Kasvattava kiitollisuuselämä

Kohtalaisesti maallistettu ja noin kolmasosan pidennetty versioni 6,5-liuskaisesta Kiitollisuus - hyveistä nautinnollisin, nautinnoista hyveellisin -artikkelistani (Minä Olen 1/2004). Kirjoitin tämän vuoden 2007 syksyllä. Pientä kieliasun viimeistelyä 22.4.13.

Saate

Kasvattava kiitollisuuselämä on aivan oma ideani. Hedelmällinen ajatuskoe ainakin sille, joka kunnolla - myös meditatiivisesti - syventyy kiitollisuuden ideaan.

  Tai ainakaan en ole mistään läheskään vastaavaa ideaa löytänyt suomenkielisestä kirjallisuudesta ja netistä, jossa olen lueskellut lähinnä vain suomen ja englanninkielisiä tekstejä.

  Kyseessä on vuoden 2003 puolen vuoden ja noin sadan liuskan tutkimiseni tiivistys.

Alla oleva lopullinen, vuoden 2007 versio on varovaisempi kuin Minä Olen -lehden versio ideani tehon suhteen.

  Olin kyllä jo 2003 syksyllä Minä Olen -lehden artikkeliani kirjoittaessani jonkin verran epäileväinen. Ja toinkin artikkelissani ilmi varauksiani.

  Kiitollisuus on kyllä - ainakin jonkin verran tietoisen henkisen kasvun tahdon ihmiselle - tärkeä, hoitava ja muutoin rakentava ihanne. Eikä vaikeissakaan elämäntilanteissa useinkaan keinotekoinen ilmiö, joten sille voisi ajatella rakentuvan siihen panostaen enemmänkin... Onhan jokaisessa ihmisessä jotain hyvää... Ja tunnetusti itsensä rakastamiseen panostaminen on yleisesti ottaen - ainakin pitkällä tähtäimellä - ykkösratkaisu kaikkiin ongelmiin.

  Mutta onko sittenkään mieltä suositella kenellekään ideani mukaisesti kiitollisuuden ottamista pysyvästi oman henkisen elämän keskiöön? Voiko sellainen olla yleensä kenellekään ykkösratkaisu kaikkeen, edes siten viisaushakuisesti kuin artikkelissani esitän?

  Kiitollisuus on sydänenergiaa rajaavaa... Ja se hyvä, mitä kiitollisuudessa on, on juuri sen taustalla oleva sydänenergisyys.

  Toisin sanoen sisäisesti vapaa elämä on ihanteeni ja siinä mielestäni tunteet ilmenevät luontevasti vain kuin meren aallot. Kun ihminen aina ajoittain tulee eheämmäksi (tai siltä näyttää), niin hän kokee ajoittain kiitollisuutta. Mutta kiitollisuus ei ole automaattiratkaisu. Eikä itseään pidä suuresti mihinkään pakottaa...

  Todelliset muutokset tulevat todennäköisimmin pienin askelin...

Joka tapauksessa aiheeseen kannattaa syventyä.

  Monelle kiitollisuus on harvinainen keidas oravanpyörien maailmassa. Onnen ajan eräs resonanssimaailma. Jotain, josta haluaa vain nauttia.

  Pikaisesti ajatellen ihminen saattaa ajatella, että kiitollisuus on jotenkin jumalallisuuden spontaania ilmenemistä.

  Ja onhan niin, että Sydänkeskeiset ihmiset vaistoavat, että kiitollisuudessa on jotain parempaa ja syvällisempää kuin tavanomainen self help -liikkeen itsetunnon kohottelu. Siis positiivarius, maailman Kahtiajakaminen ja vain pintamuodoissaan vaihteleva yllytys "älä ole negatiivinen, vaan positiivinen". Sitä tavallista kriisitilanteisiin sopivaa psyykkausta itse asiassa myös moni "henkinen" opetus on.

  Helppoa on todennäköisesti ainakin huomata löytäneensä mielialan, joka kiinnittää mieltä suhteellisuudentajuisuuteen...

Tätäkään tekstiäni en siis nyt lähtenyt suuresti uudistamaan.

  Vaikka viime vuosien ajattelussani on tapahtunut eteenpäinmenoja etenkin rakkaus-käsitteen suhteen. Ja sen suhteen, milloin, missä ja miten sitä kannattaa lähestyä.
  Tässä artikkelissa käsittelen kuitenkin muun muassa rakkautta mielestäni huomattavasti korkeatasoisemmin kuin yleensä kulttuurissamme.

22.4.13

S. R. 

******

Kasvattava kiitollisuuselämä

Kiitollisuus on hyveistä miellyttävin ja nautinnoista hyveellisin, väittää ranskalainen filosofi André Comte-Sponville (1952 -). (Comte-Sponville (2001), 173) Hän kuvailee kiitollisuutta muun muassa nöyräksi iloksi. 

Jokaisella on varmasti kokemus sellaisesta kiitollisuudesta, missä on hyvä olla sen itsensä vuoksi. Se on osa välitöntä suhdetta reaalimaailmaan. Ja mielestäni se saa sellaista ollakin. Minulla ei ole mitään motiivia rakentaa teoriaa, joka pitäisi omaksua ennen kuin kiitollisuutta olisi hyvä kokea.

  On silti joitakin tosiasioita, joiden myötä mikä tahansa kiitollisuus ei tue henkistä kasvua eikä mistä tahansa lähtökohdista ole mahdollista luoda kiitollisuutta mielikuvamaailmansa pysyväksi keskiöksi.

  Tätä en tarkoita arvoarvostelmaksi. Tietysti minun on helppo hyväksyä se, että kiitollisuus on joillekin vain harvinaista irrallista elämysmatkailua. En minä voi kenellekään sanoa, onko juuri kiitollisuus se idea, jonka ympärille hänen olisi paras järjestää mielikuvamaailmansa.

  Mutta tuon esiin sen, miten kiitollisuuselämä voi olla mielestäni pysyvästi hienoa – olennaisesti muuta kuin haaveilua. En siksi halua pysyä vain teknisessä älyllisyydessä, vaan toivon, että tekstiäni luetaan myös meditatiivisesti.

  Esimerkinomaisesti mukana on siihen liittyen kohta, jossa on ∞-merkki. Sitä edeltävää ajatusta suosittelen lämpimästi meditoitavaksi oman intuition mukaan.

Miten pääset alkuun - avauskysymyksiä

Kannattaa olla antautunut sopivaan rukouksellisuuteen: mikä onkaan nykyhetkellä korkein hyvä?

  Se ei aina ole kiitollisuus.

  Miten siis saamme kiitollisuuselämästämme kasvattavampaa eli esimerkiksi pysyvämpää?

  Varmaan jokaisella on kokemus siitä, että kiitollisuus on joskus ollut eheyttävää eli itse tunteen hienoutta kaikki kannatamme.

  Ensimmäinen asia kasvussa on kuitenkin irtipäästäminen pakonomaisesta tavoitekeskeisyydestä. Voimme muodostaa tässä kuvan kasvattavasta kiitollisuuselämästä, mutta nopein polkusi siihen voi toteutua vaikkapa olennaisesti rukouksen avulla.

  Ensimmäinen asia eheydessä on tosiasioiden tunnustaminen. Ihminen ei ole aina tilassa, jossa kiitollisuuden tavoittelu olisi tärkein asia. Kiitollisuus kuuluu tunteisiin, joihin tulet pääsemään, mutta sinun on vain tiedettävä, milloin sinun kannattaa yrittää sitä kohti.

  Eheyden ymmärtämiseksi tarvitaan enemmän kuin pientä pika-ajattelua eheyden tunteen muiston ympärillä.

Eheästä kiitollisuudesta katsoen myönteisiltä tuntuvilla asioilla on korostunut arvonsa – joillakin asioilla mahdollisesti itseisarvonsa.

  Ja niin olkoon.

  Yksilöllä voi olla toisten mielestä ehkä suhteellisuudentajuttomuudestakin kertovia itseisarvoja, mutta ne voivat olla aivan hyviä hänen kasvunsa ja kokonaisuuden edun kannalta. Ei ole olemassa mitään kaikille sopivaa absoluuttisesti oikeiden arvojen maailmaa, vaikka olemmekin varmasti yhtä mieltä siitä, että tervehenkisyys ja luonnollisuus ilmenee joissakin rajoissa. Eli mitä tahansa ei voi pitää eheyden maailmaan mahdollisena arvona.

Mieleenpainuvinta itselleni on, että eheyden henki ylittää tavanomaisen myönteisen elämäntavan siinä, että myös kielteiset tunteet ja asiat ovat hyväksyttyjä ja kohdattuja. Kyse on henkisestä ryhdistä ja omanarvontunnosta, missä itseä ei piiskata eikä pakoteta suorittamaan. Tai tekoihin, joissa yritetään olla pyyteettömiä, mutta ei kyetä.

Mutta milloin ihmiselle on mahdollista kasvaa eheyttävän kiitollisuuden mielikuvamaailmaan ja –maailmassa? Miten sellaisen tavoitteluun voi motivoitua? Mikä tekisi siitä kasvattavan siten, ettei se jäisi ”lillutteluksi” psykologisessa menneisyydessä ja tulevaisuudessa?

Tavanomaiseen kiitollisuuden hahmottamiseen kuulunee tapa ajatella niin, että kiitollisuus liittyy läheisesti rakkauteen ja iloon, esimerkiksi ollen niiden yhdistelmä.

  Maallisen käsityksen mukaan kiitollisuutta on luontevaa tuntea vain ulkoisista syistä, erityisesti odottamattoman lahjan saamisen myötä. Silloin ihminen on riippuvainen ulkoisesta todellisuudesta.

  Tavanomaisen henkistä kasvua korostavan käsityksen mukaan kiitollisuutta voidaan luoda sisäsyntyisesti, mutta koska lyhytkin kiitollisuushetki joka päivä voi tuoda tehokkaasti lisää elämänlaatua, pitkiin meditaatioihin ei tarvitse suuntautua.

Itse olen taas päinvastoin sitä mieltä, että juuri siksi, että kiitollisuus on lyhytkestoisenakin niin tehokasta monella tavalla, sitä kannattaa opetella pidentämään, laajentamaan ja syventämään.

  Hyppäämmekin nyt nopeaan vauhtiin.

Päämäärätietoisesti eteenpäin…

Syvä, pitkäaikainen ja kohteiltaan laajeneva, kasvattava kiitollisuuselämä ei ole vain harvojen aineetonta ylellisyyttä. Se on jokaiselle mahdollinen tunneälykäs, tasapainoa ja eheyttä luova elämisen ulottuvuus ja valinta. Se lähtee oman onnellisuuden arvostamisesta ja ymmärtämisestä.

  Esimerkiksi halusta olla sovussa eri mieltä silloin, kun yksimielisyyttä ei synny.

  Kiitollisuuden hyödyt ovat suuret. Esimerkiksi kiitollisuus ja sen perusta – erityisesti taito tavalla tai toisella arvostaa ja kehua itseään itselleen – voi olla kullanarvoinen. Joka tapauksessa se on todennäköisesti yleensä paljon tehokkaampaa eheyden hankkimista kuin suuri ajan ja energian panostaminen ystävien hankkimiseen ja heidän myötätuntonsa ja arvostuksensa saamiseen.

  Sillä kyllähän me kaiken tarvitsemamme hyvän puoleemme vedämme, jos vain ensin itse rakastamme itseämme. Oppiläksy, joka helposti unohtuu.

  En tarkoita, ettemmekö olisi ansainneet niitä ystäviä ja kaikkea muutakin hyvää. Yleisenä läksynämme on kuitenkin se, että henkinen kasvu on kasvua kohti itsenäisyyttä. Elämän korkean tarkoituksellisuuden, arvokkuuden, palkitsevuuden, nautinnollisuuden ja yleensäkin eheyden ja mukavuuden kokemukset ja edellytykset syntyvät omista asenteistamme. Mutta mikä tahansa tyyli juosta noiden kokemusten perässä ei pitkällä tähtäimellä johda keskimääräisen onnellisuuden kasvamiseen.

  Niinpä meidän on itse kasvatettava itseämme, otettava vastuu elämästämme.

  Se voi olla haasteellista, jos saamamme kasvatus ei tue kasvuamme. Mutta juuri siksi voimme tuntea hyvillä mielin kunnian ja juhlan siivet, jos onnistumme.

  Kyse on paljolti keskittymisestä eikä niinkään siitä, ettemmekö jo tietäisi paljon.

  Keskitymmekö esimerkiksi asennoitumaan siten, että olemme ansainneet enemmän kuin jatkuvan liikkeen tyytymättömyyden ja ohuen tyytyväisyyden välillä.

  Ehkä ratkaiseva ero pitkällä tähtäimellä onnellisten ja onnettomien ihmisten välillä on yksinkertaisesti pitkäjänteinen halu panostaa omaan pysyvään onnellisuuteen.

  Onneksi tunteet ovat melko yksinkertaisia ja siis valjastettavissa tarkoituksiimme eivätkä suinkaan luonnonvoimia, jotka kytkeytyisivät ehdottomasti ulkoiseen todellisuuteen. Jos arvostamme sisäsyntyistä tunteiden muodostusta, kykenemme siihen vähitellen hyvin.

  Kiitollisuus on näissä kuvioissa erityisen palkitseva esimerkki, sillä kiitollisuus on tiedostamattamme näkyvää mutta silti voimakasta luomista eli ”lisää samaa” –kutsu maailmankaikkeudelle – tai ympäristölle, ihan miten haluat.. Sitähän henkisessä kirjallisuudessa usein korostetaankin.

  Ne, jotka uskovat henkisiin yleisiin näkemyksiin, voivat pitää asian tärkeyden mielessään muistuttamalla itseään ajattelulinjasta, että me kaikki luomme oman elämämme täydellisesti.

  Itse en ole kovin kiinnostunut siitä, uskotko sinä tällaisiin totuuksiin – toivon vain, että löydät oman tapasi motivoitua kunnolla kiitollisuuteen.

  Silloin voit käydä rajankäyntiä ja sisällön tiedostamista oman vapautesi ja tahtosi, henkisen selkärankasi kanssa. Oman elämänsä luomisen tiedostamisen lisäämisen kautta kiitollisuuselämää voi käyttää myös oman vastuullisuutensa lisäämiseen.

Kysymys Jonka Toivottavasti Aina Muistat

Kysytäänpä perinteisesti: Eikö ihminen ole hullu, kun hän ymmärtää arvostaa elämän hyviä asioitaan vasta joka kerta sen jälkeen, kun hän niitä menettää tai joutuu menetyksen uhan alle? Eikö tämä jatkuva oman elämän ja itsen arvokkuuden unohtamisen taipumus osoittaudu koskaan meille kelpaamattomaksi?

  Ja yleisemmin: Eikö olisi jo aika olla tyytymättä sellaiseen tyytyväiseen elämään, missä eheys on vain ohut kuori, joka rikkoontuu helposti?

Tasapaino ensin

Realismia on edellä sanotusta huolimatta silti muistaa, että milloin tahansa ihminen ei kiitollisuuden muodostamiseen kykene motivoitumaan. Jos ihminen ei ole tasapainossa – mistä kertovat esimerkiksi usein toistuvat huonommuuden tunteet – hänen täytyy ensin saavuttaa perustavaa tasapainoa. Tässä kohdassa yksilön kannattaa olla tiedostamisessaan erityisen tarkka ilman ulkoisen todellisuuden syyttämistä omista tunteista. Vasta tasapainosta lähtien hän voi merkittävästi yksin luoda itselleen kasvattavaa kiitollisuuselämää. Ilman tasapainoa on vaikea onnistua aikaansaamaan hyvää kokonaiskuvaa ja sen sovellustaitoa strategioilla, meditaatioharjoituksilla ja muilla välineillä. Tai edes motivoitumaan mihinkään pitkäjänteiseen.

Tasapainoa saavutetaan luomalla jotakin rakentavaa tunne- tai ajatuselämässä. Tai vaihtoehtoisesti päästämällä vain mielessään irti kaikista luomistaan merkityksistä ja mielikuvien virrasta, jotta korkeammille energioille tulisi tilaa. Tällainen tasapainon tavoittelu voi vaatia paljonkin tavanomaisen elämäntaito- ja henkisen kirjallisuuden lukemista. Niiltä, jotka eivät halua keksiä pyörää uudelleen.

  Toinen peruslinja edetä kohti kiitollisuutta on ohittaa tasapainon hankkiminen ja sen sijaan kääntää tunteensa suoraan kiitollisuutta luoviksi pelkästään kääntämällä ajatuksensa – noin vain tai vaikkapa esteettisyyden, suggestion, rituaalien ja sosiaalisen tuen siivittämänä. Se tietysti edellyttää ennakkoluulotonta mieltä.

  Kuulostaako tuo toinen tapa liian rohkealta? Onneksi on kuitenkin niin, että kun ihminen onnistuu pitkäaikaisen, usein toistuvan ja syvän kiitollisuuden hankkimisessa arvona sinänsä, hän voi yleensä olla suhteellisen varma, ettei ole ainakaan suuremmin huijannut itseään, vaan päässyt aiempaa korkeammalle henkiselle tasolle. Tämän vahvan yhteyden kiitollisuuden ja henkisen kasvun välillä tahdon vähitellen tuonnempana osoittaa.

  Selvyyden vuoksi korostettakoon, että erityisesti uskonnolliseen elämään liittyy yleensä kiitollisuus vain välineenä, osana prosesseja, joissa pääasia on jokin muu ja joihin en siksi edellä viittaa.

Kohti uutta rakkauskäsitystä

Näkökulmani kiitollisuuteen sisältää joitakin tavanomaisia piirteitä, mutta on ennen kaikkea kasvattavia yleishengellisiä mahdollisuuksia korostava. Se on vaikuttunut New Age –"liikkeen” 1400-sivuisesta kanavoidusta klassikosta, Ihmeiden Oppikurssista (1975, suom. 2002).

  Kyseisen jättikirjan mukaan kiitollisuus on itsessään peräti puolet rakkauden muodoista. Kirjan mukaan todellisen eli egollisuudesta puhtaan rakkauden merkitystä ei voida opettaa, mutta voidaan muun muassa sanoa, että sillä on vain kaksi muotoa: kiitollisuus ja anteeksiantaminen. (Ks. myös esim. erään IOK:n suositun opettajan kirja: Burt Hotchkiss: Ihmisenä olemisen ja sisäisen kuulemisen käsikirja, suom. 1995, 7. luku.) Ja että kiitollisuus ei ole myöskään vain tämän lineaarisen ajan hallitseman kaksinaisuuden maailmamme asia, vaan osa rakkautta myös Taivaassa. (Ks. esim. IOK, Oppilaan työkirja, harjoitus 197.)

  Tuollaisen rakkauskäsityksen meditoiminen silloin tällöin voi olla tärkeää, elämänasenteita muuttavaa, vaikka sitä ei teknisesti ymmärtäisikään.

∞

  Onhan – edellä mainitusta rakkauden kahtiajaosta johtaen – esimerkiksi se sulattelua vaativa looginen johtopäätös, että ainoa tapa rakastaa itseä ja toisia on – ainakin jos mitään anteeksiannettavaa ei ole – kiitollisuus. Mutta siinä on jotakin… – näistä ajatuskuvioista ei selviä sillä, että laajennetaan kiitollisuuden käsitettä ja jatketaan elämää entiseen tapaan. Ihmeiden Oppikurssissa on oivallettu rakkaudesta jotakin oleellista… Suvaitsevainen ihminen voi varmaan asian oivaltaa, vaikka ei uskonnollisesta sanastosta niin välittäisikään.

  Ymmärränkin kiitollisuuden puhtaimmillaan ja kasvattavimmillaan yleishengelliseksi.

Kasvattavan kiitollisuuselämän hahmottelua

Huomattakoon, että tässä kirjasessa kyse on eniten käytäntöä arvostavasta johdatuksesta. Siksi kasvattava kiitollisuuselämä ja muut mielestäni suuret käsitteet hahmottuvat vähitellen eivätkä missään vaiheessa täydellisty sille tasolle, mihin olen ne teoreettisessa ajattelussani muotoillut.

  (Kasvattava kiitollisuuselämä -käsitteen esitin ensimmäisen kerran julkisesti Minä Olen 1 / 2004 –lehden artikkelissani, josta tämä on muokattu versio.)

Kasvattava kiitollisuuselämä on henkistä kasvua myönteisyyden kautta. Neutraalisti ottaen se on tunnetta, tahtoa, ajattelua ja antautumista sille-mikä-on. Ja vaikka en tässä työssäni juuri käsittele muiden henkisten oppiaineiden opiskelua, tietenkin niiden oppiminen voi olla oleellista myös kiitollisuuden oppimiselle – sen perustan luomisesta puhumattakaan.

  Luetaanpa suositun kirjailijan ja kouluttajan Sanaya Romanin kirjaa Henkinen kasvu  (suom. 1997, s. 23): ”Päästäksesi alkuun henkisellä tielläsi sinun on hyvä luopua kaikista ennakkokuvista, joita sinulla on sekä henkisestä kasvusta että oman kehityksesi tasosta.”

  Itse olen taipuvainen ajattelemaan esimerkiksi niin, että jos henkisen kasvun alkutaipaleella moni ihminen saattaa kasvaa minkä tahansa spontaaninkin kiitollisuuden kokemisen kautta.

  Spontaani kiitollisuuden kokemus on elämän lahja, jonka voi 1) hylätä tai josta voi 2) nauttia sen ajan kuin se itsestään kestää tai jota voi myös 3) onnistua pidentämään, syventämään ja kohteiltaan laajentamaan. Vain kolmas mahdollisuus näistä vie yksilön henkisyyden pysyvästi korkeille tasoille, edellyttäen, että hän on suuntautunut oikein, mistä tarkemmin tuonnempana.

  Mielestäni kasvattava kiitollisuuselämä tarkoittaa ensisijaisesti tiettyä elämän ja olemisen tapaa, mikä vaatii yksilöltä aktiivista, luovaa ja pitkäjänteistä otetta kiitollisuutta luovan mielialan synnyttämiseksi. Ihminen ei voi pakottaa itseään kokemaan aitoa, kasvattavaa kiitollisuutta, mutta hän tarvitsee sen edellytysten luomiseen päivittäistä omaa tahtoa, tiedostamista ja vaikeiden asioiden osalta ajoittain irtipäästämistä. Tarkoitan käsitteeni siis jo jonkin verran henkisesti kehittyneille, tasapainoisille ihmisille.

Yksilön kehittyneisyydellä en tarkoita pelkästään sitä, että hän tietää tieteen tai jonkin muun viisausperinteen viisauksia. Pelkkä tietäminen ei koskaan riitä kehittyneisyyden osoitukseksi.

  Kehittyneisyydessä kyse on aina merkittävästi myös siitä, millä motivaatiolla yksilö on liikkeellä, tässä tapauksessa kiitollinen.

  Otetaanpa siis esimerkkejä asiaan liittyvästä motivaatiosta.

Esimerkki 1. Kiitollisuuden tunteen muodostaminen henkisen kasvun vastaisella motivaatiolla tuskin ainakaan itsessään on suurin syy ja patenttiratkaisu mihinkään suureen elämässä onnistumiseen.

  Onko tuo esimerkki hyvin harvinainen? Ehkä. Useinhan kiitollisuuden tunnetta muodostetaan lähes automaattisesti henkisen kasvun mukaisella motivaatiolla, puhtaalla Sydämellä. Siltä ihmisestä ainakin yleensä tuntuu – omaa rajoittuneisuuttaan hän ei yleensä halua nähdä.

  Mieti kuitenkin, miten elämä kokemuksesi mukaan sinua kohtelee, jos olet kiitollinen esimerkiksi vain koska katsot saaneesi jotakin ylimääräistä. Silloinhan muodostat tietoisesti tai ainakin tietämättäsi energiaa, joka viestii ympäristöllesi, että ”kiitos tästä, mutta enempää en ansaitse” tai jopa ”kiitos tästä – anna minulle tilaisuus korvata tämä lahjan antajalle”.

Esimerkki 2. a) Uskonnollisuuden määritelmääni kuuluu se, että oman uskonnon opinkappaleisiin takerrutaan. Se ei ole rakastavaa elämää, koska todellinen rakkaus on aina vapauttavaa.

  Uskonnollinen ihminen ei mielestäni siis saavuta kasvattavaa kiitollisuuselämää opettelemalla olemaan vaikkapa suurestikin kiitollinen jatkuvasti jostakin takertumisen kohteestaan. Ymmärtämättä, että kaikki elämä – ajatukset, tunteet jne. – on tarkoitettu paitsi kokemuksiksi sinänsä niin myös kehittyväksi prosessiksi, jalostettavaksi.

  Voidaankin kysyä, mikä on uskovan todellinen motivaatio olla kiitollinen esimerkiksi siitä, että ”Jeesus on kuollut syntiemme puolesta”. Jos hänen lähtökohtansa on esimerkiksi oman itsen tunteminen pieneksi tai puutteenalaiseksi ja jos hänen todellinen motivaationsa on esimerkiksi turvallisuuden tunteen hakeminen tai ”pysyminen kunnon uskovaisena omien silmissä”, niin kiitollisuus ei ole hänelle päämäärä, vaan väline. Sellaisena kiitollisuus ei voi olla koskaan kasvattavaa. Lisäksi edellä kuvattu uskonnollinen ajatus on ydinolemukseltaan mielenvikainen ja siihen uskominen on siksi kehityksen este.

Uhrautuminen voi liittyä joissakin tilanteissa etiikkaan, mutta rakkauteen se ei liity koskaan.

Ajatus siitä, että uhrautuminen voisi liittyä rakkauteen, ilmentää Ihmeiden Oppikurssin mukaan ja omasta mielestäni täydellistä rakkauden väärinkäsittämistä. Voidaan myös yksinkertaisesti kysyä, mikä tuossa Jeesuksen uhrautumisen hehkuttamisessa uskovaisia niin kiehtoo ja mahdollisesti vapauden tunnettakin tuottaa? Mistä vapautumisesta vapauden tunne syntyy? Ja vahvistuuko samalla itse asiassa riippuvuussuhde omaan mielikuvaan Jeesuksesta? Ja pakko ajatella samoja asioita ja ajatuksia uudelleen ja uudelleen, jotta kokisi olonsa tutuksi tai luontevaksi? Ystävällisesti tulkittuna uskovainen – vedettyään ensin itsensä lokaan, syntiseksi – pääsee kyseisellä kiitollisuuden kokemisellaan samaan vapauden tilaan, mikä muille on mahdollista jo kättelyssä. On kai itsestään selvää, ettei tällaisen kokemisen prosessin toistaminen kasvata ihmistä, onnistuipa ihminen toistamaan sitä miten usein vain.

  Jotta kiitollisuus olisi kasvattavaa, sen eräs ensimmäisiä edellytyksiä on, että sitä täytyy haluta päämääränä, itsensä rakastamisen luontevana olotilana.

Esimerkki 2. b) Yksilö voi kokea paljon ja usein kiitollisuutta esimerkiksi kokiessaan saavansa nauttia asevaraisesta turvallisuudesta. Tällöin kiitollisuus voi olla ihmiselle vain reaktio alempien tarpeiden täyttymiseen eikä mikään päämäärä.

  Tietysti voidaan katsoa, että asevarainen turvallisuus jollakin tasolla on pelkästään järkevää. Riippumatta siitä, on kuitenkin totta, että mielipiteiden muodostukseen liittyy paljon pelkoja. Ja henkiseen kasvuun syvemmin ja pitkäaikaisesti tutustuneet ovat varmaankin melko paljon sitä mieltä, että pelosta vapautuminen on henkisen kasvun tärkein ja vaikein päämäärä useimmille ihmisille. Siksi tilaisuudet pelon voittamiseksi tulisi käyttää hyväksi sen sijaan että antaudutaan elämään pelon hallitsemaa elämää.

Jos uskomme siihen, ettei sattumaa ole ja kaikella on korkeampi tarkoituksensa, sellaista asiaa kuin turvallisuus ei oikeasti ole olemassakaan.

(Tämä ei ole poliittinen kannanotto, vaikka se ehkä heijasteleekin konservatiivisen linjan suhteen kriittisiä näkemyksiäni siitä, miten yhteiskunnallisesti aseisiin, maanpuolustusvelvollisuuteen ja sotalaitokseen tulisi suhtautua.)

Esimerkki 3. En tarkoita yksilön kehittyneisyydellä myöskään sitä, että hän kykenee suureen kiitollisuuteen ensisijaisena tarkoituksenaan muistella menneitä, asettaen menneisyyden nykyhetkeä tärkeämmäksi.

  Kasvattavalla kiitollisuuselämällä en tarkoita riippuvuutta, kuten kokemusten museoimista mielessään, kaihoa, uskollisuuden rakastamista tai pakottavaa vastapalvelusten antamisen tarvetta.

Esimerkki 4. Yksilön kehittyneisyys ei ole myöskään sitä, että hän harrastaa jonkinlaista maagista asennoitumista, mihin tosin suhtaudun sinänsä neutraalisti.

  Maagisella asennoitumisella tarkoitan aivan yhtä paljon kuin maagisia menoja myös kiitollisuuden käyttöä tarkoituksella ihmeitä luovan mielialan muodostamiseksi. En tarkoita, etteikö ihmeitä – kuten hyvin epätavallista mutta fysiikan lakien mukaista menestymistä – saisi luoda. Mutta jos kiitollisuutta luodaan, jotta saataisiin lisää jotakin, kuten turvallisuuden, mukavuuden ja rakastetuksi tulemisen kokemuksia, se on helposti puutetietoisuudesta lähtevää laskevaa ajattelua. Se on vähintään lähellä itsekkyyttä, ahnehtimista. Toki se voi olla myös tervettä runsauden luomista omaan elämään. Perimmäinen motivaatio ratkaisee. Ja se ei ole todistettavissa minkään kiitollisuusfilosofian noudattamisella.

Kiitollisuus on korkeimmalla tavalla ihmiskunnalle tarkoitettu ihmiselle sellaisenaan riittäväksi itsen ja muiden rakastamisen tavaksi.

Ja nyt olemme sujuvasti kiitollisuuden perimmäisen olemuksen äärellä. Olen kokenut kiitollisuuden 1) elämän hyvien asioiden lisääjäksi. Mutta koen myös, että kiitollisuus on 2) jumalallisesti tarkoitettu ihmiselle sellaisenaan riittäväksi itsen ja muiden rakastamisen tavaksi, onnellisen olemisen tilaksi, vaikka siitä ei olisi muuta hyötyä kuin onnellisuuden lisääntyminen.

Voisimme myös opetella olemaan kiitollisia vähemmästä kuin siitä, mitä jonakin hetkenä kutsumme menestykseksi. Kiitollisuuden myötä ihminen varmasti saa kaiken sen, mitä todella tarvitsee ja kykenee vähitellen ohjautumaan elämässään siten, että on varmasti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

  Ainakin kasvattavana kiitollisuus on myös 3) oleellinen ajattelun ja siten myös kokemisen näkökulma nimenomaan rakkauselämään, henkiseen kasvuun ja moniin muihin suuriin, moniulotteisiin aiheisiin.

  Perustelen väitettäni koko tällä kirjoituksellani, mutta kyse on paljon enemmästä kuin vain teknisen älyn kautta ymmärrettävästä asiasta. Tekninen äly tarvitsee päättelyihinsä niin paljon tietoisuutta rajoista, vioista, puutteista, ristiriidoista ja vastakkainasetteluista, ettei se voi koskaan kunnolla suuntautua siihen, mikä voisi olla prosessi kohti sanoinkuvaamatonta Henkeä.

  Kyse on siis ennen kaikkea 4) henkisestä kasvusta pyhyyden löytämisen kautta.

  Kokemuksestani sanon: Saatat uskonnollisen tai uskonnottoman pyhän elämäntavan löydettyäsi itse haluta muuttua täysin.

  Ja paljon minäkuvaani prosessoineena todella tiedän: Tehokkaasti käytettynä kiitollisuuselämä voi olla osa merkittävää oman minäkäsityksenkin muutosta.

  Mutta korostan monien muiden tavoin, ettei pyhyyden ymmärtäminen ja sisäistäminen ole lineaarinen, mekaaninen tapahtuma.

  Et ymmärrä pyhyyttä etkä voi antaa itseäsi Hengen käyttöön, jos et selkeästi tahdo tulla pyhyyden koskettamaksi ja hyväksy sitä mahdollisuutta, että se voi muuttaa sinut täysin. Samoin et ymmärrä tarkoittamaani yleishengellistä kiitollisuutta, johon pyhyys sisältyy, jos et jollain tasolla tahdo sitä sisäistää.

  Kasvattava kiitollisuuselämä on minulle yhtä paljon vapaan hyvyyden tahdon muoto kuin meditatiivista antautumista kokemukselle.

   Se on läsnäolevan nykyhetken elävää, myönteistä ja ykseydellistä energiaa antavaa rakkautta. Se on vapaata ja vastuullista energioiden luomista ja kutsumista. Rentoutuneesti keskittynyttä. Ei omistamista eikä minkään tavoittelua, vaan jo alussa eheää, valmista olemista. Ja silti juuri pehmeydessään tehokasta, jos ihmisellä on vain riittävän henkinen menestyskäsitys...
 Tuonnempana tarkennan tätä kuvaustani kasvattavasta kiitollisuuselämästä vielä moneen kertaan.

Kiitollisuuselämän muodot

ilmenevät siis seuraavissa ulottuvuuksissa:

*  Kiitollisuuden spontaani tai kanavoiva kokeminen esimerkiksi meditaatiossa tai rukouksessa joko täysin keskittyneesti tai muun elämän taustalla

*  Kiitollisuuden edellytysten muodostaminen: Nyt -hetkisen läsnäolon, kiintymättömyyden, korkeisiin tarkoituksiin luottamisen, itsensä arvostamisen, ilon, rakkauden jne. opiskelu

*  Kiitollisuuden tahtoperusteinen ilmentäminen esimerkiksi kiittämällä ja ajattelemalla kiitollisuudesta myönteisesti. Taustalla on se, että 1) vasta sosiaaliset tilanteet mittaavat henkisen kyvykkyytemme; 2) kiitollisuus kasvaa jaettaessa; ja 3) kiitollisuus, kuten muukin eheys, on jumalallisesti tarkoitettu jaettavaksi

Miksi juuri kiitollisuus?

Hyvä niin, hyvä niin, ajattelet varmaan kaikesta tästä kiitollisuuden korostamisestani, mutta kysyt: miksi olen valinnut juuri kiitollisuuden kaikista rakkauden sävyistä ja eheyden porteista?

  On kiitollisuuden lisäksi tosiaan monia muitakin portteja pyhyydessä täydellistyvään Hengen maailmaan – eheyteen, tasapainoon ja virtaavuuteen. Kiitollisuus on kuitenkin portti, joka on ainakin itselleni helpoin avata selkeästi ja voimallisesti siten, ettei sen lisäksi tarvitse erikseen juuri miettiä, miten elvyttää esimerkiksi omaa luovuuttaan, itsesuojelun taitoaan, vapauden tunnettaan ja anteeksiantamisen kykyään. Kiitollisuudessa kasvamisen seurauksena yksilön tietoisuudentaso nousee tehokkaasti muutoinkin yleisesti. Ja korkean tietoisuudentason kautta kaikki, minkä on tarkoitus onnistua, onnistuu. Etenkin kaikki eheä toiminta.

  Tehtäisiinkö henkinen harjoitus tai ajatuskoe. Luulen, että tämä voi olla sinulle varsin toimivaa, jos olet avoin, vaikka et pitäisi Ihmeiden Oppikurssi –kirjasta.

  Meditoi tai ajattele edes joskus sitä, miksi IOK jakaa rakkauden vain kahteen muotoon, kiitollisuuteen ja anteeksiantamiseen. Siihen uskominen antaa uuden näkökulman koko elämään, toimien porttina avarampiin käsityksiin.

  Kirjaan perehtyneenä, siihen suurimmaksi osaksi osoittimena – eli ei aina kirjaimellisesti – luottavana sekä monien muidenkin seikkojen myötä mainittuun rakkauden jakoon uskovana olen päätellyt suuren joukon hätkähdyttäviä asioita. Niiden myötä ymmärtänet, miksi keskityn merkittävästi juuri kiitollisuuteen myös teoreettisessa ajattelussani enkä vain käytännön henkisessä elämässäni. Itse asiassa tässä on tilaa ottaa vain yksi esimerkki.

Esimerkki: kiitollisuuden suhde käsitykseen todellisesta rakkaudesta.

  Ihmeiden Oppikurssin mukaan perusolemuksemme on rakkaus. Ja rakkauden muoto kiitollisuus on tulkintani mukaan ainoa sielullisen ulospäinsuuntautuneisuuden yleinen muoto, koska toinen muoto eli anteeksiantaminen on selvästi irtipäästämistä omista kielteisistä käsityksistä. Kiitollisuus sisältää selkeästi ykseysenergian, koska kiitollisuuteen on vaikea yhdistää mitään erillistävää.

  Sen sijaan tavanomainen rakkauselämä on usein egokeskeistä eli muun muassa kiinni pitämistä ja jonkin tavoittelua sekä muuta antamisen ja saamisen vertailevaa tietoisuutta. Tavanomaisessa rakkauselämässä voi olla halua rajoittaa toista osapuolta. Edelleen siinä on usein voimakas odotus itseltä ja toiselta rakkauden jatkuvuudesta. Se helposti vääristää koko rakkauskäsityksen. Osapuolet saattavat esimerkiksi tuntea, ettei heillä ole varaa myöntää sitä, että heidän rakkautensa taso vaihtelee suuresti ja että on jopa rakkaudettomia jaksoja. Niinpä heidän mielensä kehittää jotakin, minkä kautta heidän ei tarvitse kohdata todellisuutta. Tai sitten he yksinkertaisesti jo alusta alkaen pitävät esimerkiksi sitoutumista todellisen rakastamisen merkkinä, vaikka sen lähtökohtana olisi kiintyminen eikä todellinen eli vapaa rakastaminen.

  Kiitollisessa rakkauselämässä sen sijaan jo lähtökohtana on se, että toinen osapuoli on pyhä, täydellinen ja jotakin sellaista, minkä itse on jo saanut – ja minkä vain rakkautta antamalla edelleen tulee onnellisesti saamaan. Kiitollisuus on siis odottavan asenteen ja yleensä puutetietoisuuden vastakohta. Kiitollisuudessa tosiaankin ilmenee täydellisesti se muun muassa Ihmeiden Oppikurssissa esitetty loistava käsitys, että ihminen saa vain antaessaan. Ihminen saa eheyttä, kun hän – vaikkapa ilman ulkoisia ilmennyksiäkin – kokee kiitollisuuden eli eheän ulospäinsuuntautuvan rakkauden.

  Edelleen todellinen myötätunto ei ole kirjan mukaan rakastamisen muoto siinä muodossa, missä se tavallisesti käsitetään, vaan lähinnä kuuntelua ja irtipäästämistä.

  Niinpä kiitollisuutta sopivampaa käsitettä, ilmiötä ja näkökulmaa ei löydy ulospäinsuuntautuvan rakkauden yleiseksi muodoksi.

  Välttämätön johtopäätös yleishengellisestä näkökulmastani on, että tavanomaisessa ajattelussa ainakin joskus tehdään se virhe, että käsitetään kiitollisuuselämä jo kättelyssä intensiivistä rakastamista vähemmän arvokkaaksi ilmiöksi. Se on harhaista tietoisuutta jo sillä perusteella, että Hengen näkökulmasta todellista kiitollisuutta ja rakkautta ei voida asettaa vastakkain.

Kirjallisuus

André Comte-Sponville: Pieni kirja suurista hyveistä. 1995, suom. 2001.

Burt Hotchkiss: Ihmisenä olemisen ja sisäisen kuulemisen käsikirja. Ei mainittu alkut. painovuotta, suom. 1995

Ihmeiden Oppikurssi. 1975, suom. 2002

Raamattu

Sanaya Roman, Henkinen kasvu (1989, suom. 1997)