Uskontojen yhteisyyden syventäminen hengellisten johtajien tehtävänä

Tutkielma 15.3.04.

Yleisaiheenani tässä tutkielmassa on kristilliset kirkot, johtajuus ja maailmanrauha.
  Koska useimpien uskontojen yleisluonteen tietäen ei ole mieltä tavoitella uskontojen yhteisyyttä erillisenä maailmanrauhasta.
  Erityisesti näkökulmanani on uskontojen keskinäisen ymmärryksen, sovinnon, kaiken rauhanomaisen kohtaamisen ja yhteistyön ym. yhteisyyden edistäminen etenkin kristillisissä organisaatioissa.


Saate
Kirjoitin tämän tutkielmani suurimmaksi osaksi lokakuun lopussa 2002.
  Viimeistelin - lähinnä vain kieliasultaan - tämän 14.-18.4.13.
  (Syvempi uudistaminen olisikin ollut hyvin suuritöinen homma. - Lopputuloksesta olisi tullut hyvin toisenlainen. Mutta uskon, että tämäkin on hyvin ainutlaatuinen ja olisi hyvin monelle edelleen merkittävä...)
Kuulostiko aihemäärittelyni yllä muuten liian korkealta arvoihin ja päämääriin liittyen?
  No, uskon inhorealisteiksikin itsensä mieltävien voivan saavani tästä työstäni merkittäviä inspiraatioita.
  Toiseksi, kristityissä on paljon positiivisuutta muutoinkin kuin mustavalkoisesti ymmärtäviä.
  (Vrt. Barbara Fredricson: Positivity -kirja - ja positiivinen psykologia: http://positiivinenpsykologia.wordpress.com/2013/04/11/negatiivisuuden-hyvaksyminen/ )
  Kolmanneksi, Lähi-Idän tilanne on nyt 18.4.2013 mielestäni huolestuttavampi kuin koskaan elinaikanani.
  Inspiroiden kommunikoimaan. (Sen sijaan, että tämäkin työ olisi jäänyt pöytälaatikkooni.)
  Lähi-Idässähän kärjistymisten ytimessä on muun ohessa se, että eri uskontojen rinnakkaiselon tulisi sujua.
  Uskontoja, maailmanlaajuisesti merkittäviä luonnonvaramääriä, ihmisiä, köyhyyttä sekä suuria tulo- ja oikeusvaltiollisia eroavuuksia on Lähi-Idässä paljon ja tiheässä.
  Rauhanomaisen yhteisyyden mahdollisuuksia heikentää jatkuvasti se, että kaikki "maailmanhaltiavallat" (USA, Venäjä, Kiina...) ovat hyvin maallisin motiivein hallitsevien oligarkkien käsissä. Ja etenkin Yhdysvaltoja piinaa valtionvelka, joka "pakottaa" sen käyttämään kansainvälisen lain vastaisia tarkoituksia ja menetelmiä ympäri maailmaa niitä kohtaan, jotka eivät alistu sen intresseihin.

Tutkielmani on vanha, mutta näkökulmani ydinolemus tässä tutkielmassa on minulle edelleen mielenkiintoinen.
  Muun muassa siksi, että

  1) on edelleen Suomessa harvinaista lähestyä suvaitsevaisuuden kaltaisia aiheita tyyleilläni eli muutoin kuin yliälyllistäen ja/tai ylitunteellistaen;
  2) koetan aina ymmärtää johtajuutta syvällisesti ja onnistuin tässä tutkielmassa saavuttamaan joitain kestäviä ideoita.

Esimerkiksi tässä on yliälyllistämistä suvaitsevaisuudesta - mainitsen, koska tässä on harvinaisia, kiinnostaviakin oivalluksia sisältävä postaus: http://mikkoahola.puheenvuoro.uusisuomi.fi/131710-onko-suvaitsevaisuus-vain-teeskentelya-ja-nayttelemista . (Toki harvinaisia oivalluksiakin sisältävä postaus.)
  Kohdasta 2 taas mainitsen, että eräitä suosikkejani ovat Jim Collinsin kaikki suomennetut kirjat. Varsinkin uusin eli Tietoisesti paras (2011, suom. 2013).

Johtajuus-aihe on minua kiehtonut luovin ja henkisen kasvun näkökulmiin soveltavin tavoin 80-luvulta asti Ja 90-luvulta asti paljolti myös liiketaloudessa.
  Isojen kokonaisuuksien johtajuus on sitten toisaalta kiehtovampi, toisaalta latistavampi ajattelun aihe kompromisseihin ja vaikutusmahdollisuuksien laajuuteen liittyen.
  Suoraviivaisesti edeten toki kaikki olisi yksinkertaista.
  Kuten se, että uskonnot voisivat painottaa vegaaniutta.
  (Vrt. esim. Frank Mann: http://freefromharm.org/videos/educational-inspiring-talks/father-manns-journey-to-embracing-a-vegan-vision-of-christianity/ )
  Ja löytää yhteisyyttä toistensa kanssa muutoinkin eläinten oikeuksiin liittyen. - Varsinkin Suomessa, koska täällä on laajamittaisesti turkistarhausta ja laittomasti kohdeltujen teollisuuseläinten kuvaamisesta rangaistaan.
  Suuremmissa kuvioissa on valtauskontojen konservatismissakin usein kyse muun muassa denialismista (sokeasta kieltämiskeskeisyydestä). Oleellisesti samantyyppisesti kuin ääriliikkeissä.


18.4.13

S. R.
******

Kiitokset inspiroivasta kiinnostuksesta Iikalle, Sarille ja Jaakolle.

Sisällys
 

Päämääriäni ja aiheeni nykytilanteen kuvausta

Yksinkertaiset perusratkaisut ovat valttia  

Johtajuus, arvot ja päämäärät  

Johtajuuden laatu

Odotukset lähtökohtina

Tärkein aloitusnäkökulma johtajuusvision muodostamiseen

Irrallinen johtajuus-näkemyksen muodostaminen 

Hyvällä johtajalla on tunneälyä  

Uskonnollinen johtajuus ja tulosvastuu / laadun arviointi  

Yritän keskittyä siihen, miten ihmisiä johdetaan  

Uskonnollisen johtajuuden ajaton paikka ja päämäärien ihanneluonne  

Yhä uudelleen on kysyttävä: miten lähestyä johtajuutta  

Johtajuudessa on ratkaisevinta näkökulmien määrittäminen

Johtajuuden haasteiden tavallisimmat sumentumistavat

Johtajuuden hahmotelmia ja vastuullisuuden näkökulmaa

Lopuksi

Kirjallisuus

PÄÄMÄÄRIÄNI JA AIHEENI NYKYTILANTEEN KUVAUSTA

Miten tutkia uskonnon, rauhan ja johtajuuden suhteita, etenkin uskontojen välisen kohtaamisen, ymmärryksen, sovinnon ja kaiken rauhanomaisen yhteistyön edistämisen näkökulmasta?

  Tietenkin miltä tahansa osapuolelta sopii odottaa ainakin ajatuksellisesti merkittävää panosta tähän yhteisen hyvän etsimiseen. Mutta tässä kirjoituksessa pohdin aihettani etenkin kristillisten kirkkojen osalta, koska tunnen ne paremmin kuin muut uskonnolliset yhteisöt.

  Ainakin on torjuttava vastustajieni leimaväitteet, kuten se, että laajempi ekumenia tai jopa pienempikin uskontojen yhteisyys olisi välttämättä aina relativistista ja / tai pluralistista.

  Lähtökohdathan voivat olla monessa mielessä jopa tiukkoja ja silti lopputuloksena terveestä hengellisestä elämästä on avarakatseisuus ja Jumalan ilmentymisen näkeminen kaikissa uskonnoissa ja osin jopa ateistien elämässä. Ja kolmanneksi tietysti varovaisuus toisten uskonkokemusten ennakolta olettamisissa.

  On todella tyhmää uskonasioissa lähteä puhumaan toisten uskonkokemuksista – puhumattakaan niiden ryhmistä, jopa kokonaisista uskonnoista – ilman esimerkiksi omakohtaista melko vapaasti osallistuen tullutta kokemusta kyseisistä uskonnoista.

  On parasta vain kysyä yksinkertaisesti: Miten saavuttaa uskontojen yhteisyyttä?

  Kysehän on siitä, että oleellista ei ole nyt taistella älyllisten järjestelmien tasolla, vaan saada uutta tiedostamista ja uusia polkuja hengenelämään!

  En tarkoita sitä, että tulisi välttämättä joka tilanteessa pyrkiä uskontojen sisällölliseen tai jopa muodolliseen ykseyteen, vaan pienemmät päämäärät ovat valttia. Kun päämäärät ovat sopivan kokoisia, ihmisillä on motivaatiota niitä todella tavoitellakin. Suuntaankin tämän kirjoituksen todellisille uskontojen yhteisyyden työntekijöille – en taivaanrannan maalareille, joita on paljon enemmän.

  En myöskään tarkoita, että meidän tulisi ensisijaisesti pyrkiä älylliseen ykseyteen, kuten samaan teoreettiseen käsitykseen Jumalasta. Paljon oleellisempaa on pyrkiä luomaan tehokkaimpia käytäntöjä saavuttamaan Jumala–yhteys – tai miten kukin sitä nimittääkään. Ja jakamaan kyseistä tietotaitoa ja Olemisen resonanssia.

Aluksi on hyvä selvittää alkuhankaluuksia ja esittää joitakin aiheeni tutkimusta ja sen rajausta koskevia yleisiä huomautuksia.

  Aiheemme on sillä tavalla hassu, että ehkä hämäävästi siitä on kenen tahansa helppo esittää ainakin joitakin jotenkuten perusteltuja näkemyksiä, mutta aiheen kokonaishallinta on silti huomattavan vaikeaa.

  Kokonaisuudenhallinta on vaikeaa muun muassa siksi, ettei ole mitään yleistä konsensusta siitä, mitkä ovat kristinuskon tai uskonnon yleensä yleisimmät piirteet.

  Esimerkiksi kristinusko on voimakkaasti ideologinen uskonto, toisin sanoen sen äänekkäimmille ja monille muillekin kannattajille sen markkinointi on voimakkaasti osa sen olemusta. Siksipä he ilmeisestikin ainakin jossain mielessä kiistävät senkin, että mielestäni kristinuskon olemassaolon oleellisimpia syitä ja yleisimpiä piirteitä on se, että sen ilmentämisen kaikkia tasoja läpäisee ajatus ”on olemassa ilmainen lounas ja me tiedämme siitä parhaiten (tai: vain me tiedämme siitä)”. Tuo ”ilmainen lounas” on tietysti Jumalan vastikkeetta lahjoittama Taivaspaikka Oikein uskoville ja armon todellisuus yleisesti. Niille, jotka uskovat Taivaaseen pääsystä liberaalimmin, ”ilmainen lounas” –tunnedynamiikka voi jyllätä silti aivan yhtä voimakkaasti. Eli armon todellisuus käsitetään laajemmin ja syvemmin ulottuvaksi koko ihmiskuntaan, riippumatta uskonsuunnista, ja luomakuntaan muutenkin.

Melko alkuvaiheessa on syytä aina selvittää, mitä halutaan tarkoittaa uskonnollisuudella. Itse uskonnon käsite on epämääräinen eikä liene mitään loogista, metafyysistä saati yleisesti katsomusten vertailuun liittyvää syytä, miksi sen olisi välttämättä oltava tarkasti tietynlainen…

  Toisaalta ei liene yleiselle ymmärrykselle haitaksi, jos uskonnon käsitettä ei joka yhteydessä käytetä täsmälleen samalla tavalla, mutta esimerkkejä kohtuuttoman laveasta uskonnon käsitteen käytöstä kiihkoa ja sokeutta lietsovasti on riittämiin...

  Erityisesti faktakeskeisiä mielekkäitä toisistaan poikkeavia näkökulmia uskonnollisuuteen voidaan tietysti kehittää moniakin. Niiden perusteella ei silti ole yleensä yleisen katsomuksellisuuden kannalta mielekästä kehittää monta toisiinsa nähden ristiriitaista arvoarvostelmallista linjaa. Kuitenkin noista faktakeskeisistä ynnä muistakin näkökulmista on hyvin vaikea myöskään kehittää mitään yhtä kunnollista synteettistä näkökulmaa. (Synteesi ei ole vielä kokoelma tämän tai tuon ainakin jossain määrin ennalta valitun lopputulos-näkemyksen tueksi monenlaisista lähteistä haalittuja palasia.)

  Tiedämme monta kiinnostavaa ja pätevää erityisesti johtajuuteen liittyvää teoriaa.

  Kuten Foucaultin valta-käsitettä koskevat näkemykset, mitkä varmasti tulisi huomioida uskonnollisuuden käsittelyssä. Ainakin kun se määritellään perinteisesti eli kun siihen kuuluu ykseystietoisuuteen keskittymisen sijasta oleellisesti vertaileva mieli, konkreettisuuden tasolla siis asiantuntijat sekä vallan ja tiedon hierarkiat – tai ainakin niiden mahdollisuuden hyväksyminen.

  Mutta miten ottaa esimerkiksi Foucaultin teoriat syvälliseen käyttöön vaikkapa johtajuuden, uskonnon ja rauhan suhteiden tutkimisessa? Vastaavia hyvältä näyttäviä mutta vaikeasti syvällisesti em. aiheisiin sovellettavissa olevia tai muihin näkökulmiin kunnolla kytkettävissä olevia teorioita on paljon.

  Lisäksi tutkimusta vaikeuttaa esimerkiksi se, että jokaisen tuntemani kirkon tukeman tutkimisen perussuuntautuminen on ontuvaa.

  Se on yleensä kaukana ytimellisestä itsestään olevien hengellisten näkökulmien tutkimista lähinnä vain ulkopuolelta ja arvostelun kohteita hakien. Ennen kaikkea pidättymistä oman opin ja toiminnan kriittisestä arvioinnista.

  Edelleen suurten massojen valtavat tunne-energiat suojelevat suuria organisaatioita ja liikkeitä kriittiseltä arvioinnilta. (Rakentavuudessaankin huiput kriitikoista jättävät helposti kommentoimatta.)

  Suuri hankaluus uskonnon, rauhan ja johtajuuden suhteiden tutkimiselle tulee siitäkin, että vaikka ne ovat tavallaan kiinteitä aiheita, ne ovat (varsinkin uskonnollisuus ja johtajuus -aihe on) myös itsessään yleisiä näkökulmia ja nimenomaan näkökulmina moniin muihin asioihin ne ovat syntyneet, toteutuvat itsenään ja muuttuvat.

  Voidaan sanoa, että viime mainitut ovat jopa enemmänkin näkökulmia kuin kiinteäluonteisia aiheita.

  Etenkin syvällisessä tutkimisessa varsinkin uskonnollisuuden ja johtajuuden aiheissa on välttämätöntä tarkastella monia käsitteitä, jotka ovat samalla syvästi näkökulmia.

  Esimerkiksi strategian ja taktiikan käsitteitä ja ne huomioon ottaen vieläkin moniulotteisempia käsitteitä, kuten persoonallisuustyyppejä ja yleistä ihmiskäsitystä. Ja mukanaan uskonnollisuus ja johtajuus tietysti vetävät alanäkökulmia ja muihin aiheisiin monella tavalla kytköksissä olevia näkökulmia, kuten ajattelun, perustavanlaatuisen tiedostavan olemisen ja persoonallisuuden ilmiöt sekä motivaation, itsetunnon, elämänhallinnan ja oikeudenmukaisuuden pohdinnan.

  Tietysti jossakin tietyssä organisaatiossa saattaa olla 1) hyvin yksinkertaisia johdettavia tai 2) tiukasti ylhäältä päin määrätty tai muuten umpioitunut liikkumavara, esimerkiksi ihmiskäsityksen suhteen.

  Jos tutkimuksen lähtökohtana ei ole tuottaa muutosta tutkimuskohteen liikkumatilaan (ehkä tulisi sanoa: rakenteisiin), em. tekijät rajaavat johtajuuden hahmottamista rajusti.

  Esimerkiksi: ”Johtamista voidaan ajatella monimutkaisesti tai yksinkertaisesti. Tässä ajatellaan yksinkertaisesti. Niinpä hyvä johtaminen pelkistyy kolmeen edellytykseen: ajatukseen, sitkeyteen ja oikeudenmukaisuuteen." (Meriläinen (2003))

  Maailmanrauha tai rajatummalla alueella toteutuva syvä rauha tai pysyvä rauha ovat kuitenkin päämääriä, joiden saavuttaminen ei ole itsestään selvää.

  Ne eivät toteutuisi ilman muun muassa monien ihmisten rukous- ja ajattelutyötä sekä meditatiivista elämää.

  Maailmanrauhan edellytysten luomisesta, saavutettujen rauhan alueiden ylläpitämisestä ja uusien saavuttamisesta ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon yksimielisyyttä.

  Ei ainakaan näihin tavoitteisiin johtavien keinojen painoarvoista todellisella tasolla (mutta ei aina juhlapuheissakaan).

  Meillä ei siksi ole varaa kovin suureen vain konservatiivisesti ratkaisuja etsivään asenteeseen, tutkimusotteeseen.

  En edellytä kristillisiltä kirkoilta ratkaisevaa tietotaitoa maailman jokaisen ihmisen innostamiseksi esimerkiksi merkittävään ja pysyvään hyveellisyyteen. Kuitenkin rauhan, johtajuuden ja uskonnollisuuden suhteet ja kukin niistä itsessäänkin on mielestäni esimerkiksi kirkkojen uudistamisen yhteydessä ehdottomasti hahmotettava laajasti. Laajemmin kuin vain tavanomaiseen eli mm. menestyskäsitystä ainakaan syvemmin pohtimattomaan tavoitteiden määrittelemiseen, sitkeyden ylläpitämiseen ja riittävän yleispätevän oikeudenmukaisuuden hahmottamiseen liittyen. Uskonnollisuus ja varsinkin hengellisyys yleisemmin on muun muassa merkittävä tavanomaiset maalliset menestyskäsitykset kyseenalaistava näkökulma.

  On surullista, jos tässä yhteydessä olemassa olevat muodot nähdään pysyvinä realiteetteina. On helppo myös tiedostaa hienoissa seminaareissa ehkä joskus paljonkin, mutta jättäytyä arjessa vanhoihin urautuneisiin kuvioihin. Pysyvät rakenteet jäykistävät erityisesti silloin, kun hengellisesti merkittävästi toisistaan poikkeavien ihmisten välistä hengellistä kohtaamista ei jo ennalta nähdä henkisen kasvun ja monenlaisen, myös hengellisen, muuttumisen mahdollisuutena.

  Rahakin ratkaisee.

  Jos kukaan ei maksa, vaan ennemminkin urakehitys voi vaarantua tai jopa potkut tulla, niin kuka uskaltaa tehdä irtiottoja? On mielenkiintoista, että Suomessa ja Ruotsissa 2000-luvun alkuvuosina poikkeavilla mielipiteillään julkisuudessa liberaaleilla mielipiteillään eniten loistaneet luterilaiset kirkon työntekijät ovat olleet arkkipiispoja…! On selvää, että monessa tilanteessa on poliittisesti viisasta olla vaiti tai matalalla profiililla, mutta on surullista, jos esimerkiksi ekumenia etukäteen nähdään vain vanhojen asemien puolustamisena ja jonkinlaisena muotomenojen suorittamisena eikä etukäteen tuntemattomana muutosprosessina.

  On myös kyse keskittymisestä. Jos ihmiset turvallisuushakuisuudessaan eivät kestä kovin paljon, muutosvoimia ei kannata samanaikaisesti keskittää kaikkeen siihen, mitä kirkossa on vikana…

  Kirkon kokonaisjohtajuudessa on kyse siitäkin, onko kirkko vain reagoiva laiva.

  Jos kirkko haluaa vain reagoida, se on helposti tiedotusvälineiden armoilla ja muutosenergia keskittyy vaikkapa yhteiskunnan sosiaalieettisiin kysymyksiin. On helppo olla liberaalisti vasemmalla, vaikkapa joskus liittyä hallituksen arvostelijoihinkin. Tiedotusvälineet tarjoavat myös aina paljon kysymyksiä, joihin ”on otettava” kantaa, vaikka syvemmin kirkkoa muuttava toiminta olisikin saatavilla tämän kirjoituksen alaotsikon aiheeseen keskittymisen kautta… Ja poliittinen vaikuttaminen on joka tapauksessa lähinnä melko ponnetonta…

  Edellä kuvaamani konservatiivisen asenteen perusteluksi riittää jo seuraava. On selvää, että tutkittaessa osakeyhtiön hallituksen johtamistyötä lait ja markkinoiden käytännöt sanelevat paljon reunaehtoja, jotka tulee alusta alkaen ottaa huomioon.

  Mutta jäykästä instituutioluonteestaan huolimatta suuret kristilliset kirkot ovat organisaatioita, joiden ei tarvitsisi olla läheskään yhtä voimakkaasti kehitystyönsä alkuehdoiltaan rajautuneita.

  Viime kädessä ainoa seikka, mikä kirkoilla on pallona jalassa, on niiden jäsenistön pelkoperusteinen muutosvastarinta…

Kuten varmaan jo tähän mennessä on tullut ilmi, tutkimuskohteemme on itsessään aidosti ja syvästi näkökulma. Eikä vain aihe, mitä tutkitaan oleellisesti sen ulkopuolella syntyneillä näkökulmilla.

  Asiaintila merkitsee vaikeutta rajata tutkimuskohdetta.

  Emme voi varmuudella mielekkäästi rajata tutkimuskohdettamme ennen kuin olemme syvästi tutkineet sen jokaista ulottuvuutta.

  Ja rauhan ja johtajuuden suhteen kunnollinen tutkiminen edellyttäisi jokaisen rauhan ja johtajuuden ulottuvuuden kunnollista tutkimusta eri tyyppisissä tilanteissa monen tyyppisillä ihmisten yhdistelmillä monentyyppisissä organisaatioissa. Tuollainen on kuitenkin aivan liian laaja yhden ihmisen tutkimusprojektiksi. – Ja millainen taho uskaltaisi rahoittaa niin monitieteistä pitkäjänteistä tutkimusta vaikka pätevä tutkimusryhmä syntyisikin?

  Syvästi ihmisellisissä ilmiöissä ei yleensäkään ole kovin paljon ymmärtämiämme kaavoja, vaan ihmisten erilaisuus, muun muassa erilaiset tunneankkuroidut uskomukset, aiheuttavat sen, ettei yhtä yleispätevää kaavaa eri tilanteisiin ole.

  Niinpä ei ole myöskään yhtä yleispätevää kaavaa hyvään johtamiseen, vaikka jotakin yleispätevää siitä voidaan kyllä sanoa.

Uskonto-käsitteen peruspiirteistö (asiallisesti kaikesta muusta perustavasti erottava tunnusmerkistö) ei ole yhtenäinen alue tosiasiain ja informaation maailmoissa, vaan paljolti rihmastollinen ja osin tulkinnanvaraisuudessaan epäselvä ilmiö, missä on hyvin paljon rajapintoja ei-uskonnon kanssa. Nuo rajapinnat voivat olla ainakin rajoiltaan ja joskus olemassaololtaankin vaikeasti hahmotettavissa.

  Uskon kuitenkin, että uskonto-käsitteen haluamme joka tapauksessa määritellä pohjimmiltaan melko vakaaksi, - samanlaisena pysyväksi piirteistöksi, reaaliseksi ilmiöjoukoksi.

  Tämän perustamme uskoomme siitä, että vaikka uskonnollisuus voi eri aikoina ilmetä monin eri tavoin, tällä planeetalla ihmisluonne on kuitenkin perimmältään melko muuttumaton.

  Teoreetikon kannalta uskonnon käsittely on varmaankin tietyllä tavalla melko yllättävä tutkimustehtävä.

  Teoreetikothan käsittelevät melko usein pysyvästi tärkeitä aiheita kirkkojen – ym. uskonnollisten perusinstituutioiden – ja uskontojen suhteen. Ja melkein mitä tahansa niistä käsittelemmekään, meillä on syvällisiä tuloksia hankkiaksemme oltava jokin käsitys sellaisista vaikutukseltaan laajalle levittäytyneistä yllättävän käytännöllisistä perusasioista, kuten kirkkojen ja uskontojen suhteesta suvaitsevaisuuteen ja asiantuntijuuden käsitteeseen.

  Jos konteksti ei mihinkään tarkempaan viittaa, on ainakin johdanto-osuudessa teoreetikon muun ohessa olennaista kuvata tai viitata kyseisiä perusasioita koskeviin näkemyksiinsä.

  Kokonaisvaltaisesti tiedostavat ihmiset, joihin itseni luen, haluavat ainakin joskus myös kirkkokysymysten kohdalla miettiä jättimäisiä, jokatasoisia eli käytännöllis-teoreettisia ja yksilöllis-yhteisöllisiä, kysymyksiä.

  Sellaisia kuten mitä on todellinen hyvyys.

  He haluavat todellisimman, kestävimmän hyvän leviävän laajalle.

  Tällöin tulee mielestäni olla myös käsitys pahuudesta tai huonoudesta, epätarkoituksenmukaisuudesta, luonnottomuudesta.

  Tässä kohdin voidaan mennä jopa syvimpiin filosofisiin ulottuvuuksiin esimerkiksi kysymällä, liittyykö hyvä pahaan? (Asia ei ole ilmeinen! - Vrt. J. Krishnamurti (1991).)

  Vähemmänkin syvällisesti voidaan joutua hankaliin kysymyksenasetteluihin.

  Jo pelkästään siksi, että stressi-käsitettä on käytetty niin monella tavalla – konsensusta ei ilmeisesti edelleenkään ole. (Ks. Sinivuo (1990.), 375)

  Kirkkoihin ja uskontoihin liittyen tämän varmastikin täytyy tarkoittaa esimerkiksi parempaa, tiheämpää ja tehokkaampaa rauhanrakentamista, parempia, lukuisampia ja tehokkaampia ekologisia ponnisteluja ja selkeämpää uskonnon ja kirkkojen erottamista väkivallasta, mukaan lukien jonkinlaisen mentaalisen manipuloinnin.

  Tätä kaikkea tulee tarkastella nykytilanteen tiedostamisen ja päämäärien muodostamisen vuoksi luovasti yhteistyössä yli kirkko- ja uskontorajojen ja moninäkökulmaisesti. Eikä esimerkiksi vain rakenteellisesti tai vain psykologisesti tai henkisesti (eli sanoisinko: psykologis-energeettisesti).

  On tärkeää pyrkiä korkeisiin tavoitteisiin, vaikka ne olisivat vaikeita.

  Esimerkiksi ”mentaalinen manipulointi” voi olla vaikeasti hahmotettavissa.

  Mutta jokaisen tulisi tunnistaa esimerkiksi se, miten ”uususkontojen” menestystä selitetään ”onnen ja menestyksen ideologialla” (Ks. esim. Pekka Huhtinen (2000)) siinä missä oman dogmatiikan hyvyyttä perustellaan vähintään ”ainoana Tienä” – onnea ja menestystä kenties mainitsematta, mutta niitä ainakin kuoleman jälkeiseen elämään eli olennaisimpaan viitaten kuitenkin tarkoittaen.

  Kristillisten kirkkojen suhdetta toisiin uskontoihin määrittää laajemminkin yleensä omahyväisyys ja hassuhkojen tieteellistä sävyä tavoittelevien pilkunviilausten toisteleminen. Niiden hassuhkous tulee siitä tarkoitushakuisuudesta, millä niihin väkisin on kasattu ja korostettu negatiivisia ja omaan kulttuuriin nähden vierastuttavia sävyjä.

  Suvaitsemattomuudesta tekee ”tiedettä” esimerkiksi Suomen Teologinen Instituutti.

Kirkkojen ei tule olla maallisen vallan tukijoita läheskään nykyisissä mittasuhteissa.

  Kirkkojen tulisi vihdoinkin alkaa konkretisoimaan arvojaan tavalla, joka tekisi oikeutta niiden ydinopetusten suurille sanoille. Sen sijaan että samastutaan omiin dogmatiikoiksi muovattuihin mielipiteisiin ja hehkutetaan ”Yhtä Ainoaa Oikeaa Traditiota” pinttyneisyydellä, jonka taustalta huokuu pelkoa. Mm. ylenmääräistä turvallisuushakuisuutta.

  Esimerkiksi ekumeniassa ja uskontodialogissa takerrutaan liikaa oppikeskustelujen yleismerkityksen painottamiseen suhteessa ydinopetusten todelliseen hyvään ja maailman todellisiin ongelmiin. Tai takerrutaan loputtoman tuntuisiin kiistoihin ja arvovalta-asetelmiin keskustelujen sellaisissa yksityiskohdissa, joita ei tieteellisesti voi tietää ja joista filosofit ovat eri mieltä.

  Asiaintila ei myöskään parane sillä, että tieteen käsitettä hämärretään leimaamalla normaalitiede ”ateistiseksi”. Ja – kuten erityisen voimakkaasti tapahtuu katolisessa kirkossa – väitetään omaan uskontoon rahoituksella ja määräyksin sidottua eksegetiikkaa tieteelliseksi.

  Katolisessa Raamatun hermeneutiikassa eksegeetikoilta ei vain odoteta kirkon traditionaalisen esiymmärryksen hyväksymistä, vaan heidät myös esimerkiksi käytännössä pakotetaan osallistumaan sen mukaisiin jumalanpalveluksiin.

  Tuo on uskomatonta, kun normaalitieteellinen eksegetiikka kuitenkin on selvittänyt, miten esimerkiksi Luukkaalla ja Markuksella on selvästi kristillisten valtakirkkojen vastaisia käsityksiä uskon ydinkohdissakin… (Ks.  mm. Heikki Räisänen (1989), luku 4, esim. s. 73)

On paljon muitakin linjauksia, joita voidaan aivan hyvin tehdä, kuten tässä kirjoituksessa teenkin, riippumatta esimerkiksi siitä käytännöllisestä kysymyksestä että miten vastataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ym. vaikeasti hahmotettavien moniarvoisten kirkkojen osalta kysymykseen ”kuka on kirkko”. Eli kuka kirkkoa edustaa, keiden sitä tulisi edustaa.

  Pelkästään juridinen vastaaminen (eli kirkon kanta = piispojen ja kirkolliskokouksen kannanotot) ei ole läheskään koko oleellisin todellisuus.

  Mistä tahansa voi nousta mielipidevaikuttamista ja silloin siinä ilmenee todellista (vaikutus)valtaa.

  Erimielisiähän ei helposti suljeta moniarvoisesta yhteisöistään pois.

  On toki mielenkiintoista kysyä, miten siis em. kirkko ymmärretään ja on säädetty ja legitimoitu hallinnollisesti, johdollisesti…Ja miten kulloinkin vapaat mutta kirkkoa lähellä olevat suuret mielipidevaikuttajat, kuten Terho Pursiainen, vaikuttavat siihen, mikä on kirkon virallinen linja tai millaiseksi kansa sen käsittää.

  Mutta mitä merkitystä tuollaisella kysymisellä ja vastauksilla on johtajuuden kannalta?

  Joka tapauksessa edelleenkin kirkon auktoriteetti on aivan liian monien ihmisten mielissä aivan liian suuri... Johtamisen ja hengellisyyden yhdistämisen haaste on tässä henkistä tasoa kysyvä... Toisaalta auktoriteettiuskoiset ovat helposti johdettavaa laumaa. Ja siksi johtajan on houkuttelevaa tukea auktoriteettiuskoa lisääviä ratkaisuja. Toisaalta todellinen hengellisyys on vapautumista ja sitä tulisi tukea silläkin uhalla, että uskova siirtyisi toiseen kirkkoon, ehkä jopa toiseen uskontoon…

Luonnostelen tässä kirjoituksessa – visionäärisesti, realismia joka kohdassa aivan tarkasti ajattelematta – esimerkillistä otetta kirkkojen muutosjohtajuuteen otsikon mukaisten päämäärien tiellä.

  Tilannehan on se, että muutosvauhti kiihtyy uskontojen sisällä ja yleensä maailmassa, halusimmepa sitä tai emme.

  En tarkoita sitä, etteikö tarvittaisi arkijohtajuutta, perustyötä niistä lähtökohdista, mitkä ihmiset ovat syvästi omaksuneet. Suuret laivat kääntyvät hitaasti ja mielestäni melko huonokin hengellisyys tai uskonnollisuus voi olla parempi ratkaisu kuin ei sellaista lainkaan. Esimerkiksi koska kirkot ovat eräs tekijä, jotka pitävät nuoria pois kaduilta, levottomuudesta, ajelehtimisesta, irrallisuudesta… No, tällaisessa pohdiskelussa on tietysti kovin monta näkökulmaa eikä ehkä aina edes periaatteessa löydettävissä absoluuttisia totuuksia. En itse asiassa näe kovin hedelmälliseksi pohtia ainakaan yleisellä tasolla vaikkapa sitä, pitäisikö kirkon olla selvästi instituutioluonteinen vai dynaamisempi. Kaikki tällainen on niin voimakkaasti riippuvaista siitä, miten yksilöt itse haluavat ottaa vastuuta omasta kasvustaan! Kuitenkin erityisesti kristillisten kirkkojen tulevaisuuden kannalta on monia asioita, joita kannattaisi ongelmallistaa syvemmin ja useammassa yhteydessä kuin mitä on tehty.

  Eräs tällainen asia on liiallinen oppikeskeisyys. Ydinkysymys opillisuudessa on se, tarvitaanko todella niin paljon älyllistä yhteisyyttä näkemysten yleislinjojen ja yksityiskohtien suhteen vai voimmeko vähemmälläkin hyväksyä ihmisiä uskonnollisten tai hengellisten organisaatioidemme rivijäseniksi ja ennen kaikkea tutkijoiksi ja hallintoon kuuluviksi jäseniksi.

  Tarvitseeko esimerkiksi ”kristityn” käsitteen olla niin tarkka, ehdoton? Mielestäni sen ei tarvitsisi olla niin ehdoton kuin mitä se tällä hetkellä kristillisten kirkkojen virallisella tasolla on (esimerkiksi ekumeenisissa piireissä).

Helposti metsää ei nähdä puilta, kun kasvavat kulttuurinen yleistilanne, opit, organisaatiot, näiden analysointivälineet tai ainakin sen informaation määrä, mihin periaatteessa pitäisi reagoida jotta voisi muodostaa sivistyneen tasapainoisen näkemyksen... Ja samalla näkökulmat em.:hin tietysti kasvavat vielä enemmän. Tässä perustilanteessa helposti valitettavasti esimerkiksi pidetään luonnollisena asiana sitä, että aina ongelmien tai epätyydyttävien tilanteiden ilmetessä arvovaltaisemmat tai ainakin tutkijoiden luomat ratkaisuyritykset kasvavat varsinkin määrältään, mutta myös keskimääräiseltä kooltaan ja ehkä monimutkaisuudeltaankin.

  (Tämä on muuten yksi syy, miksi ainakin luterilaisessa teologiassa on niin loputtomasti kuivaa teoreettista yksityiskohtien hiontaa ja historian vaatimattomien aiheiden kaivelua ei juurikaan kirkon sisällä arvostella…eikä ilmeisesti pyritä ehkäisemäänkään.)

YKSINKERTAISET PERUSRATKAISUT OVAT VALTTIA

Edustan sitä linjaa, että ratkaisuja voitaisiin saada aikaan yksinkertaisemminkin, tunneosaamisen kautta…

  Esimerkiksi monimutkaisten opillisten keskustelujen sijasta voitaisiin suoraan aloittaa kirkkojen korkeimpien johtajien tukemina muun muassa yleisuskonnollisten rauhanrukoustilaisuuksien perinteitä.

  Tietysti ne osallistujat tulisivat, jotka haluaisivat, mutta hyvin toteutettuina tuloksena olisi tosiaankin uusien perinteiden syntyminen..

Ajatellaanpa vaikkapa pyhyyttä ja sen arvostamisesta johdonmukaisesti juontuvia asioita. Arvostetaanko niitä todella, jos esimerkiksi ihmiset ja kirkot keskittyvät paljolti toistensa eroavuuksiin? Ja osaltaan monelta osin ylläpitävät maailman suurinta tappajaa ja kurjistajaa eli maailmantalouden vahvimpien itsekkyyteen perustuvia rakenteellisia ratkaisuja? Jos rauha on oikeasti tärkeää, miksi kristilliset rauhanjärjestöt eivät tee enempää yhteistyötä maallisten rauhanjärjestöjen kanssa? Arvostetaanko luomakuntaa todella, jos kirkkojen suhde eläimiin on sama kuin vaikkapa valtion suhde eläimiin eli esimerkiksi laillisen toiminnan puolella pysynyttä Oikeutta eläimille -järjestöä ja yleensä esimerkiksi turhien eläinkokeiden vastustamista ei tueta? Jne. Vai vaikuttaako pelko eli ei haluta tehdä kovin paljon yhteistyötä ainakaan niiden kanssa, jotka eivät omasta mielestä pelastu. Jos pyhyyttä ei arvosteta, sitä ei myöskään haluta riittävästi tutkia eikä sitä ymmärretä oikein.

  Jokin uskonnollinen johtaja saattaa esimerkiksi kokea pyhänä tehtävänään toimia uskonnollisena johtajana jollakin tavalla.

  Kyseinen pyhyyden muotoon sitoutuneisuus on useimmissa tapauksissa todennäköisesti hänen (alemman) mielensä tuotetta. Tai pyhä energia on todellista, mutta hänen mielensä väärin tulkitsemaa, ilman että hän sitä tiedostaa. Eikä pyhyyden laadun suhteen lähes sokea kirkko halua häntä arvostella. Kuvitellaan, että pyhyyttä on yhdenlaista ja että se riippuu oleellisesti sanoista ja tiettyjen riittien suorittamisesta täsmälleen vanhoilla tavoilla. Tosiasiassa pyhyyttä on monenlaista ja sitä voi mitata esimerkiksi sen suhteen, miten voimakkaasti pyhitetty vesi säteilee pyhityksen jälkeen.

  (Hieman asiaan liittyen itse muuten syksyllä 2002 kävin testihenkilönä energiahoitokykyjeni vuoksi Kuopion yliopiston tiloissa erään kuuluisan venäläisen tutkijan alaisuudessa. Projektin rahoitus ei tosin ole yliopistolta. Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa monet arvovaltaiset tahot tukevat parapsykologista tutkimusta.)

On toki hyvä tuntea esimerkiksi yleiskulttuuristen virtausten, kuten modernismin ja postmodernismin, viime vuosikymmenten vaikutussuhde kirkkoon ja kristinuskoon.. Mutta jos joku ei sellaista hahmottaisikaan, tuskin ainakaan se tekisi hänelle vaikeaksi luoda esimerkiksi uskontojen yhteisiä rauhanrukoustilaisuuksia… Tietysti jollain tasolla on tunnettava nykyhetken potentiaaliset osallistujat – mutta hienojen käsitteiden ja teoriahistorioiden tuntemusta ei välttämättä tarvita. Perusratkaisut uskontojen sisäiseen ja uskontojen väliseen onnellistuttamiseen voivat aivan hyvin olla yksinkertaisia.

On kummallista se, miten usein nämä reaali- ja teoriahistorioiden tuntemiset halutaan vetää esiin muutoinkin, esimerkiksi kristittyjen apologioissa ja vaikkapa koulujen uskonnonopetuksesta keskusteltaessa.

  Miksi korostaa niitä ja korostamalla tulla aiheuttaneeksi lisää hyvien uudistuksien luomista kahlehtivia siteitä menneisyyteen, jos kyseiset siteet todellisuudessa ovat heikot? Ja siellä, missä siteet ovat vahvat, ne pitäisi ensiksi osoittaa, eikä lähteä siitä, että valtavan levein linjanvedoin lähdetään liikkeelle olettaen kyseiset siteet muutaman lauseen jälkeen itsestään selviksi. Kristinuskolla on aikoinaan ollut suuri valta länsimaiseen elämän monille alueille, mutta tämän vallan luonne on ollut ensisijaisesti rajoittava...

  Toki monet tiedemiehet ja filosofit ovat olleet erityisesti Keski-ajalla ajatustensa sisällöiltäänkin kirkkojen vaikutuspiirissä (mitäpä muuta he olisivatkaan inhimillisesti katsoen voineet olla). Mutta se ei todellakaan tarkoita, että nykyään ”Uskonnonopetus avartaa – myös luonnontieteellisesti”, mikä oli teologian lisensiaatti Tomi Karttusen yleisönosastokirjoituksen otsikko Aamulehdessä 18.1.2003. (Ehkä tosin toimituksen muotoilema, eihän noista tiedä.)

  Karttunen takertuu pieniin yksityiskohtiin tieteen "alun" etenemisen dynamiikkaa selittäessään: Hänen mukaansa tiede on osoittanut, että "- - - modernin luonnontieteen synnyn käsitteelliset edellytykset loivat jo keskiajan nominalistiteologit, kuten William Ockham" ikään kuin tieteen perustus olisi ensisijaisesti filosofien käsitetyön tulos. "Kuten mm. Reijo Työrinoja on esittänyt, Ockhamin kausaliteettikäsitys, josta muut kuin välittömät syyt oli riisuttu pois, muodosti näet pohjan modernin luonnontieteellisen kausaalisuuskäsityksen synnylle.”

  Vaikka Karttunen olisikin jollakin tavalla pinnallisesti oikeassa käsitehistoriallisesti, hän ei tuolla tavoin argumentoimalla tavoita tieteen kehittymisen dynamiikkaa juuri lainkaan.

  Tieteen kehitys on niin omalaatuinen (omalakinen?) ja prosessuaalinen ilmiö, että jokainen tiedettä syvällisesti tunteva voi vain nauraa Karttusen käsityksille, joilla hän perustelee jatkoksi tavanomaista suomalaista uskonnonopetusta siten, ettei länsimaista kulttuuria voi ymmärtää ilman syvällistä kristinuskon sisällön ja vaikkutushistorian tuntemusta. - Sinänsä tosi väite, mutta nykyisen uskonnonopetuksen puolustamisessa se on naurettava.

  Sillä jos Suomen ylioppilaat ovat länsimaisuuden tuntijoita, se ei ainakaan johdu peruskoulun ja lukion uskonnonopetuksesta...

  Tunnustuksellisessa uskonnonopetuksessa ei voida edes nykyisessä laimeassa "evankelis-luterilaisuudessa" syvällisesti paneutua kristinuskoon, koska se johtaisi melkoisen kriittisiin näkökulmiin ja johtopäätöksiin. Liittyen esimerkiksi siihen, miten - varsinkin ennen viime vuosikymmeniä - paljolti juuri kristinuskon monivuosisataisen "Helvetti/Taivas"- "Laki/Armo"- jne. dikotomioiden myötä länsimaisessa kulttuurissa on ei-uskonnollisissakin yhteyksissä suosittu jyrkkiä vastakkainasetteluja.

 

Monesti monen ison hahmon arvovallan päällehän yksinkertaisuuden linjalla helposti astutaan... Mutta tavallisen seurakuntalaisen, maailmanrauhan ja muiden näkökulmieni kannalta toistan: yksinkertaiset perusratkaisut ovat valttia.

  Tietysti kirkot markkinoivat itseään yksinkertaisina luotettavina laitoksina, mutta se ei syvimmiltään pidä paikkaansa.

  Esimerkiksi mielestäni on arveluttavaa, että yhtäältä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa markkinoidaan yksilöiden joukkoliikkeenä (tyyliin ”kirkko olemme me”), mutta toisaalta kirkon opin suhteen pidetään yllä opillista auktoriteettijärjestelmää, mitä tavallinen uskova ei ole esimerkiksi sen auktoriteettien mielestä kompetentti tai sopiva kehittämään (paitsi korkeintaan pinnallisten sovellusten tasolla).

  Opillinen taso on monimutkainen, se on ilmiselvää.

  Ja eettisesti on ongelmallista ja monimutkaista, että monet tavalliset kristityt eivät tiedä edes oman uskontonsa keskeisimpiä oppeja. Puhumattakaan jostakin laajasta tietotaidosta, aidosta suhteellisuudentajusta, minkä pohjalta voisi tehdä tasapainoisia uskonvalintoja.

  (Asiaa ei tietystikään voi puolustella esimerkiksi sillä, että muslimit tietävät omasta opistaan, ainakin omasta pyhästä kirjastaan Koraanista, keskimäärin vielä vähemmän.)

  Jos tavalliset uskovat olisivat suoraselkäisiä ja todella mukana joukkoliikkeessä (eikä vain massasuggestiossa yms.), niin heillä olisi omia ”kansanuskontoja” ilman merkittävää napanuoraa kirkkoon ja pilvissä liitelevä teologia olisi tavallaan oma liikkeensä. Kuitenkin on ilmeisesti monen mielestä paljon hienomman tuntuista, kun omaa oppia puolustavat taidokkain sanakääntein vähintään tohtorismiehet, joilla on teologisen taidon lisäksi vielä ehkä kansakunnan tasolla merkittävää valtaa. Lisäksi yhden kirkon säilyttäminen ja nykyistä enempien yhdistysten perustamattomuus on omanlaisensa sosiaalipsykologinen ilmiö: Kun kuoret, kuten palveluskaavat ja nimikkeet, ovat samat, voidaan tuntea yhteisyyttä ja toteuttaa ilolla tavanomaisiakin vapaamuotoisia yhteenkuuluvaisuusriittejä, vaikka todelliset ajatukset olisivatkin täysin eri linjoilla.

Yksinkertaisia, lyhyitä ja tunnetaitoja painottavia ratkaisumahdollisuuksia ei nähdä. Eikä kai halutakaan nähdä, kun aatteellisia ollaan. (Sen sijaan yksilöllisin tavoin mukavuuden tavoitteluiden kautta saatetaan joskus olla kaavamaisuuksien lisäksi tunneälykkäitä.)

  Kuitenkin voisi olla kaikkein parasta, että kirkkojen johtajat muuttaisivat nykyistä toimintakulttuuriaan ja käyttäisivät vaikutusvaltaansa vaikkapa tyyliin ”pulinat pois, nyt kaikki joukolla suuriin moniuskonnollisiin rauhanrukoustilaisuuksiin – seuratkaa minun esimerkkiäni”.

  Tuollainen voi kuulostaa hassulta, ja miten kävisi auktoriteettien auktoriteettisuuden sitten. Mutta mikä on tärkeää huomata: käytännössä pelko hallitsee uskovia kovin usein...

  Asiallisesti olen joka tapauksessa varma: vuosisatoja kestäviä mutta millimetreittäin eteneviä oppi- yms. keskusteluja ei tulisi painottaa siten kuin imagolllisesta ja kuvittelemastaan arvovallastaan useimmiten tarkat nykyiset kirkkojen juridiset ja henkiset johtajat haluavat niitä painottaa.

  Oppikeskustelut ovat toki ajoittain intohimoisia ja menevät teologisiin yksityiskohtiin ja filosofiaan, mitä en vastusta, mutta oleellista on, että ne toimivat esteinä ihmisten välisten lämpimien tunteiden vaihdolle ja syvällisemmälle toinen toistensa uskontoon tutustumiselle.

  Jopa toisten ihmisten isoimpiin elämänratkaisuihin on haluttu puuttua eli ei ole kauaakaan, kun luterilaisillekin seka-avioliittojen (tuollainen nimike on muuten ihmisarvoa alentava) salliminen ja siunaaminen oli ongelma. Siis jopa vain kristinuskon piirissä (esim. luterilainen ja ortodoksi).

  Mistä lähti kyseisen ongelman ratkaistuminen?

  En ole perehtynyt asiaan, mutta kokemukseni Suomen Ekumeenisen Neuvoston Opillisessa jaostossa, minkä työn sanotaan olevan maailman ekumeenisen työn huippua, viittaa siihen suuntaan, että vaikka ekumenia käsitetään laajasti pysyväksi ja tärkeäksi kristillisyyden ydinosaksi, hyvin usein se jää ylevien, korkeiden periaatteiden hiomiseksi ilman kekseliäisyyttä ja rohkeutta käytännön toteutuksiin.

Tietorikkaat teologit eivät vain sano ääneen, oman toimintansa oikeuttamiseen liittyen: Suurin osa kaikkien uskontojen tavallisista uskovista ei arvosta monimutkaista teologiaa eikä varmaan juuri siksi ole siksi kiinnostunut siitä juontuvista kirkkojen välisistä kohtaamis- jne. vaikeuksista.

  No, tavalliset uskovat saattavat silti painottaa teologian tärkeyttä vankimaisesti, koska ovat ulkoa oppineet ja opetetut – ilman esimerkiksi uskontotieteellistä yleissivistystä – että oman uskonnon teologian tärkeyteen ja muuttumattomuuteen tulee uskoa piintyneesti kaikissa tilanteissa. Mutta vapaalla tavalla tavallisten uskovien enemmistö tuskin on älyllisesti kovin jähmeää.

  Kun uskontojen välisistä suhteista puhutaan, voidaankin kysyä, missä erilaiset ihmisten kohtaamisongelmat todella ovat ja miten eri traditiot ovat niiden olemassaolon taustalla.

Syvimmiltään se, mikä tavallisia uskovia vierastuttaa muissa uskonnoissa, on älyllisestä näkökulmasta periaatteessa helposti korjattavissa: tietämättömyys kullekin oleellisista asioista ja suvaitsevaisuutta edistävistä näkökulmista. Yleisesti sanoen, tunneneutraalimman tiedon puutteen lisäksi suurta tiedon ja asennekäsittelyn puutetta on koko siitä yleis- ja oheiskulttuurista, mikä vieraisiin uskontoihin eri maissa liittyy.

  Ajatellaanpa vaikkapa kuvaa konfutselaisuudesta. – Onko tavallisilla länsimaisilla ihmisillä muka kuva konfutselaisuudesta irrallaan niistä mielikuvista, jotka koskevat perinteistä kiinalaista kulttuuria? Ei.

  Dramaattinen asiaintila uskontojen yhteisyyttä tavoiteltaessa – mutta ei tule monelle edes mieleen.

  Samoin islamistisuus ja arabikulttuuri samastetaan, mikä on eräs syy siihen, että on niin paljon pinnallisia, leimaavia ennakkoluuloja mm. - ja etenkin - arabeista...

  Tieteen tai muun kunnollisen ajattelun harjoittaminen rauhoittaisi...

Nyt lieneekin jo osittain perusteltu se näkökantani, että tavalliset uskovat voisivat hyvinkin olla julkisemminkin ja enemmän isona liikkeenä suuria sillanrakentajia uskontojen välillä. Eli sillanrakentamisen ei tarvitse tapahtua ensisijaisesti oppikeskusteluihin painottuen. Varsinkin maailmanrauha on niin tärkeä asia, ettei uskontojen rauhan, sovinnon ja kohtaamisen luomismahdollisuuksia pidä ehkäistä takertumalla teologisiin saivarteluihin asioista, joista ei voi tietää. Ja vaikka kyseisistä asioista voisikin tietää, niin mitä merkitystä sillä on, vaikka jotkut olisivatkin hivenen lähempänä totuutta kuin toiset. Oleellista ei myöskään ole asettaa uskontoja jonkinlaisen oivaltaneisuuden suhteen tärkeysjärjestykseen. - Kaikkien kunnollisten kilvoittelijoiden,  mystikoiden jne. mielestä suurimmat maailman ihmisten välillä erot löytyvät yksilötasolta.

  Siksi on oleellista, että jokainen pohtii niitä suurimpia asioita, joita voidaan vain hyvin vähän tietää, omassa yksityisyydessään mahdollisimman itsenäisesti.

  Ne suurimmat - eli minun kielelläni varsinaiset - uskonasiat kuuluvat luontevimmin ihmisen yksityisyyteen.

  Koska niihin kuuluu oleellisesti sanoinkuvaamattomuuksia...

  (Toisaalta yksityisluontoisuus on aina myös kehittymättömyyden tae.)

  Ei ihminen voi edetä lähemmäksi Jumalaa ulkoa oppimalla joitakin asioita, vaan täysin vapaaehtoisella päätöksellään koettaa kasvaa henkisesti omassa ainutlaatuisessa "koordinaatistossaan" - eli uskonnollisesti sanoen omalla päätöksellään kilvoitella ja käytännön kilvoittelullaan… Siitä huolimatta, että jotkut väittävät uskon olevan Jumalan teko, yms.

Kirkkojen johtajuuden ydinkysymys on, ottavatko he siis maailman ihmisten enemmistön ominaislaadun huomioon vai jatkavatko elitistisellä ja pilkunviilauksellisella linjallaan.

Itse olen ollut vähintäänkin käytännössä johtajana monissa suunnilleen tavallisten ihmisten kerhoissa, yhdistyksissä ja osuuskunnassa.

  En jaksa uskoa hienoihin teorioihin uskontojen yhteisyyden saavuttamisen "oikeasta järjestyksestä", vaan sekä teoriassa että käytännössä yksinkertaisiin ja selkeästi viestitettyihin ratkaisuihin.

Mitä johtajuus on kirkossa? Suuressa, käytännössä ikuiseksi, merkittävästi valtiostakin riippumattomaksi tarkoitetussa erittäin institutionaalisessa organisaatiossa.

  Mitä johtajuus – isosista ja kerhovastaavista lähtien – on periaatteessa ja mitä käytännössä?

  Ja miten johtaja voi johtajuutensa sisältöä ja merkitystä hallita itselleen ja ulospäin?

  En tarkoita sitä, että johtajuuden sisältö olisi vain sisäaines johonkin valmiiseen kehikkoon ja että tämän sisäaineksen merkitys olisi jotain joskus näkökulmasta riippuen monenlaista. Sen sijaan johtajuus voi rakenteistua – muuttua rakenteiltaan säilyttäen silti samalla koko ajan jonkin toimivuuden, yms.

  Tällöin kysymme, millainen on ideoinnille suotuisa asenne, ongelmanratkaisuun valmistautunut mieli. Ja tuleeko kristillisyyden todella tarkoittaa suuria rajoituksia siinä, millaisia arvojärjestyksiä voi kristillisyydessä olla.

  (Edustan linjaa, jonka mukaan ”kristillisyyden” määrittelyä tulisi viedä kauemmas perinteisestä, mm. Jumalan pelkoa korostavasta juutalaisuudesta ja tietyn väljän Kristus-keskeisyyden suuntaan… - vaikkakin tietysti käytän tavallisesti näitä molempia sanoja selvyyden vuoksi niiden normaalimerkityksissä.)

  Mitä kirkollisiin johtotehtäviin vaikuttaa kirkon uskon vaaliminen? Kirkon uskoon kuuluu perinteitä, suorastaan normatiivisia säädöksiä. Miten johtaja voi niiden rajoittamana ja konservatiivien aaltoaman painostukseen valmiin katseen alla johdattaa seurakuntalaisten hiljaista enemmistöä aroille vesille eli heidän kannattamaansa vapauteen: yleishengellisyyteen ja psykologiseen tietotaitoon myös uskonnollisissa asioissa?

  Miten johtajuutta uskonnollisissa yhteisöissä ja yleensäkin voi arvioida?

  Nämä ovat laajoja, mutta periaatteessa aina ajankohtaisia ja hedelmällisiä kysymyksiä.

Jos ihminen laitetaan kirjoittamaan ilman lähdemateriaalia näkemyksiä joistakin yleisistä johtajuutta koskevista otsikoista muutamaan tuntiin rajatussa ajassa, hänen sivistystasonsa tulee helposti esiin.

  Johtajuuden ymmärtäminenhän kuuluu jo nuorien yleissivistykseen.
  Jo siksi, että se liittyy ihmisen itsenäistymiseen sisäisesti (sisäinen vapaus) ja ulkoisesti (ulkoinen vapaus, erityisesti emansipoituminen)…

  Asialliseen keskusteluun muutamassa tunnissa kirjoitetut näkemykset eivät kuitenkaan riitä, vaan kokonaiskuva on kerralla luotava isommaksi.
  Kuten teen tässä kirjoituksessa kristillisten kirkkojen suhteen.
  Ja vasta aikaisintaan sen jälkeen on mielekästä lähteä vastavuoroisesti pallottelemaan pienillä 1 – 2 liuskan puheenvuoroilla.

Aluksi olisi hyvä jo rakentavan keskustelun mahdollistamiseksi oivaltaa se, ettei kenelläkään ole oikeutta  määritellä muiden puolesta sitä, mitkä ovat ne jonkin uskonnon yleishyvät kriteerit, jotka täyttävää superhahmoa saa rakastaa. (Eikä asiassa olisi hengellisyyden kunnollisen määrittelyn näkökulmasta mitään mieltä.) Ennemminkin myötätunto, rakkaus jne. tulisi kokea mahdollisimman puhtaasti ja niiden pohjalta lähteä toimimaan. Ennen kaikkea rakkaus tulisi ymmärtää myös käytännöllisesti. Eikä vain julistuksellisuuden, hengellisyyden ja Jumala-kokemuksen ytimeksi…

  Silloin olisi kaikille selvää, että ainakin oman uskonnon sisällä ihmisillä on oikeus rakastaa totuttua enemmän sellaisiakin hahmoja, joiden rakastamiseen ei virallisesti kannusteta – ja että asia on aivan OK.

  Kristinuskon sisälläkin ”opillisista syistä” eräät vaikutusvaltaiset fanaatikot, kuten Paavo Hiltunen (Hiltunen, 1997), ”vuotavat verta” kun toiset, varsinkin katoliset, esimerkiksi palvovat Äiti Mariaa.

  Edelleen, on tarpeetonta taistella ihmisten enemmistön tunteita vastaan siinä, pitääkö joidenkin ihmisten tai uskontojen suuntautua ”uskontojen väliseen rauhaan” vai sisäänpäin.
  Uskontoa ei ole syytä vääntää ensisijaisesti rationaalisesti perusteltavissa olevaksi ilmiöksi tai moraaliseksi aatteellisuudeksi – kun se ei niitä kumpaakaan ensisijaisesti ole.

  Tietysti rauha, rakkaus jne. ovat hyvin tärkeitä asioita - ja sitä tärkeämpiä, mitä suuremmista kokonaisuuksista on kyse. Mutta me, jotka - parhaina hetkinämme ja periaatteessa aina - haluamme mahdollisimman laajaa ja syvää rauhaa ja rakkautta Maan päälle, voinemme hyviä tapoja ja kohtuutta noudattaen vedota muihin ainoastaan analysoimalla neutraalisti eri toimintatapojen seurauksia…

Johtajuus aatteellisessa yhteydessä vaatii - tullakseen kunnolla ymmärretyksi - tavattoman monta näkökulmaa.

  Erityisesti kirkot ovat yhteisöjä, joissa ei tapahdu rivijäsenten alkuunpanemia ja toteuttamia ”samettivallankumouksia”, vaan muutoksia virallisiin linjoihin tekevät oppineet.

  Niin on ainakin käynyt tähän asti.

  Lutherkin oli ammatiltaan pappi ja kokeili luostarielämääkin ennen kuin alkoi vallankumoukselliseksi. (Ja hän muuten onnistui oleellisesti siksikin, että hänessä oli paljon konservatismia.)

  Varsinkin em. tilanteessa hiukan teoreettinenkin lähestymistapa on oikeutettu.

  Voidaan ajatella erilaisia etiikan ja moraalin oikeutusteorioita, rationaalisuuden kriteereitä... Voidaan ajatella vaikkapa valistuksen, holhouksen ja olemassa olevan perinteen suojelemisen argumentaatiostruktuureja, mitkä voivat kytkeytyä myös yleisiin elämänasenteisiin. Voidaan ajatella arvoja ja hyveitä yksilön näkökulmasta, organisaation näkökulmasta ja sen ympäristön, vaikkapa koko maailman näkökulmasta.

  Esimerkiksi yksilö voi organisaatiossa joskus jopa toteuttaa jotakin arvoaan yhdellä tavalla, mutta organisaatiolle se voi koitua toisenlaiseksi hyödyksi tai organisaation toiset tahot voivat käyttää yksilön toimintaa tukemaan aivan omia arvojaan.

  Edelleen voidaan miettiä aiheessamme informaation prosessointia.
  On mielenkiintoista, etteivät tietyt tunnetut huikeat tieteen pitkäaikaisesti voimassa olleet tulokset hetkauta kirkon vuosisataisten ja vuosituhantistenkin dogmien kannatusta.

  Varmastikaan ei ole kyse siitä, etteikö kristinusko aatteena voisi muovautua paljonkin joustavammin kuin miten se on muovautunut.
  Kirkot voisivat olla virallisilta linjoiltaan vapaamuotoisempia ja suvaitsevaisempia ja myös hiljaisesti suvaita nykyistä enemmän.
  Nykyajassa kyse on siitä, että muun muassa kirkkojen johtajat ovat halunneet ja tahtoneet, että muutosvoimat eivät horjuta kirkkoja.
  Itse kuitenkin edustan sen verran vapaamuotoisempaa linjaa, että ymmärtäisin paremmin hengellisyyden tyyliseikoista (muotomenot + henkisen kasvun dynamiikkojen erilaisuudet) johtuvaa kirkkojen erillään pysyttelyä kuin tätä nykyistä ryppyotsaisen älyllistä erillään pysyttelyä. (Oikeuttamisten ja tuttuuden/vierauden kuvioissa oleellisesti pelkoon, hallinnanhaluun perustuvaa opillisuuspainotteisuutta.)
  Tosiasiassa kuitenkin karkeasti sanoen hyvin monenlaisia tyylejä löytyy merkittävästi kaikista kirkoista…

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa Suomen yleiskulttuuria ja osittain kytköksissä valtioon käytännöllisesti katsoen moraalisesti korruptoituneella tavalla.
  Kyseinen kirkko esittää itsensä mielellään vielä paljon tiiviimpänä osana yleiskulttuuria kuin mitä se onkaan.
  Kirkko on jopa onnistunut uskottelemaan useimmille seurakuntalaisistaan, että jotain todella pahaa tapahtuisi heidän moraalitajunnalleen tai ainakin heidän lastensa moraalitajunnalle – eli yleishumanistisuus ei pysyisi yllä – mikäli kirkko ei pitäisi yllä ”tuttuja ja turvallisia” arvojaan ja käytännössä myös joitain niihin sidottuja perususkomuksiaan.
  Jos tuo olisi totta, seurakuntalaiset ovat surullisen epäitsenäisiä paimennettavia lampaita.
  Ajattelen kuitenkin niin, että Jeesus tuli ensisijaisesti tekemään meistä hengellisesti hyvin itsenäisiä…
  Muun muassa siksi, että tiede on todistanut, ettei Jeesus halunnut perustaa uutta uskontoa. Eikä laskenut mitään sen varaan, että jokin uskonto jatkuu hänen kuolemansa jälkeen.
  Huomionarvoista on tässä kohdin historiallisesti se, että nimenomaan ateistis-agnostinen (vaikkakin nimellisesti useimmiten deistinen) valistus sekä tieteellisyys ja teoreettisen filosofian puolelta etenkin rationalismi olivat niitä voimia, joiden täytyi tulla nostamaan koko länsimaisuutta. Ja jotka nostivatkin muun ohessa yksinvaltiudessaan monella tavalla turmeltuneen Keski-ajan kirkollisen kristillisyyden. Huomattavasti oleellisemmin kuin antisemitistinen, melko katolilainen ja äärimmäinen Luther.
  Suomen evankelis-luterilainen kirkko on opastanut lampaansa vähättelemään tuollaisia historiallisia totuuksia ja korostamaan, miten Jeesus oli jo paljon Valistusta aiemmin puolustanut vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa.
  Näin tietenkin oli käynyt. (Buddhasta jne. tietysti vaietaan, vaikka jo ennen Jeesusta hänellä oli edelläkävijöitä…Ja eräiden lähteiden mukaan Jeesuskin opiskeli tietämänsä maailman parhaissa paikoissa eikä suinkaan vain kanavoinut kaikkea mitä puhui.) Mutta vaikka tänä päivänä harvalle humanismi on mikään tietoinen aate – samoin kuin vihreä aatekin on sulautunut osittain osaksi kaikkien puolueiden ohjelmia – niin miten olisi käynyt ilman humanisteja…! Ymmärretäänkö nykyään kristillisyyden vaikutuksia jne. mietittäessä painoarvoistaa heitä ja humanismia? Nykyään, kun lähes kaikki tuntuvat ajavan vain omaa asiaansa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole vallan suhteen moninainen kuitenkaan vain yleiskulttuuristen kytköstensä vuoksi. Kirkko käsittää itsensä moninaisesti, haluaa pitää itsensä isona kokonaisuutena ja järjestää siksi moneen suuntaan monenlaisia palveluja, joissa kaikissa ei suinkaan tyrkytetä kirkon uskonnollisia, uskonnollis-älyllisiä ym. tuotteita. Kirkko ei halua jättää historiansa ja pyhien tekstiensä tulkitsemista pelkästään tieteen varaan, vaan haluaa ohjastaa puolitieteellistä ja osin täysin mielipiteellistä omaa tutkimustaan (teologian laitokset yliopistoissa; Kirkon Tutkimuskeskus; Kirkon lähetystyön keskus; Suomen teologinen instituutti, ym.). Ja uskotella kaikille, että se on tieteellistä. Käytännössä voidaan sanoa, että kirkko harjoittaa esimerkiksi lasten ja nuorien sekä seurakuntalaistensa historiantajun ja identiteetin hallintaa. Eikä kyse ei ole pelkästään staattisesta tai rajaavasta hallinnasta, vaan jostakin, mihin jatkuvasti muuttuvan maailman haasteellisuuden vuoksi liittyy oleellisesti johtaminen.

Johtajuus on yleensäkin varsinkin isojen organisaatioiden ja muiden isojen kokonaisuuksien suhteen aihe, missä otsikot voivat olla hedelmällisesti monesti isoja. Mutta isot pensselit on otsikoiden maalausten jälkeen ehdottomasti heitettävä roskikseen.
  Näinä elämystalouden aikoina korostan: kyseessä on vakava asia.
  On pitkäjänteisesti kultasepän lailla rakennettava johdonmukaista, vähintään hienomekaanista, kokonaisnäkemystä.

Sellainen on hyvä olla, koska toinen vaihtoehto on jokaisessa selkeästi uudessa ympäristössä tai tilanteessa yrittää opetella asioita yrityksen ja erehdyksen kautta.
  Ja tietysti subjektivismiin sortumisenkin vaara on huomattava.
  Kaikkihan me tiedämme liikaakin esimerkkejä huonoista johtajista, johtajuuden klassisista vaaroista… Hyvä johtaminen vaatii ihmisosaamista, minkä perustassa esimerkiksi keskimääräistä parempi itsetuntemus on vain eräs välttämättömyys.
  Johtajien valitsijoiden näkökulmasta johtajuus ei ole itsestäänselvä yksinkertainen asia.
  Nykyaikana ei voida vain poimia karismaattisia henkilöitä ja toivoa, että he olisivat demokraattisia… ja rakentaa toisella kädellä arkista demokratiaa, erityisesti johtajien valvontaa… Nykyaikana osataan vaatia, annetaan vähemmän anteeksi virheitä ja on kenties vähemmän aikaa kokeilla... Johtajuutta ei myöskään voi yleensä ilman huonoja seuraamuksia pitää jollekin sivuasiana tai päälle liimattavissa olevana asiana ”varsinaisten” tehtävien ohella. Vaatimattomiinkin johtajuustehtäviin tarvitaan kouluttautumista. Siis kunnon kouluttautumista. Kirsti Longan tavoin uskon, että psykologinen työssä oppiminen – oppimisen hyvin merkittävä osa – ei nykyajan kiireessä juurikaan juurikaan onnistu…

Edelleen kristinuskon piirissä johtajuuteen oppiminen, johtajuuden opettaminen, uskontokäsityksen muovautuminen (erityisesti omasta uskonnosta vaikuttuen), seurakuntahallinnon muu kehittäminen ja johtajuuden laatu (ja laadunarviointi) kietoutuvat toisiinsa hyvin monin sitein hyvin voimakkaasti.
  Koska ne eivät kuitenkaan mitenkään sekoitu toisiinsa, tämäntyyppisestä ilmiöstä voidaan käyttää uutta suomalaista sanaa kiasma.

Kirjoitankin seuraavassa seurakuntahallinnosta, koska se on kirkkojen johtajuuden kehikko ja koska siihen pätevät samat käsittelemäni asiat kuin yksittäisiin johtajavirkoihinkin.
  Jopa tunnetusti syvästi moniulotteinen (eli tietokoneiden haltuun huonosti mallintuva) elämänalue nimeltä politiikka – myös puoluepolitiikka – kietoutuu merkittävästi yhteen seurakuntahallinnon kanssa.
  Ja vielä moniulotteisempaan päästään, kun huomataan, että joka kohdassa on hengellisistä, muun muassa ykseystietoisuuteen suuntautumiseen liittyvistä, syistä oikeutettua kyseenalaistaa puoluepolitiikan rooli seurakuntahallinnossa...

JOHTAJUUS, ARVOT JA PÄÄMÄÄRÄT

Edellä sanotulla en tarkoita, että mahdollisimman neutraalissakaan mielessä suosisin seurakuntahallinnon perusratkaisuna ylenpalttisesti arvorationaalista toimintaorientaatiota.
  Arvosuuntautuneisuutta pidän kyllä tietyssä määrin itseisarvona, mutta kannatan merkittävästi myös päämäärärationaalista toimintaorientaatiota.
  Se on samanaikaisesti seurakuntalaisten enemmistön palvelemista, monella tavalla nykyaikaista ja minun kannaltani kiusallisesti kirkkoinstituution jähmettyneisyyden turvaamista. Mutta pitkällä tähtäimellä se on tie kirkon suuriinkin muutoksiin. 
  Ihmisten tulisi kuitenkin itse osata päätellä, miten kirkko on sekä yleispalvelulaitos että missiologinen koneisto – ja olla perustelematta omaa jäsenyyttään kirkossa pelkästään edellisellä silloin, kun jälkimmäinen tuntuu täysin vieraalta.
  Risto Raivio toteaa väitöskirjassaan seurakuntahallinnosta samaa kuin mitä voisi todeta johtajiksi nimitettyjenkin kohdalla, koska haasteet ovat samat kaikilla (ja tätä tulisi tarkastella myös kirkon toimintakulttuurin psykologisoitumista, terapeuttisuuden ja tunnevaltaisuuden lisääntymistä, pohdittaessa).

”Kaiken kaikkiaan privatisoituminen asettaa seurakuntavaalit ja seurakunnan edustuksellisen hallintojärjestelmän kyseenalaiseksi juuri osallistumisen näkökulmasta: kun uskonnollinen privatisoituminen on kasvava ilmiö, niin onko enää relevanttia tarkastella seurakuntaa sellaisena yhteisönä, joka muodostaisi päätöksenteolle ja edustuksellisuudelle luontevan kehikon." (Raivio (1994), 109.) Jne. - Ks. s. 109 – 111 - Raivio pohtii tuohon liittyen kirkon legitimaatiota, kirkon merkitys- ja järjestyskomponenttia, yms.)

Kannattaa huomata, etteivät privatisoitumisen ja moniarvoistumisen ilmiöt tyhjene siihen, mitä Raivio työssään sanoo.
  Raivion valinnat suuntautuvat paljolti kvantitatiiviseen, tekniseen ja rakenteelliseen näkökulmaan, tyyliin.

JOHTAJUUDEN LAATU

Johtajuuden laadusta voidaan teoretisoida loputtomasti, koska laatukäsite on niin arkisesti kytketty subjektivismiin... Menestyskäsitystä laajentamalla sekin voidaan samastaa laatukäsityksen kanssa. Ja miksi menestyskäsitystä ei sitten laajennettaisi. Henkisyydessä se on itsestäänselvää, mutta ei uskontokaan ole huono lähtökohta esimerkiksi torjua (ulkokohtaisen) menestymisen myyttejä, esimerkiksi (mukaeltu kirjasta Lampikoski – Miettinen (1999), 14 – 20): 1) Menestyneisyys kvantitatiivisissa tavoitteissa merkitsee onnellisuutta. 2) Menestymiseen vaaditaan vain kovaa työntekoa. 3) Menestyjillä on statusta, he ovat kuuluisia. 4) Menestyjillä on suotuisa tausta. 5) Vain poikkeuksellisen älykkäät tai lahjakkaat ihmiset voivat menestyä. 6) Menestyjät eivät juurikaan kohtaa vastoinkäymisiä. 7) Menestyjillä on käynyt hyvä tuuri. 8) Menestyminen ja epäonnistuminen johtuvat kohtalonomaisesti lapsuustekijöistä.

Laadulla voidaan tarkoittaa 1) erinomaisuutta (muut eivät pystyisi samaan) eli eksellenssi-laatua. Laatu voidaan myös 2) ymmärtää suhteessa arvoon – miten se sitten määritetäänkin – tai hintaan. Eli kustannusten ja hyödyn / vaikuttavuuden suhteena. Edelleen 3) laatu voidaan ymmärtää kriteerivastaavuutena. Kriteerit määrittää jokin ei-demokraattisesti valittu taho. Vielä 4) laatu voidaan ymmärtää asiakkaan – ehkä nopeastikin vaihtuvien – tarpeiden tyydyttämisenä, parhaimmillaan (tai jotkut yrittävät pitää tätä tapana) hänen odotustensa ylittämisenä. Tämä neljäs laadun määritelmä on yleisin ainakin bisnesmaailmassa ja yhä enemmän julkishallinnossa.

ODOTUKSET LÄHTÖKOHTINA

Mitä kristilliseltä johtajalta odotetaan?
  On tärkeää keskustella, jos todellisuus ja odotukset eivät vastaa toisiaan.
  Teoreettisella keskustelulla on arvonsa, mutta konkreettisia muutoksia ja muutoksiin tähtääviä tekoja ollaan usein valmiita tekemään vasta kun odotusten ja todellisuuden väliset eroavuudet ovat suuria.

  Mitä odotat ja / tai toivot? Ja miksi odotat ja / tai toivot juuri sitä / niitä asioita? Jos toivot sankari-johtajia, mikä sinut saa niitä kaipaamaan? Mikä saa sinut kenties ajattelemaan irrallisesti näissä kuvioissa?

  Juuri kukaan ei kritikoi irrallista, pinnallista johtajuusajattelua. Mutta tosiasia on, että uskonnollista johtajuutta ei esiinny irrallisesti, vaan aina suhteissa ympäristöönsä.
  Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on tietynlainen organisaatiorakenne ja hallintomalli. (Mm. demokratiaa käytetään päätöksenteon tapana, mutta se on vain yksi hallinnon monista piirteistä.)

  Miten tulisikaan lähteä määrittämään sitä, mitä kukin omassa kirkossaan (tms.) johtajuudelta haluaa? Eikö oleellisesti juuri ihmiskuvasta, arvoista ja realistisesta voimavara- ja mahdollisuusanalyysistä käsin?
  Johdonmukainen uskova joutuu tässä hahmottamaan kantansa tai toiveensa seuraavanlaisiin kysymyksiin (minä-sana viittaa kuhunkin kysyjään itseensä):

-    Miten paljon valtaa kirkollani tai aatteellani tulisi olla ihanne- tai ainakin nykyisessä maailmassa? 
  Miksi niin tulisi olla a) demokratian näkökulmasta, b) dogmatiikan, kuten Jumalan Valtakunnan yms. toteutumisen, näkökulmasta?
  Mistä johtuu, että kirkollani tai aatteellani on, jos niin ajattelen, liian vähän valtaa / vaikutusvaltaa maailmassa? Paholaisestako?! Tällainen Paholainen-ajattelu vie helposti ainakin lähelle fundamentalismia ja kärjekkäitä taisteluasenteita. Paholainen on myös sellainen idea, että jos sitä kannattaa, niin vaikka itsellä olisi joitain itsehillintää tuovia periaatteita, niin kyseistä ideaa kannattamalla tulee helposti selvästi suosineeksi sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät sitä asioiden tarpeettomaan mustavalkoistamiseen.

-    Em. kohta viittaa johtajuuden kautta jälleen siihen, että joillakin ihmisillä on käsitys, minkä mukaan muista uskonnoista ei tarvitse oppia mitään tai niistä ei edes tarvitse tietää paljoakaan, vaan oma uskonto (tai jopa vain oma kirkko) on ehdottoman varmasti itselle sopivin ja jopa universaalinen ihanne. Eli vähintäänkin muiden uskontojen tulisi kehittyäkseen lähestyä omaa uskontoa.
  Onko minulla tällainen käsitys tai jopa ennakkoluulo, johon suhtaudut sumeasti tai laiskasti?
  Joka tapauksessa uskonnollisten johtajien tulee ottaa huomioon, että he elävät maailmassa, missä tuolla tavoin ajattelevia ihmisiä on paljon. Ja toistan: en näe rakentavaksi sitä, että uskonnolliset johtajat pitävät kukin omaa uskontoaan ihanneuskontona. En näe mielekkääksi esimerkiksi olla niin varma omista mielipiteistään, koska eihän terveeseen hengellisyyteen kuulu keskittyminen uskonnollisten ja hengellisten ihmisten, oppien ja ideoiden täydellisyyshakuiseen paremmuusjärjestykseen laittamiseen...!
  Jyrkkä älyllinen varmuus maailman ja maailmankaikkeuden korkeimmista tarkoituksista ja tärkeysjärjestyksistä on käytännössä vahvasti kytköksissä ainakin uskonnollisia asioita koskevaan jähmeään ja kaavamaiseen tunne-elämään sekä haluttomuuteen tiedostaa elämän, erityisesti ihmiskunnan perimmäistä ylimaallista ykseyttä. Pohjimmiltaan taustalla on tietysti pelko…egon kuolemanpelko, koska ego tarvitsee koossa pysyäkseen määritelmiä, erillisyydentuntoa…
  Edes joskus ihmisten yhteisen perimmäisen tason häivähdyksissä ja sellaisten muistumissa ilmenevä osittainen ykseystietoisuus on kuitenkin yleensä välttämätön lähtökohta kestävän harmonian luomiseksi eri uskontoja kunnolla eli intohimoisesti edustavien ihmisten välille. (Harmonia ei ole vielä sitä, että konflikteitta suvaitaan ja siedetään melkoisen kohtaamattomuuden ja etäisyydenpidon avulla.)

-    Jos ajattelen, että kirkkoni valtaa maailmassa ei kyetä kasvattamaan ja sen selvästi dogmatiikkaperusteisia käyttötapoja muuttamaan, niin voidaanko ajatella, että kirkkoni on muun ohessa myös yleishumanitaarinen laitos?
  Ja siltä pohjalta olisi suositeltavaa ottaa itsellekin päämääräksi koettaa vaikuttaa myönteisesti kirkon yleishyviin toimintoihin, kuten katasrofiapuun tai yhteiskunnan moraalisen tason ylläpitämiseen?
  (Kehumatta vaikkapa Suomen ev.-lut. kirkkoa sanoisin että parempihan sen johtajien panos moraalisen tason ylläpitämiseen on nykyisellään kuin jos sitä ei olisi lainkaan.)

-    Ovatko tavoitteeni epärealistisia? 
  Jos tavoitteeni ovat epärealistisia, miksi yrittäisin saada niitä toteutumaan kirkkoni kokonaisuuden tai sen jonkin osan tai jonkin suuren vaikuttajan kautta? Olisiko jokin muu yhteisö parempi kanava vaikutustoiminnalleni? (Esim. naispappeuden vastustajien tulisi miettiä tällaisia kysymyksiä.)

-    Millaista sisäistä säännöstöä ja toimintakulttuuria kirkkooni yleisesti ottaen haluan? 
  Esimerkiksi, tulisiko kirkon viroista voida erottaa helpommin?
  Johtajuuteen tuo selvästi liittyy. - Johtajilla ym. vallanpitäjillähän on merkittävä rooli erottamisasioissa, ainakin erottamisprosessien alkuvaiheissa... Ainakaan erottamattomuuskäytäntöjä ei tulisi perustella turvallisuustarpeilla eli egon pelolla Suomen hyvinvointiyhteiskunnassa...!
  Entä tulisiko kirkon viroissa ja luottamustehtävissä olla ihmisiä ikäjakaumaltaan toisenlaisesti, esim. nuoria enemmän?

TÄRKEIN ALOITUSNÄKÖKULMA JOHTAJUUSVISION MUODOSTAMISEEN

Kirkon hallitsevaksi halutusta tavoiteroolista riippuen, yleisesti ja eri paikoissa kirkon organisaatiossa menestykseen tarvitaan aivan erilaista johtajuutta.
  Tavoiterooli, painotus, voi olla lisää ja parempaa terapiaa (= sielunhoitoa, Tuomas-messuja, ym. pehmeyttä), lähetystyötä, sosiaalityötä (diakoniaa ym.), ekumeniaa, uskontodialogia / laajempaa ekumeniaa, miesten ja naisten tasa-arvon torjumista ”Raamatulliselta” pohjalta, taistelua ”uususkontoja” vastaan, tiede- ja / tai filosofiapainotteista oman totuudenetsintää, kirkon jäsenmäärän ylläpysyttämistä tai vaikkapa kirkon nykyisten hallintorakenteiden ylläpysyttämistä.

IRRALLINEN JOHTAJUUS-NÄKEMYKSEN MUODOSTAMINEN

Tietysti voidaan suoraan, kaikkea edellämainittua pohtimatta, lähteä hahmottamaan ihanteellista johtajuutta irrallisesti.
  Nimittäin jos samalla visioidaan ihanteellinen organisaatiorakenne, hallintomalli ym. riittävään kokonaisvaltaisuuteen tarvittavaa.
  Tuollainen kehittely voi olla ihan rakentavaa (vähän utooppisenakin), mikäli sen tarkoitus on kirkastaa ja voimistaa ihmisten tietoisuutta siitä, mitä hienoja korkeita ihanteita tulisi kehittää.
  Ihminen luo itseään ajatuksillaan. Ja utopiat ovat yleensäkin käteviä isojen asiakokonaisuuksien muistamisen välineitä, vaikka voivathan ne tietysti houkutella asioiden yksinkertaistamiseen ja sitä tietä epärealistisuuteenkin.
  Itse lähtisin kehittämään – toki mielellään johtajuus- / hallintokeskeistä – kokonaisnäkemystä eräänä tärkeänä ellei tärkeimpänä päämääränä kristittyjen ja yleensä uskovien keskinäisen harmonian ja rakentavan kohtaamisen mahdollisuuksien lisääminen.
  Täytyy kuitenkin muistaa, että se, mikä sopii yhdessä kulttuurissa ei välttämättä sovi jossain toisessa kulttuurissa.
  Näin on varsinkin jos eri johtajuusmalleja yritetään siirtää uskonnosta toiseen.

  Näin irrallisestikin voi siis joka tapauksessa olla hyödyllistä kysyä: Toivotko (ainakin alitajuisesti):

- karismaattisuutta, mutta säästeliästä minä-sanan käyttöä ym. suoraan ilmenevää omahyväisyyttä?

- Esikuvallisuutta ihmisenä, siis jonkinlaista ”täydellisyyttä”?

- Selviä eroja johtajien ja johdettavien välillä?

- Jotain, mikä samanaikaisesti todistaisi haluamasi uskonnollisen perinteen vahvuudesta ja muusta hyvyydestä ja yksilön mahdollisuudesta vakaaseen psyykkiseen vahvuuteen?
  Ts. johtajan tulisi olla aatteellisesti vakaa, ennustettava, omaa tahtiaan (= hitaasti?) peruskäsityksiään muuttava ja tyylillisesti melko perinteinen?
  Siten johtaja voisi toimia helpoimmin konsensuksen luojana ja suvaitsevaisuuden idean ylläpitäjänä ilman että johdettavien tarvitsisi ottaa todellisia suvaitsevaisuuden haasteita vastaan ja nähdä oman suvaitsevaisuutensa todellinen laajuus / suppeus ja syvyys / pinnallisuus.
  (Yleensähän suvaitsevaisuus on niin pinnallista, ettei edes ymmärretä, mitä suvaitsevaisuuden syvyysulottuvuudella voidaan luontevimmin tarkoittaa...)

  Helposti tämä kaikki on vallan näkökulmasta ns. ”vahvaa johtajuutta”. Helposti halutaan vahvaa johtajuutta, kun muustakaan ei tiedetä – ja heikko johtajuus ei ole vaihtoehto kenellekään.

Kuitenkin itse ajattelen, että hyvän johtajan on melko monissa ympäristöissä parasta olla katalysaattori ja ennemminkin demokratia-aatteessa ja hyvissä tavoissa kuin monessa muussa asiassa ennustettava. Ja tiiminjohtaja. Myös silloin kun tiimeistä ei puhuttaisikaan, vaan mm. (enemmän tai vähemmän suljetuista) ryhmistä.
  Tiimityö on syvällisempi aihe kuin tavallinen ihminen ehkä ymmärtää.
  Tässä yhteydessä tärkeitä ovat myös esimerkiksi neuvottelun ja konsensuksen käsitteet.
  Ne kelpaavat riittävän syvällisesti analysoituina (mitä hyvin harva ihminen opiskelematta osaa) eräiksi tiimityönkin ymmärtämisen välineiksi.

HYVÄLLÄ JOHTAJALLA ON TUNNEÄLYÄ

Arvostettu kouluttaja, tunneäly-termin lanseeraaja Daniel Goleman esittää, että johtajalta vaaditaan (tulkitsen: tavanomaisen, välittömän, reaktiivisen) tunneilmapiirin ylläpitämistä. Ja koordinointia, joka on yhteistyössä ja yhteishengessä keskeistä. (Goleman (1999), 261)

  ”Vahvatkaan johtajat eivät kuitenkaan saa olla ryhmän ”aivoja” tai itsevaltaisia päätöksentekijöitä, vaan sovunhierojia." (emt., 261) on kuitenkin minulle vähän liian yksioikoinen näkemys. Vaikkakin on totta, että tunneälyä tarvitaan paljon. Ja, kuten Goleman kirjoittaa, jos tiimin johtaja ilmoittaa keskustelussa oman kantansa liian varhain, seuraukset ideoinnissa ovat huonot. Eli johtajan tulisi olla toiminnan tehostaja, tarkoituksella vasta loppupuolella kantansa paljastava.

USKONNOLLINEN JOHTAJUUS JA TULOSVASTUU / LAADUN ARVIOINTI

Uskontojen edustajat eivät yleensä mielellään asetu alttiiksi tulosvastuunsa arvioinnille.
  Piilottaudutaan Tradition tai jopa Jumala-käsitteen taakse.
  Tradition arvostelu on ikään kuin nykyisen ja lukemattomien aiempien sukupolvien loukkaamista. Ja aina tarvittaessa voidaan sanoa: ”Jumalan tiet ovat tuntemattomat”. Kovin mielellään Traditiot ja niiden käsitteet esitetään paketteina, jotka on sosiaalisessa liikkumisessa ja argumentaatiossa joko otettava tai jätettävä.
  Lopputuloksena yksilöiden vapauttamiseen tarkoitetuista uskonnoista onkin tullut aatteita muiden aatteiden joukkoon – niin että usein niiden edustajat (niitä kunnolla kannattavat ihmiset) haluavat mennä naimisiin vain samanuskoisten kanssa.

  Jopa lievempikin sosiaalinen yhteisyys voi olla rajoitettua.
  Joissakin Traditioissa joitakin toisinajattelevia ihmisiä voidaan traditionaalisten ihmisten mukaan kyllä ottaa mukaan tai ainakin ”liepeille”, kunhan heitä ei ole liikaa ja kunhan he eivät pääse vaikuttajapaikoille. Toisinajattelijoille "lahjoitetaan" mielipiteenvapaus ikään kuin heillä ei sitä jo alun perin olisi. Tällä linjalla voidaan mennä hyvin pitkälle.
  Muun muassa noin on aikaansaatu tilanne, missä vakaviksi koettuja dogmatiikan oleellisia muutosyrityksiä ei ole missään suuressa kristillisessä kirkossa. (Fanaattiset karismaatikot pitävät melua tosiasiassa melko pienistä yksityiskohdista.)
  Eli kunnon muutoksia haluavat ihmiset hivutetaan etäälle vallasta yms. ei-niin-näkyvää.

  Mielestäni meidän tulisi analysoida nämä Traditiot osiinsa ja tutkia, mille perustuu se, että niissä Teoria ja käytäntö halutaan niissä sitoa tiukaksi paketiksi.
  Kaikki pelolle perustuva on hylättävä.
  Uudelleen rakentaminen on aloitettava vasta tunteellisesti puhtaalta perustalta – ja siten, että suurin painotus ei ole älyllinen.
  Uskonnoissa on nykyisellään monessa maassa vallalla älypainotteisuus, joka ei johdu Jeesuksesta, vaan siitä, että yleiskulttuuri on älypainotteista.
  Siitä herää kysymys: haluavatko uskovat olla etujoukkoa vai yleiskulttuurin sätkynukkeja?

  Uskonnoilta on vaadittava tulosvastuuta, siis selkeitä määritelmiä siitä, mitä on niiden teorian ja käytännön laatu ja miten niiden muodostaminen ja levittäminen etenevät.
  Uskonnollisten johtajien suhteen on vaadittava ainakin käytännön tulosvastuuta.

  Tietysti uskonnoissa on hyviäkin mahdollisuuksia ja on tärkeää keskittyä yksityisten ihmisten hyviin puoliin. Mutta oleellista on huomata, että uskontojen tasolla eteenpäinmeno ei ole mahdollista, mikäli heikkouksia ei koskaan käsitellä.

Paratiisi, syntiinlankeemus, seksuaalisuus

Yleensä tuon otsikon alla aloitetaan muutosvoimaisuuden näkökulmista liian varovasti, liian historiallisesti tai liian syvällisesti.
  Paras olisi aloittaa siten, kuten minä tässä teen.
  Uskontojen piirissä johtajuus voi olla helposti helppoa tai vääristynyttä ja työpaikkakiusaamista on paljon (niin ainakin Suomen ev.lut. kirkossa), koska uskonnot vetävät puoleensa heikkoja ihmisiä. Niitä, joihin vetoavat turvallisuudet ja helppoudet, kuten armollisuudet.
  Kannattaa yhä uudelleen kuitenkin kysyä ja johtajuus-kysymyksiin kytkeä: Miksi uskonnot vetävät puoleensa heikkoja ihmisiä?
  Eräs syy on ilmiselvästi se, että uskonnoissa liitetään - monen mielestä kunnioitettavanoloiset - voima ja pyhyys (ja menestys ja turvallisuus, ainakin, jos uskonto on valtion valtauskonto) vakauteen, muuttumattomuuteen.
  Eli uskonnot vetävät puoleensa sekä niitä, jotka pitävät hallinnasta (ajatusten ja vallan kautta) että niitä, jotka pitävät valmiiden vastausten toistosta ja muusta lammasmaisuudesta.
  Uskontojen hahmottamisessa tulisikin suorasukaisesti puhua pelon rakenteista, jotka estävät ihmisten henkistä kasvua. Ja etsiä mieleenjääviä esimerkkejä, tutkimus- ja kehityskohteita.
  Varsinkin parhaaksi uskonnoksi itse itsensä nostaneen uskonnon tulisi mittariston kautta parhautensa osoittaa. (Maallisen menestyksen mittaristot eivät tässä tietenkään kelpaa.) Edes jotenkin, vaikka eihän niinkään voi olla, että kieltäydyttäisiin ottamasta heikkoja ihmisiä omaan piiriin heidän heikkoutensa vuoksi.

Kohdataan asioita suoraan.
  Uskonnoissa usein kuvitellaan esimerkiksi seksuaalisuuden problematiikan ratkaistuvan vain seksuaalista käytöstä, pukeutumista ja sukupuolia koskevilla rajoituksilla.
  (Toki uskontojen sisällä annetaan muitakin ohjeita. Mutta ne ovat yleensä parhaimmillaankin vain kunkin maan yleiskulttuurin tieteestä kopioituja kohtia, ehkäpä vielä laimennettuja versioita.)
  Voidaan erityisesti ihmetellä, miksi uskonnot ovat tehneet seksuaalisuudesta ja alastomuudesta niin vaikean asian, että alastomuudella voidaan heidän mielestään jopa häpäistä jotakin pyhää.
  Puhumattakaan jonkin häiritsevän ilmiön ilmeisestä lyhytaikaisuudesta.
  Mitä pyhää se sellainen on - eikö pyhyyteen liity minimissäänkin ruumiittomuus, ikuisuus, kauneus ja totuudellisuus? Jumalallisesti eli siten, ettei maallisuus pysty vaikuttamaan...
  Eikö lähtökohdan pitäisi siis olla se, että Luoja on luonut ihmiset onnellisiksi ja tasapainoisiksi alastomina yksin ja sosiaalisesti ainakin samalla aaltopituudella olevien toisten ihmisten seurassa? Tai jos ei siltä vaikuta, niin vikakohdat pitäisi etsiä ja eheyttää. Ja vasta aikaisintaan sen jälkeen alkaa luottaa omaan intuitiivisuuteen luonnollisuuden tai "Ylös yhteyden" osalta.
  Vai ajattelemmeko, että vaatetus sekä nykyajan prosessoitu ja muutoin kehollemme hyvin erikoinen ruoka ja mielellemme hyvin omituinen kulttuuri ja kaikki muu kehosuhteeseemme vaikuttava on jotenkin jumalallista? Jotain, minkä pitikin pilata kehosuhteemme niin että monenlaista epäharmoniaa liittyy seksuaalisuuden ja alastomuuden asioihin?
  Kannattaisi oikeasti eheyttää itsensä ja tutkailla, miten keho oikeasti toimii...
  Eikö epätasapainoista ole siis alastomuuden sijasta se, että alastomuus ennakolta tuomitaan negatiiviseksi muutoin kuin säädetyissä yhteyksissä ja kaikki spontaani positiivisuus, mikä yhteisalastomuuteen voi rauhanomaisesti liittyä, katsotaan negatiiviseksi? Eikö alastomuus ole sinällään Jumalan tarkoittamaa? Vai kuvittelevatko kristityt, että heidän pelkoreaktionsa alastomuutta kohtaan ja alastomuuden ja seksuaalisuuden yhteenkytkemisensä ovat Jumalan tarkoittamia asioita, jotka välttämättä seuraavat syntiinlankeemusta?
  Hassua! Sillä kuten tiedämme, ei todellakaan vaadi pyhimysmäisyyteen asti kilvoittelua opetella olemaan jatkuvasti rauhassa alastomuutensa ja seksuaalisuutensa kanssa.

  Miksi ihmeessä syntiinlankeemus onkaan hyväksytty itsestäänselvyytenä siten, ettei sen myötä oman kehon kanssa ole tehty todellista rauhaa?
  Tosiasiassa tasapainoiset ihmiset voivat omaksua naturismin ennestään tuntemattomienkin ihmisten seurassa iloa, tasapainoa, mukavaa yleistä oloa yms. tuovana jatkuvana elämäntyylinä viimeistään muutamassa kuukaudessa kymmenienkin vuosien normaalin elämän jälkeen.
  Moinen tottumusten ja arvojen täyskäännös on mahdollinen vain siksi, että ihminen on alun perin Tarkoitettu alastomaksi toisten alastomien keskuuteen.
  (En tarkoita etteivätkö vaatteet voisi olla egotasoisille luontevia tyylin ilmentäjiä. Mutta jokainen tietää, että niiden merkityksellistäminen on usein este ja hidaste korkeampien tunteiden edessä. Ja pukeutuminen on kulttuurissamme lämpimissä oloissa oleellisesti pelkoperusteista itseisarvostettua suojautumista... Kyse on siitä, ettei konflikti koskaan ole kulttuurissamme kovin kaukana. - Vrt. traumaatikot, joille on tärkeää olla paljon vaatetta päällä, ainakin trauman noustessa "pintaan".)
  Meidän länsimaalaisten tulisikin olla automaattisen kehitysuskon sijasta avoimia sille, että joskus kehitys menee myös taaksepäin ja jää pitkiksi ajoiksi jumiin.

Kysytäänpä yleisestikin kristinuskon osalta.
  Miksi Raamatussa osaa asioista pidetään vertauskuvallisina, mutta silti esimerkiksi Paratiisi-kertomuksen vertauskuvallisuutta saa tulkita vain yhdellä tavalla? Mitä virkaa on sellaisella uskonnolla, jonka auktoriteetit kyllä haukkuvat maallista yleiskulttuuria, mutta joka ei tasapainota yleiskulttuurin vinoutumia? Yleiskulttuuriin kuuluu typeriä asioita, kuten kauniista puheista huolimatta sukupuolia erottelevia ja seksuaalisuuden ja alastomuuden kytkeviä käytäntöjä ja seksuaalisuuteen liittyviä arveluttavia pikaratkaisuja.

  Miksi uskonnot eivät voi olla opettamassa paluuta Paratiisiin, ihmisten ykseyteen, sen sijaan, että ne nykyisellään entisestään voimistavat sukupuolten välisiä raja-aitoja ja tekevät seksuaalisuudesta niin vaikean asian?
  Uskonnoissa on valtava panostus sanallisuuteen ja jopa tieteenkaltaisuuden yrittämistä. Vaikka niille luontevinta olisi panostaa mahdollisimman hyvään henkiseen kasvuun, sanoinkuvaamattomaan ylevyyteen, ritualistisuuteen, yhteisöllisyyteen...

  Uskonnot ovat itse - ikävä kyllä ihan henkistä kasvua yrittämättä - päättäneet, että Paratiisi oli jotain, mihin ei ole enää paluuta – ja mihin palaamisen yrittäminenkin on tuomittavaa. Pelkkä ajatuskin yrityksestä palata Paratiisimaisuuteen tuomitaan? Siksi, että taustalla vaikuttaa pelko.
  Kuitenkin pelko on tärkein asia, mihin hengellisen kilvoittelun tulisi kohdistua. Ja se ymmärretään muissa yhteyksissä.
  Tuolla tavoin toivon, että uskontoa käytettäisiin henkisen kasvun hahmottamiseen ja edesauttamiseen. Eikä tuettaisi jämähtämistä, pelon rakenteita, esimerkiksi vain siksi, että jossain perinteessä on jotain kaikkien mielestä hyvääkin.

Käännytystyö

Muun muassa tyyliäni edustavasta monipuolisesta ja syvällisestä fundamentalismi-pohdinnasta johtaa suora linja varsinkin kristillisten kirkkojen johtajuuskysymyksiin.
  Esimerkki. Kirkkojen tulisi pohtia sitä, mitä merkitsee muun muassa johtajuuslinjausten suhteen se, että käännytystyö on jatkunut 2000 vuotta, mutta kristittyjen suhteellinen osuus maailmasta on laskenut 1900-luvun alkupuolelta lähtien.

  Voidaan kysyä, tarvitseeko kirkkojen olla jonkinlaisia käännytyskoneita – tarvitseeko kirkkojen tai ainakin uskontojen pohjimmiltaan olla toinen toisensa kilpailijoita.

  Parhaimmat kristilliset yhteisöt (kirkot, yhdistykset, pienyhteisöt), kuten Suomen adventistit, maksimissaan evankelioivat ainakin etiikkansa mukaan hyvinkin eettisesti, painostamatta, eivätkä halua pitää tappiona sitä, jos maallistunut ihminen, vaikka hän olisi muodollisesti adventisti, siirtyy toiseen kristilliseen piiriin, kunhan hän on ”voitettu Kristukselle”.
  Tämä on tietysti hiukan jaloa, mutta toisaalta suurin osa maailman ihmisistä on muita kuin kristittyjä, joten kristittyjen sisäinen kilpailemattomuus ei ole vielä todellista nöyryyttä, viisautta ja totuuden etsimistä, jos muiden uskontojen kanssa kuitenkin kilpaillaan. Itse asiassa pienen ryhmittymän on helppo olla kaikkien kristittyjen keskellä nöyrä, kun se sillä tavoin voi korostaa aatteellisuuttaan ja tuntea kuuluvansa suurempaan, turvalliseen laumaan. Tällöin sen henkinen taso ei välttämättä ole yhtään parempi kuin suurella kristillisillä ryhmittymällä, jolla saattaa olla suuruutensa vuoksi turvallisuudentarve tyydytettynä…

  Käännyttämismerkityksessä tapahtuva uskontojen välinen kilpaileminen sopii huonosti

1) ykseystietoisuuteen, sen hedelmien edistämiseen ja uskontojen näkemiseen Jumalan sallimina Jumalan rakkauden ilmauksina sekä
2) käsitykseen nöyrästä suhteesta todellisuuden kokonaisuuteen, mistä tiedekin näyttää selvästi tietävän vain vähän, ja
3) käsitykseen ”kristittyjen armolahjoista” ja elämän yleisemmästäkin palapeliluonteesta, missä jokaisen olemassaololla on tärkeä Tarkoitus.

  Huom. En ajattele niin, että kirkkoja tulisi aina automaattisesti johtaa hyvin demokraattisesti. Kysyn vain, miksi syvä ja laaja demokraattisuus ei usein ja helposti voisi olla viisautta ja vapautta.
  Jos viisautta ja vapautta ei sallita, kysyn vain, miten rakkaus voisi olla syvää. Ja kysyn, millainen on sitten se rakkaudellisempi vaihtoehto johtaa, mikäli kirkkojen johtajat haluavat pitää kiinni käännytyshenkisyydestä ja torjua hiljaisen enemmistön näkemyksen siitä, ettei käännyttäminen ole niin tärkeää.
  (Toisaalta tietysti on niinkin, ettei kyseisen enemmistön mielestä edes käännyttämishenkisyyden vastustaminen ole tärkeää – hiljainen enemmistö haluaa muotorituaalit ja suuren massan "turvallisuuden"…)

Ajattelemmeko kristinuskon kannalta loogisesti niin, että käännytystyön epäonnisuus ja moni muu negatiiviseksi koettu asia maailmassa johtuu pohjimmiltaan Paholaisen vaikutuksesta?
  Silloin joudumme kysymään, miksi Jumala on luonut Paholaisen ja sallinut sen toiminnan. – Ja tämä taas johtaa sellaiseen jumala-käsitykseen, missä on mieletöntä ylistää Jumalaa ja hengellinen kilvoittelu tietysti vielä mielettömämpää.
  Samanaikaisesti useimmat ihmiset kuitenkin sisimmässään tietävät, että onnistuipa asioiden älyllinen selittäminen hyvin tai huonosti, heidän hengellisissä tarpeissaan ei ole kyse pelkästään tarpeista, vaan on aito totuus, että todellisuuden ydin on hengellinen ulottuvuus.
  Tätä ei pidä vähätellä esimerkiksi ”ihmisten subjektiiviseksi kokemukseksi”. Kyseessä on – olipa asia miten epätieteellinen hyvänsä – tärkeä tosiasia, joka jokaisen hengellisen johtajan tulisi ottaa huomioon.
  Varsinkin kristittyjen johtajien on syytä ensisijaisesti olettaa, että yleismaailmallisimmissa hengellisissä kokemuksissa on jotain totta ja arvojärjestyksessä vasta sen jälkeen ovat ne yksityiskohtaiset dogmaattiset käsitykset, joita omassa uskonnossa kannatetaan.
  Näin jo siksi, että kristittyjen enemmistön joukossa yleismaailmallisimmat hengelliset kokemukset ovat tärkeämpiä kuin oman uskonnon yksityiskohtainen dogmatiikka.
  Suuri syyryhmä on myös se, että kaiken hengellisen kilvoittelun lopputuloksena on se, ettei ihminen enää ota itseään väärällä tavalla liian vakavasti. Ihminen ei silloin enää viitsi samastua mielipiteisiinsä, kiintyä näihin ”Hei, älä tule mun hiekkalaatikolle”-asetelmiin, vaan etsii ja löytää jotain todellisempaa sanojen tuolta puolen. Kokee ja saa kokemuksesta varmuutensa eikä suinkaan vain usko. Uskomisessa kun on kyse mielipiteisiin samastumisesta – ihminen saattaa itsensä tilaan, missä tuntisi olonsa epävarmaksi ja tyhjäksi, jos hänellä ei olisi mielipiteitä ja uskomisen tilaa.
  Lisäksi uskomisessa varsin usein päädytään myös ajallisesti ja jäseniltään arveluttavan pitkiin ketjuihin, kun halutaan luottaa vaikkapa pappiin, joka luottaa Lutheriin, joka luottaa Paavaliin, joka luottaa Jeesukseen.
  Pitkissä ketjuissa alkuperäinen totuus hämärtyy – se on yleismaailmallinen ilmiö ja sitä vakavammin se pitäisi ottaa, mitä vakavammista asioista katsotaan olevan kyse.

  Pohdittaessa käännytystyön taustoja tullaan kysymään perustavaa laatua olevia kysymyksiä ja myös muuttuva historiallinen tilanne on otettava huomioon.
  Pääsyy, miksi kristilliset kirkot ovat melko lailla säilyttäneet jäsenensä, ei ole enää 1900-luvun lopulta lähtien ollut se, että jäsenten enemmistö ajattelisi niiden dogmatiikan olevan varmasti lähimpänä totuutta.
  Itse asiassa suuri osuus kirkkojen jäsenistöstä ei edes kunnolla osaa oman kirkkonsa dogmatiikkaa. Niin että tuollaista voisi harkitakaan.
  On siis – riippumatta kirkollisten elinten päätöksistä – viime kädessä epädemokraattista ja reiluuden näkökulmasta kyseenalaista, jos kirkkojen johtajat ottavat johtamistyönsä lähtökohdaksi tai legitimoijaksi kirkkojensa tarkkojen dogmaattisten totuuksiensa levittämisen.

  Jeesus toki antoi lähetyskäskyn. Mutta hän ei sanonut, että se on voimassa vielä 2000 vuoden päästä. (Ei hän osannut ajatella paljon lyhyempääkään aikaa toteutuvan normaalisti.) Jeesus ei myöskään sanonut, että ”Buddha opetti valheita” tai että ”buddhalaisuuden kautta ei voi pelastua”.
  On erotettava Jeesuksen sanat ja kirkkojen mielipiteet! Mikään määrä kannattajia, käsitysten toistamista ja vallassa olon vuosia ei voi muuttaa valheita ja spekulaatioita totuuksiksi.

  Jos ajatellaan, että maailmaa johtaa Jumalan tarkoitus ja Paholainen tavoilla ja suhteissa, joita ei voi muutoin kuin korkeintaan harvoin ja satunnaisesti tietää, täytyy myös kysyä, miksi käytämme sanoja ”Jumala” ja ”Paholainen”. Miksi haluamme elää ihmiselle luonnollista korkeusulottuvuutta – hengellisyyttä – todeksi takertuen tällaisiin sanoihin?
  Uskonnolliset johtajat ovat vastuussa muita enemmän siitä, että tällaisissa perusasioissa ei harjoiteta hyssyttelyä. Uskonnolliset johtajat ovat niitä, jotka ohjaavat (tai ovat ohjaamatta) ihmisten hengellisiä perusmallinnuksia uskossa ja epäilys-etsivyydessä. (Vaikuttaen siihen, mitä kukin tulee vetäneeksi puoleensa konkreettisesti ja oivalluksellisesti.)
  Kristinuskossakin voidaan täsmälleen samojen dogmatiikkojen pohjalta suuntautua joko hiljaisuuteen, missä Jumala – tai miten kyseistä ilmiötä halutaankin kutsua – voi ilmentyä monella tavalla tai palveluksiin, jotka ovat täynnä pitkälti määriteltyjä sanoja ja muotokaavoja.

  Tässä yhteydessä tulee siis pohtia, onko lähetystyössä, kristinuskon muodostamisessa (Jeesuksen tarkoituksien ymmärtämisessä) tai johtajuudessa tehty perustavaa laatua olevia virheitä.
  Viitteeksi pohdintaan otettakoon se, että Martin Saarikankaan mukaan johtamisen perusfilosofia on ”toisten kunnioittamisessa ja avoimuudessa sekä siinä, että virheet tunnistetaan , tunnustetaan ja korjataan.” (Jarmo Aaltonen: Telakkaa isompi mies, HS 19.10.02)

  Varsin ajatuksia herättävä näkemys! Jos se hyväksytään, korostuu entisestään se tosiasia, miksi kristilliset kirkot ovat epäonnistuneet lopullisen tuntuisesti perinteisessä perustehtävässään käännyttää maailma, vaikka niillä on ollut kaikilla tasoilla valta-asema ja mahtavimmat liittolaiset Maan päällä ja niiden itsensä mukaan myös ”yläkerrassa” ainakin noin 1700 vuotta.
  Niin, miksikö? Sitä sietäisi pohtia.
  On tragikoomista, että esimerkiksi paavi myöntää satoja vuosia aiemmin eläneiden edeltäjiensä virheitä, kuten viime vuosisadan lopulla Galileo Galilein kohtelun. Mutta samalla tavalla luterilaistenkin metafyysinen ajattelu on ikään kuin pysähtynyt Lutheriin (ja käytännössä, vaikka asiasta ei paljon puhuta, myös hänen yhteistyökumppaniinsa Melanchtoniin) ja mitään selkeää kuvaa jatkosta ei ole. Jatko on vain joko ekumeniaa eli käytännössä lähentymistä katolisuuden ja vähän ortodoksisuuden suuntaan tai etääntymistä kristinuskosta.
  Näin siksi että kristinusko on haluttu määrittää niin kapeasti...

YRITÄN KESKITTYÄ SIIHEN, MITEN IHMISIÄ JOHDETAAN

Olen käsitellyt paljon johtamisen sisältöjä, mutta perimmäinen tahtoni on käsitellä laajoilla foorumeilla yleisellä tasolla lähinnä sitä, miten ihmisiä johdetaan uskonnollisissa organisaatioissa, erityisesti kristinuskossa. Se on myös yhteiskunnallisesti kaikkein vaikuttavinta, mitä voin rehellisesti tehdä. Silloin haluan käsitellä mahdollisimman vähän sitä kuin itsekseen laajentuvaa aihetta, mihin ihmisiä niissä johdetaan. Mielestäni voimme rakentavasti keskustella tältä pohjalta ilman että joka kohdassa selvät rajalinjat ja ehdottomat sävyt siitä, mihin ihmisiä johdetaan, näkyvät tekstin läpi. Vaikka tietysti häivähdyksen perusnäkemyksestäni itsekin tuon esille.

En käsittele johtajien itsensä johtamista ja kehittämistä erikseen, mutta haluan, että sanomani ymmärretään myös siinä ulottuvuudessa.
  Olisikin parasta se, että kaikki johtaminen olisi yleensä samanaikaisesti hyvillä tavoilla ja mietitysti sekä itseen että toisiin suuntautuvaa. Tarkoitan, että tietysti johtaminen on aina näin kaksisuuntaista, mutta johtajan olisi tietoisesti mietittävä itsensä johtamista myös kentällä eikä vain kotona ja koulutuksessa.

Vertailun vuoksi: Suuret – ja tietysti mahdollisimman ajattomiksi tarkoitetut – teologiset systeemit ovat helposti puutteellisia, viallisia, jopa syntyessään kirkon sisältäkin katsottuna vanhentuneita.
  Jo suurta määrää asioita on vaikea hallita, varsinkin jos erilaiset traditiot puristavat sieltä ja täältä.
  Sen sijaan yllättäen laajaltakin käytännön alueelta, tavanomaisesta uskonnollisesta johtajuudesta, voidaan sanoa millä tahansa tasolla jotain, mitä voidaan kutsua tavanomaisten mittapuidemme näkökulmasta ajattomaksi. Paljonkin sellaista voidaan ainakin omista näkökulmistani sanoa siitä, mihin ihmisiä johdetaan. Ja ennen kaikkea siitä, miten ihmisiä johdetaan.

En tietenkään tarkoita uutta bisnesmaailmasta tuttua näkökulmatyyliä: Arvo-, visio-, yhteistyön, mahdollisuuksien, kulttuurin, muutoksen johtaminen…vaikka en sellaisia näkökulmia tuomitsekaan. Se, mitä meidän ensiksi pitäisi hahmottaa on uskonnollisen johtajuuden ajaton paikka ja päämäärien ihanneluonne.

USKONNOLLISEN JOHTAJUUDEN AJATON PAIKKA JA PÄÄMÄÄRIEN IHANNELUONNE

Onko järkeä kysyä, mikä on nimenomaan nykyaikaisen johtajuuden paikka ja luonne uskonnollisissa, erityisesti kristillisissä organisaatioissa (organisaatiokaavioissa, instituution energiavirroissa, tms.)? Eikö tuollainen - kovin yleisesti kuvatun johtajuuden - ajankohtaistaminen yleensäkin johda helposti pinnallistamiseen, ulkokohtaistamiseen, suhteellisuudentajuttomuuteen?
  Uskonto ei toki ole mikään erillinen saareke ihmiskunnassa, yhteiskunnassa tai aatteiden, kulttien ja diskurssien suuressa kokonaisuudessa.

  Niinpä voidaan pohtia esimerkiksi länsimaalaisen, eurooppalaisen tai suomalaisen yleiskulttuurin muutoksia ja niiden vaikutuksia uskonnollisiin organisaatioihin. Onhan niitä.
  Mutta tuskin on löydettävissä ainakaan nopeasti montakaan oivallusta, joita monikin ei jo tietäisi.
  On siis kiintoisampaa mennä asioiden juurille. Sitä kautta ei tarvitse aina jämähtää kiinni perinteisiinkään. Muun muassa ekumenian siivittämänä esimerkiksi rituaaleja voisi vaihdella, etsiä ja luoda mielestäni paljon vapaammin kuin on tehty. Valta sellaisista asioista on tietysti johtajilla ja heihin vaikuttavilla, eli sanoisinko eliitillä. Tavallisen seurakunnan jäsenyydessä lojuvan passiivisen (esimerkiksi Suomen) kansan pitäisi ryhtyä isoihin protesteihin, jos se aikoisi saada merkittävää kristinuskoa muokkaavaa valtaa. Toisaalta se todella voisi tehdä ison samettivallankumouksen! Vielä voi sanoa, että kun perinteet ovat mitkä ovat, kyseessä on nyt vuosituhannen vaihteessa eliitille ehkä myös tavallaan moraalisesti lankeava haaste.

Entä mikä onkaan johtajien paikka abstraktimmassa mielessä?
Johtaja elää – lähes riippumatta johtajuusfilosofiasta – aina toinen jalka tulevaisuudessa. Johtajuus on aina päämääräkeskeistä. Sillä päämäärät ovat ne majakat, joiden toteutumista ja kirkastumista (selventymistä) kohti johtaja pyrkii ja joihin hän kaiken suhteuttaa. Ja joiden kautta hän ylläpitää kokonaiskuvaansa ja –otettaan hallitsemistaan asioista.

Oleellista kirkon päämäärissä tulisi olla se ajattomuus, mikä hengellisyydessäkin on: suuntautuminen dogmien sijasta tiettyihin laatuihin ja ulottuvuuksiin, joita ei tarvitse niin tarkasti määritellä: ikuisuus/äärettömyys-ulottuvuuteen, ykseysulottuvuuteen… Ykseyssuuntautumisen kautta prosessi kullakin uskovalla etenisi - oleellisesti hänen luonteeseensa pohjautuen - kristillisen moraalin kanssa yhdensuuntaisesti ilman että sen monin osin vanhentuneisiin kirjaimiin tarvitsisi tuijottaa. Sen sijaan, että ylhäältä määrättäisiin suuntautuminen kymmeneen käskyyn tai joihinkin hyveisiin, kuten rakkauden tai rauhan tunteiden ja tekojen kasvattamiseen.
  Mitä asioita, kuten uudenlaista johtajuutta, edellä kuvattu vapautuneisuus edellyttää?
  Tavallisesti sitä on hiukan turha pohtia edes ajatuskokeellisesti, jos ei ymmärretä sitä, että kaikenlainen uskottaminen ja energian keskittäminen itseisarvoisesti vain pieniin piireihin vetää toiseen suuntaan kuin esimerkiksi rauhan ja rakkauden kokemukset...

Eli ei ole oleellista merkitystä, saako uskova suggestionsa johtajalta, kuten papilta, vai kirjasta. Oleellista kaikissa päämäärissä tulisi olla sen tukeminen, että johdettavat kasvaisivat aikuisiksi niin, ettei heitä voitaisi niin helposti manipuloida. Ainakin minulle on päivänselvää, ettei ihmisen jatkuvasti tarvitse lukien ja kuunnellen vastaanottaa jo moneen kertaan vastaanotettua informaatiovirtaa pyhistä asioista, mikäli ne todella ovat pyhiä ja siis myös vaikuttavia. Pyhyyshän ei ole mitään hekumointia, tarinointia. Pyhyys on. Pyhyys on itsessään valtava läsnäolo. Ja tämä ei ole vain kokemukseni, vaan kykenen välittämään sitä läsnäolollani. Minua on useissa paikoissa arvostettu henkisenä opettajana. Ja ekumeenikkojen ja ilmeisesti muidenkin kristittyjen enemmistö on laajasti tunnustanut Pyhän Hengen vaikutuksen myös monissa muissa uskonnoissa.
  Jos tällainen asennoituminen sitten joidenkin elämässä johtaa hiukan uskontopluralismin suuntaan tai siihen, että oma uskonto jää vain rakastavan käyttäytymisen taustamotivaatioksi..., niin mitä sitten?
  Oleellistahan tulisi olla se, että rakkauden (jne.) tekojen laatutasossa on meillä kaikilla vielä paljon ilmaisia mahdollisuuksia mennä laajemmalle ja pidemmälle!
  Miksi Jumalaa tulisikaan aina etsiä yhden kirjan ja sen loputtomien tulkintakirjojen kautta? Eikö Jumala ole kaikkialla? Jeesus ei ainakaan kirjakeskeisyyteen rohkaissut. Ja mitä sillä on merkitystä, jos ”omistat totuuden”, mutta sinulla ei ole Rakkautta? (Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että väittävät Rakkauden sisältävän Totuuden.) Vai onko vain sanahelinää kun sanotaan että Jumala on rakkaus? Jos Jumala on Rakkaus ja kaikkivaltias, eivätkö kaikki uskonnot voisi olla Jumalan Rakkauden ilmentymiä ja eikö niitä joka tapauksessa voisi ajatella elämän rikkauden ja kulttuuridiversiteetin (vrt. biodiversiteetti) näkökulmista ja muutenkin positiivisesti.
  (Mutta ne teistä, jotka ette hyväksy uskontopluralismin sympatisoimistani, ottakaa kirjoituksestani irti muu hyöty, sillä kirjoitukseni on hyvin perusteltu riippumatta siitä, mitä uskontopluralismista ajatellaan.)

YHÄ UUDELLEEN ON KYSYTTÄVÄ: MITEN LÄHESTYÄ JOHTAJUUTTA…

Miten siis lähestyä johtajuutta uskonnollisissa organisaatioissa? Johtajuus on osittain hallinnon ylätasoon eli johtajiin sidottu näkökulma. Johtajuuden suhde rakkauteen voikin olla epämääräinen. Helposti johtajan johdettavien rakastaminen voi jäädä vain motivaatioksi uhrautuvaisuuteen tehdä teknisiä ratkaisuja, jotka joku toinen johtaja tekisi rationaalisista syistä ilmankin rakkautta. Olisiko siis parempi lähteä liikkeelle neutraaleista näkökulmista? Johtajuutta voidaan tarkastella kaikkialla esimerkiksi tilanteiden, rakenteiden, projektien ja prosessien ulottuvuuksissa sekä aivan hedelmällisesti jopa ihmisyksilö (asiakas) kerrallaan. Johtajuus tulee myös lähelle markkinointia. Pienemmissä organisaatioissa johtajat ovatkin niiden pääasiallisia markkinoijia.

Uskonnollisten organisaatioiden johtajuutta voidaan käsitellä useimpien johtajuuden ulottuvuuksien osalta samoin tavoin kuin yritysten johtajuutta. Voidaan siis kokeilla vaikka edellä heittämiäni näkökulmia: arvo-, visio-, yhteistyön, mahdollisuuksien, kulttuurin, muutoksen johtaminen…. Niistäkin on hyötyä.

JOHTAJUUDESSA ON RATKAISEVINTA NÄKÖKULMIEN MÄÄRITTÄMINEN

Johtajuuden käsittelyssä on käytännössä ratkaisevinta näkökulmien määrittäminen ja niiden painotuksista sopiminen. Se on ainakin joskus jopa tärkeämpää kuin itse johtajuuden tarkka määrittely. Ainakin käytännössä, koska johtajuus on usein organisaatioissa määrittynyt ja ohjeistettu tarkoin ja sitä on vaikea muuksi muuttaa esittelemällä omia johtajuus-määritelmiään. Sen sijaan muun muassa johtajuuteen – lopulta jopa sen (tiedostettuun tai tiedostamattomaan; todellisuushan voidaan joka tapauksessa ilmaista tarkasti!) määritelmäänkin – vaikuttaa se, jos saat organisaation avainhenkilöt innostumaan uusista näkökulmista johtajuuteen ja näkökulmien painotuksista johtajuudessa.

Edellinen kappale pätee mihin tahansa organisaatioon. Tunnetapojen ja virtaavuuteen (antautuneisuus sille-mikä-on, kanavoivuus ym.) suhtautumisen osalta kaikki organisaatiot eivät ole kuitenkaan nykyään samanlaisia (ovatko koskaan olleetkaan?). Uskonnollisten organisaatioiden suhteen voidaan monessa kysymyksessä erityisesti miettiä

- kilvoittelun tukemista,

- kilvoittelua ehkäisevien tekijöiden ja rakenteiden perusteltuja moittimisia + parannusehdotuksia.

Tämä siksi, että Jeesus halusi ihmisten seuraavan itseään. Kirkon – saati jonkin tietyn kirkon – tukemisesta Jeesus ei puhunut, koska Jeesus ei tullut perustamaan yhtäkään uutta kirkkoa eikä mitenkään erityisesti tukemaan yhtäkään vanhaa. Näistä lähtökohdista voi olla vaikea nähdä sitä, mitä uskonnollisten piirien käytännöissä pitäisi tehdä esimerkiksi johtajuuden – etenkin byrokraattisen organisaation – käsittelyssä. (Jokin ratkaisu on kuitenkin tehtävä, ja eräitä parhaista omista kyvyistäni toteuttaakseni olen päätynyt tähän linjaan: 1) haluan useammin keskittyä johtajuuden ulottuvuuksien positiivisiin kuin negatiivisiin mahdollisuuksiin ja jollain tavalla tuon hyvän tahtoni asiassa ilmi. Mutta 2) koska nykyäänkin positiivisista mahdollisuuksista kertojia (vieläpä usein melko subjektiivisesti) on muutenkin yllin kyllin, näen pysyvien ongelmien ja hankaluuksien esiin nostamisen eettiseksi toiminnaksi ainakin silloin, kun voin sanoa paljon jotain merkittävää uutta. Näen myös neutraalin analysointitoimintani positiiviseksi toiminnaksi. Pelkästään tasapainoinen hyvä olo ei riitä muuttamaan sairaita, dysfunktionaalisia käytäntöjä, jos niiden huonoutta ei ymmärretä.)

Tietysti johtajuuteen suoraan liittyviä asioita voi lähestyä myös yksittäisten ongelmien, hankaluuksien, virheiden ja yleensä ihmisten vajavaisuuden suunnasta.
  Keskisyvällä tasolla kyse on siitä, että itsetuntemus on tärkeä, yleensä liian vähän tiedostettu, alue. Ja se on osa kaikkea hyvää toiminnanohjaajuutta – muun muassa osa kaikkea organisaatioiden ja ihmisten (elämän)filosofian, tunnetaitojen ja henkisen kasvun perustaa.

JOHTAJUUDEN HAASTEIDEN TAVALLISIMMAT SUMENTUMISTAVAT

Johtajuuden haasteita sumennetaan usein kristillisissä piireissä samoilla tavoilla kuin muutenkin elämän ja kilvoittelun haasteita.

Ensinnäkin johtajuutta halutaan käsitellä jotenkin irrallisena niistä syvistä asioista, joihin se kuitenkin on kiinteästi kytköksissä. Halutaan esimerkiksi muuttaa johtajan(t) luonnetta jonkin johtajuuskäsityksen mukaiseksi sen sijaan että lähdettäisiin pohtimaan menestyskäsityksen ydintä eli sitä, mikä on menestymistä ja miten sitä mitataan. (Mukaan lukien metanäkökulmat, kuten se, voiko eri ihmisillä olla vaikkapa saman työtehtävän suhteen lukemattomasti erilaisia johdonmukaisia menestyskäsityksiä.)
  Tuollaiset asiat ovat jännitteisessä ja mielenkiintoisessa suhteessa esimerkiksi henkisyyteen.
  Myös silloin kun henkisyys määritellään rajoittuvaksi vain maallisuuden ja henkisyyden (sisältäen hengellisyyden) yhteisalueelle eli vain itsensä johtamisen taidoksi.

Huonon itsetuntemuksen merkki on se, mikäli erilaisia ihmisen tai organisaation elämän suuria ongelmia pidetään vain mekaanisina, ulkoisina ongelmina. 
  Jokainen kuitenkin ainakin joissakin tilanteissa ymmärtää strategisen ajattelun arvon.
  Lisäksi jokainen ainakin käytännössä perustaa ajatteluaan ainakin jossain määrin sille ajatukselle, että ulkoinen heijastaa sisäistä. Kysymys on vain siitä, miten paljon ja missä kohdin se on totta. Ja juuri sen ymmärtämiseksi tarvitsemme itsetuntemusta, jonka kehittämiselle toivon voivani muun muassa tällä kirjoituksella antaa välineitä. (Ns. uushenkisessä ajattelussa se ymmärretään hyvin voimakkaasti / täydellisesti siten, mutta itse idea siitä, että ulkoinen heijastaa sisäistä, on ollut tietääkseni aina osa yleiskulttuuriamme.)

Erityisesti näen vaaralliseksi sen, että kritiikki, ongelmat, hankaluudet ja virheet halutaan peittää, ohittaa, laimentaa tai vierittää muiden vastuulle jollakin tavoin sillä perusteella, että harrastetaan mihinkään rakentavaan johtamatonta – jopa suhteellisuudentajutonta – mutta laajalle levinnyttä omassa ”perisyntisyydessä”, heikkoudessa ja ”vajavaisuudessa” (mitä niillä sitten tarkoitetaankin) rypemistä ja tietynlaista nöyristelyä…tai aitoa nöyryyttäkin. Ikään kuin olisi olemassa joitakin kaikissa seurakunnissa päteviä vakioajatusmalleja ja / tai vakioriittejä, joita toistamalla esimerkiksi johtajuuteen liittyvistä kehityshaasteista päästäisiin eroon.
  Uskontoihin kuuluu lukemattomasti yhteenkuuluvaisuusriittejä (siksihän uskonnoista vieraantuneetkin ihmiset kuuluvat usein kirkkoihin).
  Ne hämärtävät todellisempia asioita, sitä, mitä minimissään voi henkisyydeksi kutsua.
  Ihminen tekee itselleen hallaa, kun ei ole itselleen rehellinen.
  Tämä kaikki on tietysti suhteessa yksilön uskonnollisuuden (hengelliseen) tasoon.
  Jos uskonto on ihmiselle muun ohessa riippuvuuskimppu – kuin tutti – niin ihmisen voi olla helppo ajautua em. rypemisen kannattajaksi, jos perinne sitä suosittelee tai jopa pitää ainoana tienä edes jonkinlaiseen puhdistumiseen ja vapauteen (ja joissakin lahkoissa jopa Pelastumiseenkin).
  Jopa edistyksellisenä pidetty Henri Nouwen (1932-96) vasta myöhemmällä aikuisiällään ymmärsi sen, että suurena hengellisenä vaikuttajana hänellekin kuuluu yksinkertaistavan, luopuvan itsensä kehittämisen tie (minkä hän tietysti yleistää eli väittää että kaikkien olisi kuljettava vastaavaa polkua).
  Katso vaikka Henri Nouwen: Jeesuksen nimeen. Tutkisteluja kristillisestä johtajuudesta (1989, suom. 2001).

Nouwen ei silti em. kirjassaan tietenkään kykene erottamaan objektiivisuushakuista hengellisyyttä loputtomiin psykologisiin mekaniikkoihin kytketystä, helposti henkistä kasvua rajoittavasta uskonnollisuudesta. Hän on esimerkiksi kehottanut laajoja kristittyjen johtajien joukkoja rakkaussuhteeseen Jeesuksen kanssa ilman, että sen voimaa tulisi mitenkään mitata. En tarkoita, että todellista Rakkautta voisikaan mitata. Tarkoitan vain sitä, että jos rakkaus on todellista, se 1) konkretisoituu kaikki rajat ylittävästi usein jopa ilman ponnisteluja. Ja 2) em. rajojen ylittämiseen kuuluu myös kyky tuntea rakkautta myös yleishengellisemmin.
  Sillä mitä järkeä on itseisarvostaa mitään muuta kuin puhdasta ykseystietoisuutta?
  Rakkaus esimerkiksi Jeesukseen voi olla tikapuu loppuun saakka, mutta kasvaessaan ihminen oppii, että se on silti vain tikapuu.
  Ja voidaan kysyä, onko kyseinen rakkaus rakkautta mielikuvaan Jeesuksesta vai Jeesukseen todellisesti? Ajatellaanpa vaikka sitä, että joku olisi rakastunut sellaisiin Jeesuksen sanoihin, joita Raamatussa tai jossain muussa lähteessä on, mutta joita hän ei sanonut tai sellaisiin tulkintoihin Jeesuksen sanoista, joita hän ei tarkoittanut. Varmasti näin on monien johtajienkin osalta tälläkin hetkellä. Sitten joku toinen on rakastunut objektiivisemmin Jeesukseen. Millä mittaamme, kumpi on todemmassa? Kristityille asialla ei näytä edes olevan väliä!
  Kuitenkin, tieteen viimeinen sana on, että vain 18 % Raamatussa olevista Jeesuksen sanoista on sellaisia, jotka Jeesus varmasti tai lähes varmasti sanoi (Syreeni (1997), 155).
  Ja johtajuuden ongelmat Suomen ev.-lut. kirkossa ovat oikeasti todellisia. Muistattehan osaltaan johtajuuteenkin liittyvät kuuluisat tutkimukset työpaikkakiusaamisen skandaalimaisesta yleisyydestä kyseisessä kirkossa.
  Lisäksi autoritäärisyys on olemassaoleva ilmiö varsinkin kirkon virkojen pysyvyyden vuoksi. Myöskin vallanjaossa kirkkoherran ja aluepappien (kappalaisten ja seurakuntapastorien) välillä on ollut ongelmia ja epäselvyyksiä eli kirkkoherrat eivät yleensä ole halunneet jakaa valtaansa aluepappien kanssa silloin kun sitä on heiltä edellytetty. (Ks. esim. Risto T. Nieminen: Seurakunta aluetyön jännitteessä. Organisaation ja toimintayhteisön muutosprosessi aluetyötä toteuttavassa seurakunnassa (Kirkon Tutkimuskeskus 2002), 312.)

Seurauksena - nöyristelyistä huolimatta säilytetystä omahyväisyydestä - on se, että ainakin tietyntyyppiset kirkon johtajuuteen (ja yleensä hallintoon) liittyvät virheet nähdään vain yksittäistapauksina. Tai pohjimmiltaan teknisinä ongelmina kuten rahan puutteen vuoksi huonoina mahdollisuuksina saada parhaat ihmisresurssit johtajuuden toteutukseen.
  Tietyntyyppiset virheet uskonnollisissa organisaatioissa kuitenkin kertovat yleensä pysyvämmänluontoisista ongelmista ja hankaluuksista. (Se olisi pitkä kuvio kuvata...)

JOHTAJUUDEN HAHMOTELMIA JA VASTUULLISUUDEN NÄKÖKULMAA

Erityisesti koska korkeat arvot, kuten korkealla tavalla rakastaminen, ovat niin tärkeitä uskontojen ihanteistoissa, hahmotelkaamme johtajuus ihmisläheisimmin, päävastuullisuudeksi.

  Siten esimerkiksi sielunhoitajat ovat hoitamissaan sielunhoitosuhteissa johtajia.

  Tätä ei tarvitse käsittää valtasuhteiden ylikorostamiseksi. – Päinvastoin, arvostan kirkon aiemmasta pehmennyttä nykyotetta. – Tämä vain ilmentää suuntautumistani johtajuuden näkemiseen etenkin vastuullisuuden näkökulmasta.

  Vastuullisuus tarkoittaa pitkäjänteisyyttä ja kirkon kohdalla kokonaisvaltaisuutta.
  Koska kirkon ”tuote” on tarkoitettu elämän mittaiseksi ja monille elämänalueille ulottuvaksi ratkaisuksi.
  (Myös minun mielestäni uskonnon tai vapaan hengellisyyden on hyvä olla kaikkien elämänalueiden suhtautumistapa, tarkemmin sanottuna perusratkaisu – edellyttäen tietysti, että valittu uskonto / hengellisyys sinänsä on tervettä.)

  Mielestäni on käytännöllisesti katsoen ihmisten halveksumista, mikäli tällaisessa tilanteessa esimerkiksi vedotaan tunteisiin eikä selkeästi selitetä, miten kirkon vastuu, erityisesti kirkon johtajien vastuu johdettavilleen, toteutuu.
  Jos arvot ovat kirkkaat, myös niiden konkretisointi on kirkasta.

Vastuu kirkolla on silloinkin tuotteensa teoria- ja sovellustason pätevyydestä, kun joku on esimerkiksi omin neuvoin tullut uskoon ja kirkko hänen pyynnöstään tukee hänen uskoaan.
  Tämä on todella tärkeä asia, koska tämä on vastuukysymyksissä yleensä ihmisillä pehmein kohta.
  Tästä lähtien eräät uskovat – ainakin kristityt – lähtevät puolustamaan valtavirta-kirkollista kristinuskoa ikään kuin kirkko olisi edelleen ensisijaisesti vapaaehtoisuuteen ja tasavertaisuuteen perustuva Jeesus- tai kristinusko-liike.
  On tietysti hyvä, että Jeesuksen seuraamisen aatteellisuutta on, ja on hyvä, jos kirkollisuutta viedään Jeesuksen seuraamisen suuntaan (tosin se on todella pitkä tie), mutta vastuullisuus on konkreettisuutta ja silloin realismi voittaa haaveellisuuden 10 – 0.
  Tarkoitan sitä, että tosiasiassa (pitkän ja monipuolisen kokemukseni perusteella sanottuna) edes vapaaehtoistyön maailmassa ei yleensä ole mitään tasavertaisuutta, vaan jotkut valikoituvat johtajiksi ja merkittävä osa tekee hyvin vähän tai ei mitään. Eli vastuu jakaantuu ihmisten kesken aivan eri kokoisiin osiin. Kirkko on oleellisesti työnjaollisesti pitkälle hioutunut monitasoinen organisaatio ja pitkälti omaehtoinen ja omalakinen jähmeä olio työnantajana, taloudellisena mahtina ja instituutiona. Siis se on kaukana mistään pienestä liikkeestä, missä vastuu jaettaisiin jossakin merkityksessä tasan osallistujien kesken ja teot muuttuisivat tarpeiden mukaan. Päinvastoin esimerkiksi monet asiat näyttävät muodostuneen itseisarvoiksi, kuten jättimäiset kirkot. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on 818 kirkkorakennusta, suurimman osan vuorokaudesta ovet suljettuina, yhteisarvo 4,6 miljardia markkaa, lisäksi hautausmaatkin 691 miljoonaa markkaa, yhteensä kaikkien rakennusten eli yli miljoonan kerrosneliömetrin hoitokulut ovat yli miljardi markkaa / vuosi. Jumalanpalveluksissa käy kuitenkin keskimäärin vain 108 henkeä. Kirkon rakennusten kustannukset ovat huomattavasti suuremmat kuin esimerkiksi kirkon ulkomaanapu ja diakoniatyö yhteensä. Kuitenkin, vaikka radiosta ja TV:stä jumalanpalveluksia vastaanottavat tulisivat jumalanpalveluksissa käyvien seuraksi, Suomen kirkot eivät edes täyttyisi! Ja näin on ollut jo vuosikymmeniä.

On erittäin ikävää, että kirkon vastuu koetetaan peittää, pienentää tai laimentaa.
  Esimerkiksi korostamalla, että kirkko on ”perinne” tai ”prosessi” - eli ikään kuin jokin luonnonilmiö - tai jopa ”projekti”. Tai että ”kirkko on demokraattinen yhteisö”. Tai että ”kirkko on seurakunta yksilöinä” ja jotenkin luonnonlainomaisella välttämättömyydellä moraalisesti keskivertoyhteiskunnan tasolla eikä edelläkävijä.
  Tietenkin tällaisiin lausumiin sisältyy osatotuuksia, mutta johtajuuden (ja varsinkin johtajien) näkökulmasta enemmän kuin mitään em.:ista kirkko on instituutio ja (kohtalaisen tavallinen tai säätiömäinen) suurorganisaatio eli on olemassa myös uskontojen ”virallinen taso” (tai miten se halutaankaan ilmaista).
  Se ei ole epäkäytännöllistä teoriaa, vaan viralliseen tasoon kuuluu AINOA  tahoryhmä, jonka johdettavat voidaan vetää ainakin moraaliseen vastuuseen kokonaisvaltaisesti!
  Terveisiin valtarakenteisiin kuuluu aina toimiva vastuuelementti, erityisestikin se, ettei kukaan ole sellaisessa asemassa, missä hänen käytöstään ei päästä moraalisesti (saati juridisesti) tarvittaessa tutkimaan, syyttämään ja tuomitsemaan. On myös tärkeää, että ne, jotka voidaan vetää vastuuseen, myös mielletään vastuussa oleviksi syvästi moraalisestikin. Eikä vain talouden sekä fyysisen ja omaisuutta koskevan turvallisuuden osalta.

  Eli Suomen evankelis-luterilainen kirkko on saanut aikaan erikoisen tilanteen. Jos nyt joku alkaa ns.  villinä opettamaan kristinuskoa ja siitä tulee valituksia, häntä voidaan moittia yksityishenkilönä ja – sen mukaan mitä laki ja hyvät tavat sanovat – kansalaisena, mutta kirkkoa ei voida asiasta moittia, vaikka kirkko siis tekeytyy itseään legitimoidessaan luonnonilmiöksi ja kansalaisliikkeeksi.

Johtajuudessa – päävastuullisuudessa – kysymys on 1) työnjaosta. Uskon asiat ovat vaikeita useimmille teoria ja / tai sovellustasolla. Eikä ihmisillä ole varaa itse rakentaa omilla varoillaan hienoja kirkkoja tai ehkä hienoimpia alttareitakaan. Siksi tuntuu vain järkevältä työnjaolta, että yhdet keskittyvät em. asioihin ammatikseen ja toiset tukevat heitä (mm. rahallisesti). Lisäksi ainakin joskus eliitti olettaa, oikein tai väärin, että monet tavalliset ihmiset eivät ymmärrä monesti sitäkään, minkä luulevat ymmärtävänsä. Riippumatta eliitin oletuksen oikeellisuudesta, sellainen olettaminen tuottaa moraalisen vastuun!

Kysymys johtajuudessa on myös siitä, että 2) kirkot väittävät tietävänsä parhaalla ihmiskunnalle mahdollisella tavalla eli ainakin suunnilleen totuuden monista metafyysisistä ja moraalisista kysymyksistä. Ja myös hyväksyvät sen, ja suosivat sitä, että uskovat pitävät niitä auktoriteetteina. Ja päinvastoin, eli kirkot eivät läheskään kaikissa mahdollisissa kohdissa pyri tekemään itsestään tarpeettomia eli ihmisistä hengellisesti itsenäisiä, vaan pyrkivät monella tavalla jähmeästi säilyttämään rakenteensa. (Esim. kirkon viranhaltijaa ei voi erottaa kuin erittäin painavista syistä.)

Kirkollisen johtajuuden oikeinsuuntaamisessa ja tehostamisessa sekä muussa rakenteistamisessa (sikäli kuin oikeinsuuntautuminen ja tehostaminen sisältyvät jäännöksettömästi rakenteistamiseen) on kyse ensisijaisesti ongelmista ja hankaluuksista, joiden kaksi ensimmäistä tyyppiä koskevat kaikkea johtajuutta (mm. viestintään liittyen). Mutta kirkoilla on vielä johtajuuden teologian teoria- ja sovellustason ongelmat ja hankaluudet. - Niitä voi hahmottaa johtajilla myös heidän itsensä johtamisessa.

LOPUKSI
Kristittyjen olisi johdonmukaista ottaa oppia Jeesuksesta etenkin johtotehtävien osalta.
  Ja luontevaa kristityille on tietenkin tutkailla Jeesuksen sanoja...
  Vielä luontevampaa on kuitenkin suhtautua melko vapaasti kristinuskoon ja kristillisesti mielekkäimmän johtajuuden hahmottamiseen.

  Koska Jeesuksen sanoista on Raamatussa vain hyvin pieni osa. Ja mikä vielä oleellisempaa, siitäkin vähästä on tieteen mukaan varmasti tai lähes varmasti sellaisia, mitä Jeesus sanoi, vain 18 %.
  Oletetaan kuitenkin, että tiedämme: Jeesuksen perimmäinen toimintamotiivi oli rakkaus ja siitä johtuva vastuullisuus ja halu aikaansaada pysyviä tuloksia. Siksi Jeesus valitsi hengellisyyden lisäämisen.
  Oleellista siltä perustalta on se, että tutkimme:

  * Ovatko kirkot virallisilla teologioillaan ja niiden sovelluksilla, kuten jumalanpalveluksilla, onnistuneet lisäämään hengellisyyttä Jeesuksen tarkoittamassa mielessä?

  * Ovatko kirkkojen viralliset linjat onnistuneet lisäämään Jeesuksen tarkoittamaa moraalia?

Ennen uskontojen yhteisyyden pohdiskeluja - tai niiden kanssa rinnan - kannattaisi pohdiskella tuollaisia. Ja mitä tahansa kristillistä itseymmärrystä uudistavaa.

Siinä kannattaisi miettiä myös sitä, että entä jos Jeesuksen perusideana oli - aikalaisperinteen kautta jonkin verran toimien - aikaansaada pysyvää kohottumista ihmiskunnan tietoisuudentasoon.
   Eli tietoisuudentason käsite kannattaisi ottaa tutkintaan. Eikä niinkään se, tietotaitavatko johtajan vaikutukselle alttiit joitain oppeja.

Huom. En halua arvostella esimerkiksi  käsitystä, jonka mukaan Jeesus on Jumala. Muun muassa sellainen käsitys on kuitenkin sokeuttamassa ihmisiä uskomaan, että Jeesuksen viestintä oli täydellistä ja iätöntä. Haluan olla lempeä Jumala- yms. käsitteiden määrittelyn suhteen, mutta ankara sillä alueella, missä ko. teoriataso mahdollisesti alkaa realisoitumaan käytännöiksi.

  Siis...:

  * Miten mikään viestintä voisi onnistua täydellisesti?

  * Jokainen tietää, miten helposti Jeesuksen sanat voidaan käsittää huonoa moraalia tukevalla tavalla ja miten Jeesus näyttää puhuvan ristiin.
  Asia ei ratkea sillä, että väitetään, että on hyviä tulkitsijoita...
  Entä jos ajattelemme, että muualta kuin Raamatusta ei saa etsiä Jeesuksen sanoja ja Jumala tarkoituksella järjesti niin, että Jeesuksen opetuksesta on säilynyt vain sirpaleita, eli ei muodostu kunnon kokonaisuutta vaikka tulkitsijat olisivat miten hyviä?
  Tuo tilanne merkitsee sitä, että Jumala näyttää ohjaavan meitä ITSENÄISTYMISEEN JA SIIHEN ETTEI RAAMATUN KIRJAIMIA OTETA LIIAN VAKAVASTI.
  Se, että tulkitsijoita tarvitaan kertoo viestinnän vaikeudesta. 
  Ja niitä tulkitsijoita kirkkojen käytännöissä on tarvittu käsittämättömän paljon...

 Minkä siis luulette olleen Jeesuksen perustavin Tarkoitus?

Jos yleensä ensisijaisesti juuri ihmisten oivalluskyvyn kehittäminen, ihmiskunnan tietoisuudentason nostaminen... niin miten sen mielestänne tulisi vaikuttaa kristillisten johtajien kuvioihin uskontojen yhteisyyden osalta ja muutoinkin?



Kirjallisuus
Aaltonen, Jarmo (2002): Telakkaa isompi mies, HS 19.10.2002
Goleman, Daniel (1999): Tunneäly työelämässä (alkut. 1998)
Hiltunen, Paavo (1997): Marian kolmet kasvot. Kuva ja sana. Jyväskylä.
Huhtinen, Pekka (2000): New Age japanilaisittain kirjassa Uuden aikakauden uskonnollisuus. Iustitia 12. Suomen teologisen instituutin aikakauskirja. Suomen teologinen instituutti. Helsinki
Karttunen, Tomi (2003): Uskonnonopetus avartaa – myös luonnontieteellisesti (Al 18.1.2003)
Krishnamurti, J. (1991): Tulevaisuus on nyt. Krishnamurtin viimeiset puheet. WSOY. Juva. (alkut. 1988)
Lampikoski, Timo – Miettinen, Pauli (1999): Voitto. Taito ja tahto. Otava. Keuruu.
Meriläinen, Reetta (2003): Lahjattoman haasteet (HS, yliö, 1.2.2003)
Nieminen, Risto T. (2002): Seurakunta aluetyön jännitteessä. Organisaation ja toimintayhteisön muutosprosessi aluetyötä toteuttavassa seurakunnassa. Kirkon Tutkimuskeskus. Sarja A Nro 78. 2002. Jyväskylä.
Nouwen, Henri (2001): Jeesuksen nimeen. Tutkiskeluja kristillisestä johtajuudesta. Sinapinsiemen ry. Helsinki. (alkut. 1989)
Parjanen, Matti (toim.) (1999): Oppimisen ja laadun kiasma. Tampere University Press. Tampere.
Raivio, Risto (1994): Osallistuminen, edustuksellisuus ja puolueet seurakuntahallinnossa. Akateeminen väitöskirja. Kirkon Tutkimuskeskus. Sarja A Nro 63. 1994. Pieksamäki.
Räisänen, Heikki (1989): Tuhat ja yksi tulkintaa. Luova näkökulma Raamattuun. Yliopistopaino. Helsinki.
Sartti, Seija (2002):  Armoa. HS Kuukausiliite Lokakuu 2002
Sinivuo, J. (1990): Kuormitus ja voimavarat upseerin uralla. Psykologia, 25, 5, 374 – 378.
Syreeni, Kari (1997): Mitä Jeesus todella sanoi? kirjassa Uro, Risto – Lehtipuu, Outi (toim.): Nasaretilaisen Historia. Kirjapaja Oy. Jyväskylä.