitä rukouksensa sisällöksi liittää.

  Itse asiassa - jos ihmisellä ei ole kokemusta Jumalan Rauhasta, hänellä tuskin on motivaatiota sitä rukoilla, ellei hänellä tai hänelle tärkeillä ihmisillä ole jokin hätä.

  Uskotko, että Jumalan valtakuntaan kuuluu toimiminen selvästi vastoin omaa motivaatiota? Minä en usko.

  Uusia asioita voi kuitenkin aina kokeilla. On paljon parempi olla ENSIN KÄYTÄNNÖLLINEN kuin aloittaa teoretisoimalla esimerkiksi opillisesti Jumalasta (tässä tapauksessa Jumalan Rauhasta). On tärkeä alkaa rakentamaan itselleen Rauhan aarretta. Jos tuloksia ei tunnu tulevan, voi kysyä, missä on ollut systemaattisuus, tarmo ja vastuun tunto omasta elämästä. Tietysti rauha on asia, joka ei ole kiihkeiden tunteiden tulosta, mutta ajattelua vaatii myös se, miten omaan elämään voi saada Jumalan rauhaa. Mitä reseptejä kannattaisi käyttää? Jokaisella on tietysti omat mieltymyksensä, mutta toisilta voi saada paljon vinkkejä.

Siksipä lahjoitan Sinulle muistutuksia mahdollisuuksista elää rauhassa maailman hajottavien, ristiriitaisten ja pimeidenkin voimien keskellä.

* Lue positiivisen ajattelun kirjoja, ja kaikkea, mikä inspiroi sinua löytämään hyvää, sillä kun etsit myönteisiä asioita, vedät myös niitä puoleesi.

  Tätä ei pitäisi nähdä vain ei-kristillisenä viisautena, sillä se toimii myös rukouksen kautta: olet varmaankin monta kertaa rukoillut itsellesi yleisesti "kaikkea hyvää". Olet rukoillut että elämäsi muuttuisi "hyväksi" ja ehkä tiedät, millaiselta elämäsi tuntuu kun se on "hyvä". Olet siis heittänyt verkon. Sitten olet rukoilemattomassa tilassa maailmalla ja toivot joitain asioita itsellesi ja joitain loitommas itsestäsi. Nämä toiveet ja muut tunteet ovat niitä paikkoja, joihin verkon punnukset asettuvat. Riippuu monesta asiasta, tuleeko kalaa, mutta selvästikin yksi asia, miksi rukouksia pidetään vaikutuksiltaan ennakoimattomina, on se, että rukousten toteutumiseen vaikuttaa koko rukoilijan elämä. Lisäksi epäilemättä Jumala saman aikaisesti ottaa huomioon kaikkia rakastavana myös muiden ihmisten elämän.

* Yritä kaikkia hyviä rauhan hankkimisen keinoja. Älä ajattele, että jokin on liian lapsellista tai ei-kristillistä. Mistä tiedät, mitä Jeesus teki elämässään? Mistä tiedät, etteivät Raamatun ulkopuolelle jätetyt Jeesus-liikkeen tekstit kerro Jeesuksen elämästä historiallisesti? Mistä tiedät, mitä Jeesus ajattelisi siitä, että hylkäät kokeilematta joitain vaihtoehtoja kokea Jumalan Rauhaa? Yritä siis kaikkia hyviä rauhan hankkimisen keinoja. Sinulla on oikeus kieltäytyä kaikesta ideologiasta, jos joku yrittää noiden keinojen ohessa sellaista sinulle tarjota. Sinulla ei ole siis mitään syytä olla ennakkoluuloinen.

  Kristityistä ainakin ortodoksit ja ekumenian piirissä olevista myös kveekarit puhuvat muodollisista rituaaleista jossain määrin riippumattomista Kristuksen energioista. Samalla tavoin voit löytää Jumalan Rauhan odottamattomista paikoista ja hetkistä.

- Talleta syvälle sisimpääsi nuo hetket, ja palaile niihin, jotta voisit niihin palata myös niinä vaikeina hetkinä, kun todella tarvitset muistutuksia Rauhasta.

* Älä ole tekopyhä olemalla joissain asioissa uskova ja leikkimällä joissain asioissa ennakkoluuloista tiedemiestä. Ensinnäkään tuskin olet kovin nerokas tiedemies. Toiseksi tieteellisyyden pitäisi olla avointa sille mikä ei-vielä-ole-tiedettä (muutenhan tiede ei mene eteenpäin). Jos olet lähtenyt Hengen tielle, miksi et voisi kulkea sitä tietä. Päinvastoin kuin pastori Kika Hammar kirjoitti (Etsijä 1/2000), Jumalan pyhyyteen ei voi eksyä.

  Esimerkki:

- Raamatussa on ehkä jokin kohta, joka on tuottanut sinulle kokemuksen Jumalan rauhasta ja ehkä muustakin hyvästä. Ehkä aavistat, ettei sen lukeminen yhä uudestaan tunnu mielekkäältä, koska todennäköisesti et saa siitä irti uusia tulkintoja ja kyseinen Raamatun kohta on sinulle hyvin tuttu. Myös muisto kuluu, jos sitä jatkuvasti muistelee. Useimmilla muistoilla on taipumus lisäksi tykkänään unohtua. Ota siis Raamattu käsiisi vaikka kyseisestä kohdasta ja meditoi - siis ilman älyllistä erittelyä - sitä energiaa, mikä asiaan liittyy. Jos olet ollut yhteydessä korkeampiin energioihin, tämä menetelmä on ehtymätön Rauhan lähde. Jos olet yhteydessä omiin persoonallisiin energioihisi, kyllästyt jossain vaiheessa, sillä sinä ja elämäsi muututte ja virtaatte muun elämän mukana.

Ehkä Raamattu on huono esimerkki, jos se ei kokonaisuudessaan esineenä tuota sinulle Rauhaa, mutta yhtä hyvin voit ottaa käsiisi tai laittaa eteesi meditoitavaksi jonkin muun kirjan, joka vaikkapa kokonaisuudessaan on tuottanut Rauhaa. Ehkä kyseinen kirja ei ole mielestäsi täysin jumalallinen, mutta ainakin se on yksi tapa pidentää kirjan tuottamaa Rauhan kokemusta.

  Jos haluat olla ennakkoluuloisuudessasi ja tunnet levottomuutta siitä, onko tällainen kristillistä, se on sinun asiasi. Nyt kun tiedät tämän menetelmän, olet tämänkin asian käyttämisen ja käyttämättä jättämisen suhteen itse vastuussa.

  Olet itse vastuussa tunteistasi. Ota vastuu tunteistasi, niin et koe olevasi niin paljon ympäristön armoilla ja olet vapaampi.

MEDITAATIO HILJAISUUDESSA - VAINKO RETRIITEISSÄ JA LUOSTAREISSA?

Meditaation voit tuoda mihin vain, mutta hiljaisuudessa se on helpointa. Hiljaisuuden retriitit ovatkin suosittuja. Niihin liittyy yhteisöllisyys. Ja kun ihminen on niistä myös jotain maksanut, hänellä on motivaatio ottaa asia vakavasti. Voit kuitenkin ottaa itseäsi niskasta kiinni ja etsiä meditoivaa hiljaisuutta myös yksin.

  Mitä löydät? Ajatusmylläkkää? Vähäpätöisiä, hivenen sekavia, persoonallisia, jopa maallisia ajatuksia? Kyseessä on puhdistumisreaktio.

  Tajuntasi pyrkii puhdistumaan - ja tässä tapauksessa sinä vain olet siitä tullut tietoiseksi.

  Kyseessä on ensisijaisesti puhdistuminen - niinpä pitkään meditaatiota harjoittaneet eivät tarvitse niin paljon unta kuin muut.

  Ratkaise nyt itse, haluatko puhdistua vain paastoamalla.

HILJENTYMINEN JA PUHDISTUMINEN JUMALAN RAUHAN LÄHTÖKOHTANA

Hiljentyminen kuuluu kaikkiin kristillisiin suuntiin. Jos sinulle riittää se rauha, mikä siitä esimerkiksi jumalanpalveluksiin kuuluvista pikahiljentymisistä tulee, olkoon niin. Mutta jos minulta kysyt, olet vielä kaukana Jumalasta.

  Jumalan Rauha on ääretön.

  Samalla tavoin on Jumalan Rakkaudessa. Sinulla on ehkä ollut aivan uskomattoman upeita persoonakohtaisia rakkauskokemuksia ihmissuhteissasi. Voi olla vaikea kuvitella, mitä tarkoittaisi kaksi kertaa niin suuri rakkauskokemus. Sinun tulisi kuitenkin kuvitella siihen nähden vähintään kymmenkertainen rakkauskokemus - sitten alamme puhua Jumalan rakkaudesta. Rakkaudesta, joka voimallisena - erottelematta edes elollista ja "elotonta" - säteilee auringon lailla kaikkiin suuntiin.

  Sinun tulee itse ratkaista, lähdetkö etsimään noin suurta rakkautta.

  Ensimmäiseksi kuitenkin sanon, että jos et ole sille avoin vaan ennakkoluuloinen, tuskin tulet sitä kokemaan.

  (Ennakkoluuloisuudessaan ihmisillä on tapana jo ryhmien valinnalla määrätä itsensä sellaiseen seuraan, jossa ei edes yritetä kokea Jumalan aarteita. Sitten voidaan aikanaan pitkän iän kokemuksella "todistaa" ja "olla realistinen" sille, mikä on mahdollista ja mikä ei. Surkuhupaisaa. Eikä asia ole paljon parempi Rauhan näkökulmasta, jos ihminen etsiytyy niiden seuraan, jotka yrittävät SELVÄSTI PSYKOLOGISIN KEINOIN, kuten auktoriteettisuudella, suggestiivisilla saarnatyyleillä ja toistoilla - ikään kuin väkisin - käskeä Jumalan aarteita laskeutumaan maan päälle. Et löydä Rauhaa saarnamiehiltä, sillä he eivät yleensä erityisemmin elä Rauhassa. He elävät ihmisten määrästä ja ennemmin tai myöhemmin ovat taipuvaisia miellyttämään enemmän väkijoukkoja kuin etsimään avarasti totuutta - ja isoja väkijoukkoja nimenomaan hallitaan vetoamalla alempiin tunteisiin, sensaatioihin, helppoihin pikaratkaisuihin ja iskeviin pinnallisiin leimoihin.)

  Toiseksi: Jumalan Rakkaus on ehkä helpompi kokea kun perustana on Jumalan Rauha.

  Onnellista kuitenkin on, että jos nämä Jumalan aarteet löydät, vapaudut riippuvuuksistasi ja muista psykologisista heikkouksistasi.

I SELVYYTTÄ LÄHTÖKOHTIIN

OLEMME SYVÄSTI VAIKUTTUNEITA NORMAALEISTA PSYKOLOGISISTA TEKIJÖISTÄ

Ajatellaan, miten suuria tunteita ja miten paljon tekoja ja tekemättä jättämisiä saadaan ihmisistä esiin sillä, että jokin toiminta leimataan kristilliseksi ja jokin ei-kristilliseksi. Ja että jokin kuuluu omaan kristilliseen perinteeseen ja jokin johonkin toiseen kristilliseen perinteeseen.

  Kuitenkin: Eikö Jumala ole ikuisesti ylistämisen arvoinen ja kaikkia ihmisiä kaikkein eniten yhdistävä tekijä? Teoriassa kyllä.

  Käytännössä:

- kuka on edes kuullut yhdistyksestä nimeltä Suomen kristillinen rauhanliike?

- miksi kirkoissa rukoillaan niin vähän rauhaa ja niin paljon

  Rauhan rukousten lähtökohdan tulisikin olla ihmisiä yhdistävä. Ei siis siten, että ensimmäiseksi lohkotaan itse irti kaikesta muusta. Emmeköhän ole niin jo riittävästi valmiiksi alitajuntaamme tehneet minäkuvaamme prosessoimisissamme.

ORTODOKSIT PUHUVAT JOSKUS KRISTUKSEN ENERGIOISTA...

...ja yhtä hyvin: Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta, joka on tullut sekä ihmisen sisäpuolelle että ulkopuolelle.

JOS HALUAMME TESTATA ENERGIOIDEN TODELLISUUTTA JA EROTTAA NIISTÄ OMAN PSYKOLOGISEN REAKTIIVISUUTEMME, MEIDÄN TÄYTYY OLLA VAROVAISIA, KÄRSIVÄLLISIÄ JA TARKKOJA.

JUMALAN AARTEET - UNTAKO VAIN?

Pyydän: olkaa kriittisiä! Teille puhutaan Jumalan rauhasta ja rakkaudesta, mutta missä ovat teot ja kokemukset? Jos tekonne ja kokemuksenne eivät ylitä ei-uskovien tekoja ja kokemuksia rauhasta ja rakkaudesta, mitä hyödyttää puhua henkilökohtaisella tasolla Jumalasta? Olkoon Jumala siis vain teoreettisten väittelyiden kohde.

Pyydän: testatkaa kunnolla! Jos teille puhutaan Kristuksen energioista (esim. ortodoksit), yrittäkää puhdistautua ennakkoluuloistanne ja menkää heidän luokseen useamman kerran.

II MITÄ RAUHA ON?

Rauha on kaikkialla läsnäoleva parantava ja hoitava Jumalan ominaisuus ja ihmisen näkökulma. Rauha on ääretön suhteessa aikaan ja tilaan.

  On ihmisen omaa kapea-alaisuutta, jos hän tulkitsee rauhan lievemmin ja kapeammin.

  (Näin on myös rakkauden osalta.)

  Rauha on pyhää. Ja Rauha on kaikessa pyhyydessä.

RAUHA ON SUVAITSEVAISUUSTESTI

Rauhattomuus perustuu sille, että lohkomme itsemme irti kaikesta. Koemme olevamme parempia kuin muut. Heti kun myönnämme toisten ihmisten yhtäläisen arvon, ei juridisena, teoreettisena tai moraalisena tosiasiana, vaan elävänä hengellisenä tosiasiana, saamme myös itsellemme rauhan.

  Moni kieltää edellämainitut puheet. No, kysytään sitten. Suurin osa maailman ihmisistä (selvästi yli 2000 miljoonaa) elää Kiinassa ja Intiassa. Kuinka paljon olet rukoillut heidän puolestaan?

  Joku ehkä vastaa että on joskus yleisesti rukoillut maailman puolesta. Mutta, mutta. Moni rukoilee yleisesti Suomen puolesta, kristittyjen puolesta jne. Paljonko olet kokenut sellaisen auttaneen, kun olet ollut henkilökohtaisessa kriisissä?

On tärkeää pitää kiinni ihmisten tasavertaisuudesta oikeudenmukaisuutta silmällä pitäen, mutta hengellisyydessä ja syvähenkisessä elämässä kannattaa huomata, että oikeudenmukaisuus perustuu vertailulle. Jumalan valtakunta taas perustuu läsnäolevalle täydelliselle onnellisuudelle, jossa vertailulla ei ole sijaa.

PELOSTA ON PÄÄSTÄVÄ IRTI

Ajatellaanpa vaikkapa rukousparantamista. Et voi tehdä sitä, jos sinulla ei ole suurta luottamusta Jumalaan. Sellainen ei yksinkertaisesti tuota tulosta.

  Ja sittenkin, kun tuloksia alkaa tulla, ota huomioon, että vakavassa hengellisyydessä ovat usein mukana ns. suojelusenkelit ja hoidettavan ehkä selkeät ja voimakkaat pyynnöt. Toisin sanoen mahdollisista tuloksista sinun ei tule välttämättä omaa nokkaasi paljon nostaa.

  Samalla tavoin maailma on täynnä voimakkaita ja selkeitä rauhanpyyntöjä, suuria tarpeita päästä irti väkivallasta. Jos siis apu menee perille, oma panoksesi on vain yksi osa asiaa, varsinkin, jos harjoitat vain rukousparantamista.

  Tehostaaksesi rauhanrukoilemistasi sinun on aiemmin sanottujen asioiden kuten rukouksen elävöittämisen lisäksi juurittava pelko irti itsestäsi niin, ettei se enää koskaan voi syntyä. Itsensä turruttaminen tai kovettaminen ei kuitenkaan tule kyseeseen, onhan kyse rukoilemisesta

III RAUHAN KONKRETISOINNEISTA JA KRISTINUSKON USKOTTAVUUDESTA

LISÄTKÄÄ JUMALAN AARTEIDEN KONKRETISOIMISTA

Jonkin opin uskottavuuden aste tulee minulle ensisijaisesti sen kannattajien sisäisestä loistosta ja ulkoisista teoista. Jos koen heidän uskonnonharjoituksen muodot itselleni vieraiksi, ensimmäinen ajatukseni on, miten voisin itseäni laajentaa ymmärtääkseni heitä, sillä olen kasvanut vain länsimaisessa ja pohjoismaisessa kulttuuriympäristössä eikä tällainen rajoittuneisuus tietenkään anna mahdollisuuksia ymmärtää kaikkea.

  Rauha on eräs Jumalan aarteista ja yksi mahdollisuus onnellistuttaa esimerkiksi rukouselämäänsä ja lisätä suvaitsevaisuuttaan on keskittyä rauhaan.

  Jossain vaiheessa Rauha on sillä asteella, että se ei enää tunnu kasvavan tai se kasvaa vain hitaasti, kaikesta rukoilemisesta, visioinnin mielikuvista tai laulamisesta huolimatta. Esimerkiksi silloin voi kokeilla sen konkretisoimista yhteyksissä muihin ihmisiin. Joskus se vaatii rohkeutta rikkoa sovinnaisia odotuksia ja kykyä synnyttää siitä huolimatta eheyttä.

  Itse asiassa pidän melko epäuskottavana niiden ihmisten Kristuksen ylistämistä, jotka eivät Kristuksen Rauhan konkretisoimisessa tunnu onnistuvan. Ylistämisessä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta on surullista nähdä ihmisiä kuluttamassa paljon aikaa uskonnonharjoitukseen, joka ei kuitenkaan erityisemmin säteile heidän muuhun elämäänsä. Onhan ei-uskovillakin omat keinonsa irrottautua, rentoutua, levätä, löytää iloa ja rauhaa. Ei ole uskottavaa puhua Jumalayhteydestä saati julistaa jotain uskonnollista oppia ilman että edes joskus jokin Jumalan aarteista säteilee uskovasta pelkästä antamisen halusta selvästi enemmän ja laajemmalle kuin ei-uskovilla.

Kasvattakaa kärsivällisesti Jumalan aarteita, kuten Rauhaa ja palkitkaa itsenne edistysaskelistanne. Ehkä tämä aikamme henki vaatii nopeita tuloksia, mutta teidän ei tarvitse sille alistua. Itselle ei tarvitse olla kova. Mutta toisaalta paikalleenkaan ei ole pakko jäädä. Lisätkää Jumalan aarteiden konkretisoimista sitten kun koette olevanne siihen valmiita. Älkää vain nautiskelko niistä itse, niin ette jää pilviin leijumaan. Tämä konkretisointi tuo itsekuria melko automaattisesti myös ajatteluun. Ette jää pyörimään aina samoja vanhoja ajatusratoja. Voitte siis uskoa saavuttaneenne Jumalan aarteita, kun huomaatte, miten ne kohtuullisesti käytettynä lisäävät teidän luomiskykyänne ja viisauttanne.

  Näin hengellisesti antaumuksellinenkaan elämäntapa ei ole ristiriidassa vaikkapa tiedemiehen uran kanssa.

  Vain omat ennakkoluulonne ja halunne saada nopeasti suuria tuloksia, kuten hyveiden parempaa noudattamista, voivat teitä rajoittaa.

  Eräässä Tuomas-messulaulussa pyydetään Kristusta säteilemään kirkkaasti meissä. Minä sanon teille: ei Kristus säteile kirkkaasti teissä, jos te ette sitä jatkuvasti pyydä ja visioi. Siis pyytäkää, visioikaa! Aluksi siihen tarvitaan varmaankin sanoja sekä paljon keskittymistä, mutta kohta ehkä huomaatte että luontevampaa on antaa tämän pyynnön olla sanatonta meditaatiota, joka lopulta on kaiken myös arkisen elämän taustalla. Ette te ole huonompia kuin luostareihin tällaisia asioita tekemään vetäytyneet. Mutta muistakaa, ettei tarvitse toimia omaatuntoa vastaan eikä noudattaa orjallisesti kaavoja. Kiinnittykää vain tarkoitukseenne - esimerkiksi antakaa Kristuksen loistaa teistä rauhaa ja rakkautta. (Jos se loisto on todellista, se on automaattisesti loistoa tasavertaisesti kaikille.) Lähtökohtana voi olla vaikka kuinka pieni puhtauden, pyhyyden, rauhan, rakkauden ja Kristus-hengen kokemus. Se voi olla kiinnekohta, jota voi alkaa itsessään kasvattaa, ja keskittyä vaikkapa tunnin jotta kokemus laajenee vaikkapa rintakehästä koko kehoon ja viimeistään silloin se näkyy myös käyttäytymisessänne. Muistakaa että olette Jumalan kuvia ja kehonne on Jumalan temppeli! Ymmärrän nämä Raamatun sanat siten että ihminen on pohjimmiltaan pyhä. Koettakaa siis olla pyhyytenne arvoisia! Mutta älkää vaatiko itseltänne mitään todistuksia pyhimyksellisyydestä. Mikään vaatiminen ja vahtiminen ei ole rakkautta. (Jeesushan käski rakastamaan myös itseä - "...ja lähimmäistä niin kuin itseänne.") Kehitys ei tule pakkojen kautta. Löytäkää tämä ja lisää tapoja rakastaa itseänne todellisesti eli ympäristöön säteilevästi - ja vähitellen saavutatte tasapainoisempaa ja onnellisempaa elämää ja se alkaa näkyä myös teoissanne.

  On varmasti myös joitain kaavoja, jotka voidaan tunnistaa hyviksi läpi elämän joissain tilanteissa (ei tietenkään kaikissa), kuten Isä meidän-rukous tai Herran siunaus. Mutta muutoin: uskokaa muutokseen, Johdatukseen ja parempaan elämään!

RAUHANRUKOUKSET VÄKIVALLASTA SOVINTOON -VUOSIKYMMENEN (2001 - 2010) ERÄÄKSI VARSINKIN EKUMEENISEKSI SISÄLLÖKSI

On sääli, jos Väkivallasta sovintoon-vuosikymmentä toteutetaan kirkoissakin maallistuneesti ja vanhaa rataa.

  Esimerkiksi ekumenia on toki sitä vanhaa rataa, mutta selvästikin sen tulokset ovat olleet vielä niin pieniä, että ekumeniaa on suuresti lisättävä, on edettävä uusille laatutasoille. Suuret rauhanrukousryhmät voisivat olla tässä hyvinä välineinä. Todellakin, kaikesta ylemmyydentunnosta ja pelosta on päästävä eroon. Ja rukouksissa todella ekumenia syntyy helposti - monestihan niissä viehättää kauneus eivätkä oppien erot pääse pilaamaan Jumalan aarteiden yhteistä löytämistä. (Selatkaa vaikka kirjaa Maailman kauneimmat rukoukset, toim. Einiger ja Raittila, 1996 tai myöh..)

  On sääli, jos virallisillakin tahoilla rukoilemisen annetaan olla joko hyvin institutionaalistettua tai privatisoitua eikä siihen siis tavallaan uskota muuna kuin eräänlaisena itsehoitona. Vai mitä selityksiä voisimme hakea sille, että rauhanrukouksia on kristikunnassa niin vähän? Kristityt ovat kyllä aina olleet harvinaisen väkivaltaista porukkaa.

  Onkin hyvä, että nimenomaan kristityissä maissa on niin paljon mahdollisuuksia löytää erilaisia väkivallattoman kommunikaation malleja ja inspiraattoreita sekä suhteessa Jumalaan että luomakuntaan, varsinkin ihmisiin.

RAUHANRUKOUSTEN PYSYVÄMPI JA SUUREMPI MOTIVAATIO VOINEE SYNTYÄ VAIN LUTERILAISUUDESTA LUOPUMALLA

Kuka jaksaa itselleen uskotella, että Jumala rakastaa maailmaa, mutta meidän täytyy silti jatkuvasti anoa häneltä rauhaa maailmaan? Ja että tuo rauhan anominen on vain tiedollisen informaation lähettämistä? Ketä tällainen pitempään inspiroi? Eikö tässä olisi yksi syy luterilaisuudesta luopumiseen?

  Inspiraatio tulee sitten, kun koemme itse tuon Jumalan Rauhan itsessämme. Voimme vaikkapa kuunnella musiikkia, liittyä ryhmäksi rukoillaksemme voimakkaammin, mutta Rauha on itse koettava, jotta nykyajan ihminen jaksaisi siihen pitempään keskittyä.

  Yhä useammat luterilaiset tuntuvat myöskin ilahduttavasti haluavan lieventää Lutherin jyrkkää hengellisen ja maallisen regimentin erottelua. Jopa luopua siitä kokonaan. Nimenomaan suurten rauhan- ja muiden kokonaisvaltaistavien kokemusten kautta.

RAUHAN PYYTÄJISTÄ RAUHAN VÄLIKAPPALEIKSI

Vrt. Pyhän Franciskuksen rukous.

  Rauha on vain yksi Jumalan aarteista. Jos puhut Jumalasta, puhut kaikesta, mitä Jumala on. Juutalaisilla on ollut tapana rajoittaa puhetta Jumalasta (vrt. 2. käsky ja Jumalan kirjoittaminen J-a, silloin kun se on pakko kirjoittaa). Yksi syy on varmaankin ollut levottomasti puhuvien paljous. Nykyäänkin on kovin paljon jumaluusoppineita, jotka eivät näytä ilmentävän Jumalan aarteita sen paremmin kuin nekään, joita heidän pitäisi paimentaa. Haluatteko kuunnella heidän oppiaan, jolla he tahtovat tuoda tasavertaisuuden tilalle tasapäisyyden? Juuri sellaiset opithan tuovat täyden synninpäästön heidän omalle vajavaisuudelleen. Tahdotteko kulkea niitä teitä, joissa ei haluta kohdata hengellisen kehityksen mahdollisuutta - tai halutaan rämpiä omassa surkeudessa ja pitää valheellisena Jumalayhteyttä ilman tolkutonta murtuneisuutta? Tahdotteko puhua tai kuulla puhetta Jumalasta niiltä, jotka eivät konkretisoi uskoaan? Niiltä, jotka uskovat Jumalan Rakkauteen, mutta puhuvat levottomasti tai pelokkaasti? Niiltä, jotka lukevat pyhiä tekstejä, mutta joiden mieli vaeltaa päivät ja illat monissa asioissa ja Jumalan aarteissakaan ei malta pysähtyä vaan hypähtelee sinne ja tänne. Kuitenkin kaikissa maallisissa asioissa kaikki tunnustavat, että jos haluat olla jossakin parempi, sinun tulee - lopulta joka päivä - keskittyä ja säännöllisyyskin auttaa.

Rauhan nopea pyytäminen onkin juuri niiden ratkaisu, jotka haluavat päästä helpolla, sekä niiden, jotka eivät todella tunne Jumalaa eivätkä siksi osaa kaivatakaan suurempaa Jumalayhteyttä. Ne, jotka tuntevat Jumalan, rukoilevat, että saisivat olla Jumalan aarteiden maan päälle tuomisen välikappaleita.

Voimme toki - vaikkapa rauhoittaaksemme maailman tuskan kokemistamme - rukoilla maailmalle vain yleisesti myötätuntoa, "kaikkea hyvää", mutta pidän sitä tekopyhänä, jos rukoilijalla ei ole kiinnostusta mihinkään konkreettiseen hyvään työhön tai kiinnostusta selvittää rukoustensa vaikutuksia maailmaan ja yleensä kehittymistään rukoilijana. Luterilaisuus on yksi tapa muodostaa pysyvä este omalle hengelliselle kehitykselleen ylikorostamalla Jumalan päätäntävaltaa siinä, mikä rukous menee perille ja miten. Tästä ylikorostamisesta johtuen joillakin ei ole edes kiinnostusta selvittää rukoustensa vaikutuksia maailmaan ja kehittymistään rukoilijana. Rauhaan voi sitoutua myös itseisarvoisesti ja pitkäjänteisesti toimien Jumalan Rauhan välikappaleena. Silloin maailman tuskassa ei välttämättä tarvitse olla mukana, mutta voi silti auttaa maailmaa paljon ja samalla itseään. Motivaatio-ongelmia ei tule, kun konkreettisesti näkee omassakin elämässään, miten Rauha alkaa säteillä itsestä ja vaikuttamaan.

  Kuulostaako jo etukäteen paljon antautuneisuutta ja hengellisyyttä vaativalta?

  Hienoin ja tehokkain tietämäni mahdollisuus on liittää tähän asiaan konkretiaa. Ilmaan leijumaan jäävät jutut helposti jäävät. On luonnollista haluta konkretiaa.

  Minulle konkretia tässä on Jumalan voiman välittäminen tiettyjen minulle sopivimpien menetelmien mukaan. (Rauhanrukousten kannalta ei ole oleellista ymmärtää niitä tarkemmin.) Jeesuskin paransi ja kehotti oppilaitaan parantamaan "käsillä". Jeesus toki kehotti parantamaan hänen nimissään, mutta tämä liittyi mm. lähetystyön onnistumiseen. Sinänsä ei ole epäkristillistä parantaa sanomatta jotakin sellaista kuin "Olet parannettu Jeesuksen Kristuksen nimessä". Kyseessähän oli vain yksi parantamisen tehostamisen väline. Jeesus on itse sanonut, että "jos teissä olisi pisaraakaan uskoa, vuorikin siirtyisi". Näin minä myös kirjaimellisesti uskon.

  Moni ainakin rauhan rukoilemista yksin yrittänyt varmaan kaipaa keskittymiskykyä hienoimpiin Jumalan energioihin - hoitotoiminnassa tämä on vieläpä helppoa toteuttaa pitkäaikaisesti. Mieli ei lähde vaeltamaan. Lisäksi tulevat muut lahjat, kuten rauhoittumisen jääminen itseen ja hoidettavaan myös pitemmäksi ajaksi, usein ainakin vuorokaudeksi. Ja hoidettavan onnellistuminen.

Oikeastaan tärkeintä, mitä voimme tehdä, on rukoilla Jumalan hengessä eli yleisiä hyviä ominaisuuksia itsellemme ja muille. Rukoileminen tekee tietenkin myös vahvaksi rukouksessa. Niinpä pyydän samalla: pitäkää kirkkaana mielessä jokaisen ihmisen oikeus vapaaseen tahtoon. Älkää rukouksillanne koettako vääntää kenenkään toimintaa jonkin tietyn mallin mukaiseksi. Se on suuri synti - kaikkien rukouksiin uskovien tulisi ymmärtää, että se on verrattavissa fyysiseen pakottamiseen. Sen sijaan rukoilkaa esimerkiksi Rauhaa, Rakkautta, onnellisuutta, vapautta, tasapainoa, Johdatusta ja uskoa elämän tarkoituksellisuuteen. Jumala päättäköön, miten nuo asiat toteutuvat. Ja koettakaa omien kykyjenne rajoissa laajentaa sitä piiriä, jolle aidosti voitte näitä asioita rukoilla. Herkkien ihmisten suhteen ja voimakkaiden rukoilijoiden kyseessä ollessa tulisi aina myös pyytää lupa rukoilla. Kyse on niin valtavasta voimasta emmekä me tosiasiassa itsemmekään suhteen välttämättä paljoa tiedä, mitä todella tarvitsemme ja mikä meidän kehitystämme parhaiten eteenpäin vie.

Hiljentymisen voi kytkeä Puhdistumiseen... ja parhaana itsenä olemisen ideaan... ja kehokeskeiseen kokemiseen.

  Noihin kaikkiin kolmeen kannattaa keskittyä niin, että sanoinkuvaamaton tuntuma niistä jalostuu (+ ehkä sanojakin ajoittain muodostuu).

********************************************************************************************

Lisäinspiraatioita

Franciskus Assisilaisen Rukous

James F. Twymanin rauhanlaulussa, hieman Twymanin muuntamana. (Käännös: Tiina Heinänen)

Vertailun vuoksi voi ottaa myös katkelman kirjasta "Minä puhun sinulle metsien puiden kautta". Essealaisten tuntemattomat kirjoitukset. Essealaisten rauhanevankeliumin 2. osa (Alkut.: The Essene Gospel of Peace. The Unknown Books of the Essenes. Aramean kielestä kääntänyt Dr. Edmond Bordeaux Székely. Saksankiel. teos ilmestyi 1978. Suom. 1992, Alea-Kirja.) Eli tietyn katkelman, osan Jeesuksen puheesta, Essealaisten Mooseksen kirjasta. Ja katkelmia Jeesuksen Essealaiskirjasta (osia Jeesuksen puheesta).

KILVOITTELUSTA

- yleisestä ja Rauhan näkökulmasta

Rauhanrukoileminen on parhaimmillaan osa kilvoittelua eikä vain informaation välittämistä Jumalalle. Parhaimmillaan kilvoittelussa Rauha on itse asiassa keskeisellä sijalla eikä oheisasia, jonka uskotaan tai toivotaan toteutuvan, kun rukoillaan itselle esimerkiksi "kaikkea hyvää". Rauhaan keskittyminen myös johtanee helposti spontaanisti ja automaattisesti esimerkiksi ns. laajempaan ekumeniaan - ehkäpä se siksi on joissain kristillisissä piireissä katsottu epäilyttäväksi. Syvin Rauhahan lähtee lähimmäisyyden ymmärtämisestä yhteisyyden kautta eikä siten että ollaan lohkottu itse irti kaikista "ei-meistä".

Kilvoittelun päämäärät ovat toisiaan tukevat suurempi Jumalayhteys ja hyveiden kehittäminen itsessä. Siten kilvoittelua ei pitäisi koskaan nähdä vain kapeasti uskonnonharjoituksena, ikään kuin uskonto olisi erillinen alue ihmisellisyydessä, vaan kilvoittelu on myös itsensä kehittämistä, joten se tulee suhteuttaa ajoittain myös kaikkeen muuhun itsensä kehittämiseen. Pari varausta on kylläkin tehtävä.

  Ensinnäkin kaikki kilvoittelu ei tietenkään ole yhtä hyvää. Tavallinen terveesti itsetuntoinen nykyihminen ei esimerkiksi varmaankaan paljon arvosta vielä 1900-luvullakin esimerkiksi katolisuuden piirissä harjoitettua pappien itsensä fyysistä ruoskintaa. Metafysiikkaan syvästikin liittyvät käsitykset saattavat myös rajoittaa ja hidastaa kilvoittelun edistymistä. Ja toiseksi tietysti mikä tahansa keskittyminen helpottaa esimerkiksi erityisen pyhyyden tunnistamista kaiken muun joukosta, joten esimerkiksi Jumalan ylistämisessä ei ole mitään pahaa, mutta asioita voi joskus myös suhteuttaa muuhunkin itsensä kehittämiseen.

Kilvoittelulla on rationaalisestikin ajateltuna erityinen oikeutus silloin kun se on hengellisyydellään puhtaasti psykologisia itsensä kehittämisen menetelmiä tehokkaampaa. (Tämä voidaan arvioida maalaisjärjellä - ei tarvita tietoja uusimman aivotutkimuksen uusista tuloksista.)

  Toinen hyvä näkökulma on keskittyminen heikkouksien korjaamiseen. Jos väkivaltaisuus yms. katsotaan merkittäväksi heikkoudeksi, Rauhaan keskittyminen on katsottava tärkeäksi suuntautumiseksi.

Kilvoittelun peruspäämäärä tulisi mielestäni olla tila, jossa ihminen voi olla samanaikaisesti sekä valpas + tasapainoinen, siis arkiaskareista selviytyvä, että syvärentoutunut. Syvärentoutuneisuuden tilasta kilvoittelijan tulisi löytää Jumalan aarteita, ja ensimmäiseksi niistä Rauha.

  Ja en halua mitenkään loukata, mutta mielestäni myöskään yhteys Kristukseen ei ole todellinen, jos ihminen ei löydä siitä Rauhaa. Kristuksen Rauha ei mielestäni ole myöskään erityisessä suhteessa kristinuskon monenmuotoisiin oppeihin.

  Rauha luo varmaan useimmista ihmisistä hyvää pohjaa kaikelle hyvälle eikä siksi ole erityisesti hahmotettavissa tai erityisen kiinnostava, ainakaan ellei se liity hiljaisuuteen. Tavallisessa elämässä tulee melko automaattisesti välillä suvantoja hiljaisuuden ja muunlaisen elämistilan merkityksissä. Onko rauha siksi jotain niin yleistä ja automaattista, että sitä ei viitsitä huolellisesti ja itseisarvoisestikin tavoitella? Onko se "väliasetelma", "tuttu lepotilavaihe kohotessa kohti varsinaisia päämääriä". Mielestäni tällainen suhtautuminen Rauhaan on pinnallista ja käytännössä lähtee kokemusmaailmasta, joka on suhteellisen samalla tasolla maallisten ja uskonnottomien ihmisten kanssa. Hengellisyyden todellinen merkitys nousee minulle mm. siitä, että sen kautta on mahdollista kokea ylimaallista rauhaa, joka ilmiselvästi on maallisten ihmisten kuvittelukyvyn ulottumattomissa. Vähitellen tämä Rauha on myös jalkautettavissa arkielämään. Se saa konkreettisia muotoja ja on yhtenä tekijänä, joka kokonaisvaltaistaa kaikkea arvokasta kokemista, tuo suvaitsevaisuutta ja todellistaa lähimmäisten rakastamista.

  Olisi tärkeää koettaa motivoitua saavuttamaan Rauha. Ilman sitä ihminen esimerkiksi käyttää turhaan ylimääräistä energiaa asioiden toteuttamiseen, tekee enemmän virheitä ja etääntyy mahdollisuudesta päästä irti psykologisista reaktiivisuuksista todelliseen Johdatukseen. Jokaisella on omat tapansa saavuttaa rauhaa. Tapoja tulee kunnioittaa, mutta vinkkejäkin kannattaa antaa, sillä monia asioita ei tule ajatelleeksi, koska kulttuurimme suunta on aivan päinvastainen (nopeus, kiire, kilpailu, omistaminen) kuin Rauhaan liittyvät sopiva rytmi, ikuisuus, täyteys, jokaisen oma paikka ja ensisijainen suhde Jumalaan (toissijainen vertailu suhde muihin ihmisiin) sekä luopuminen, varsinkin kaikesta-luopuminen henkisellä tasolla.

Kaikkien suurten uskontojen kilvoittelijat ovat itse asiassa tavoitelleet suurimmaksi osaksi samoja yleisiä hyveitä: rakkautta, myötätuntoa, anteeksiantamista, nöyryyttä, kiitollisuutta, kykyä ainakin joskus omistautua hengelliselle harjoitukselle täysin (tarvitsematta pelätä vapauden ja kriittisyyden mahdollisuuden menettämistä). Tämä asia olisi monesti avartavaa tiedostaa.

KYSYMYKSIÄ:

- Miksi rauhan lisääminen on ollut Lähi-idästä tulevissa uskonnoissa vähemmän tärkeä kilvoittelukohde?

- Idässä sisäinen rauha on perinteisesti ollut arvostetumpi kilvoittelun kohde. Onko tästä vedettävissä poliittisia johtopäätöksiä (suhteuttaen tietysti kunkin tilanteen väestön taloudellis-sosiaaliseen elintasoon) eli onko sisäisellä ja ulkoisella rauhalla riippuvuussuhde?

- Onko meidänkin kristillisyyden tulkintamme jatkettava Lähi-idän painotuksia kilvoittelussa?

Länsimaisessa hengellisyydessä valta-asetelmat - Jumalan ja muiden auktoriteettien alaisuus - ovat usein merkinneet paljon. On usein perinteisesti kielletty liittämästä joitain asioita hengelliseen elämään. Esimerkiksi:

ITSENSÄ JOHTAMINEN

"OMAAN LEIRIIN" SUUNTAUTUVA KRIITTISYYS

VALTARAKENTEIDEN ANALYSOINTI

jne.

=> Etsi lisää!

Perinteisesti vaihtoehdoiksi on tarjottu:

KATUMUS

SYNNINTUNTO JA AINAKIN OMAN PERISYNTISYYTENSÄ TUNNUSTAMINEN säännöllisesti

SYSTEEMIN FYYSISEKSI VÄLIKAPPALEEKSI ASETTUMISEN EDELLYTTÄMINEN

jne.

=> Etsi lisää!

KYSYMYKSIÄ

Oletko tässä kirjoituksessa kuvaamassani tilanteessa herkkä

valta-asetelmille

vai etsitkö niistä huolimatta vähintään osallisuutta yhteisessä hyveiden harjoittamisessa?

- Mitkä ovat päämääräsi kilvoittelussa? Ovako askelmasi kohti päämääriäsi "omia maailmoita", joissa on hyvää ja ikuisuudellista olla - vai oletko aina merkittävässä vertaamissuhteessa eli ymmärrät ja tunnet selvästi oman vajavaisuutesi? Huomaa, mikä on totuus ja mikä on paras lähtökohta kilvoitteluun! Huomaa, millainen on kilvoittelusi suunta ja pohdi, mikä sen kannattaisi olla: suuntaudutko kilvoittelusi päämääriin "suoraan" vai tietoisesti kilvoittelusi konkreettisten ja myös henkisten lähtökohtien parantamiseen?

- Koetko että kilvoittelun päämääräsi ovat lähellä vai kaukana? Onko yleispäteviä totuuksia, miten tässä kannattaisi menetellä?

- Onko edes mahdollista kilvoitella ilman kohtuutonta kitkaa, kuten ahdistusta, kasvaen?

- Onko tyhmää pitää kilvoittelua itseisarvona eli riippumattomana siitä, kokeeko kilvoittelija kasvavansa?

- Voiko uskonnoton henkilö oppia jotain kilvoittelijoilta? Voiko kilvoittelija oppia jotain psykologeilta, NLP-ihmisiltä, jne.?

- Mikä on kilvoittelun suhde tieteen epämääräisiin, populismille alttiina oleviin käsitteisiin, kuten "älykkyyteen"?