Halujensa alkuperän tiedostamisesta ja muusta laajemmasta kokonaisnäkemyksestä

- etenkin varovaisille, teknistä älyä ylikorostaville ja itsensä turhaan vähättelyyn taipuvaisille ihmisille

(Kirjoitin tämän kirjoituksen alun perin vastaukseksi isälleni 5.6.2001. Suuresti uudistin tämän työn huhti-, syys- ja lokakuussa 2013.)



ITSETUNTEMUKSEN MONILLA EPÄSELVÄT LÄHTÖKOHDAT
Itsensä tuntemuksen ja henkisen kasvun yhteyksissä ei yleensä kysellä joko mitään tai mitään oleellista tarpeista.
  Tarpeidemme olemassaoloon - ja ehkä joillakuilla joidenkin tarpeiden tyydyttämättömyyteen - useimmat meistä ovat tottuneet.
  (Paitsi toki, jos jokin vähemmän elintärkeä tarve on kauan toteutumatta, niin tokihan sen voimakkuus ja siihen liittyvä merkitysmaailma voi jopa täysin tai lähes kadota tietoisuudesta ja alkaa vaikuttaa alitajunnasta käsin.)
  Tarpeidemme ajattelu on ehkä suorastaan tylsää - emme ole vuosiin keksineet niistä mitään oleellista uutta kerrottavaa itsellemme. Emme kenties ajattele, että meidän tulisi tehdä mitään tarpeidemme suhteen kasvaaksemme henkisesti, vaan sen sijaan esimerkiksi halujemme suhteen. 
  (Ja siksikö vain noilla tavoin on, että minäkuvamme on ollut vuosia samankaltainen emmekä tutkaile mahdollisuuksia muuttaa sitä?)
  Voimakkaasti tietoisen henkisen kasvun ihmisten enemmistökään ei välttämättä useinkaan kysy itseltään, miksi jokin tietty tarve korostuu heillä niin usein tai jollakin tietyllä hetkellä.
  Joka tapauksessa tarpeemme vaikuttavat melko helposti selitettäviltä ja hyväksyttäviltä.

Myös halujemme olemassaolo sekä niiden toteutumiset ja toteutumattomuudet ovat monille ehkä tavallisuuksia, joita ei tarvitse ajatella.
  Kuitenkin ne muovaavat ajan myötä oleellisuuksiamme.
  Esimerkiksi minäkuvaamme ja elämämme yleisiä suuntaviivoja. Sitä, mitä ylipäätään tulemme ajatelleeksi -  niin, että saamme aikaan syviä ajatuksia ja perustoja elämän muutoksillemme.
  Siksi onkin minulle selvää, että liian harvoin ajatellaan, prosessoidaan ja meditoidaan sitä, mistä halumme tulevat.
  Sen sijaan omille haluille antaudutaan sokeasti: vaikka ei tiedetä kunnolla sitä, mistä ne tulevat, ja annetaan niiden määrätä paljon.
  Esimerkiksi jokin jättikäsite - kuten rakkaus, läsnäolo tai meditaatio - hahmotellaan ilman halujen luonteen syvempää muistamista, ymmärtämistä.
  Kuitenkin minusta vaikuttaa siltä, että halut ovat tarpeita moninaisempia, yhteenkietoutuneempia ja kytkeytyvät suuriin kokonaisuuksiin epäselvemmin kuin tarpeet.

Halut, tunteet, mielialat ja tahtotilat ovat sitten taustoiltaan selkeämmin haasteellisia kuin tarpeiden maailma.
  Mistä ne tulevat ja miksi niihin liittyvä merkitysmaailma muovautuu sellaiseksi kuin muovautuu?
  Esimerkiksi, miksi kenenkään tulisi tai olisi hohdokasta pärjätä jollakin elämänalueella (vaikkapa liikunnassa) samoin periaattein kuin jollakin toisella elämänalueella (esim. koulutuksissa) hän todistetusti pärjäsi?

Kun ihminen haluaa kukoistaa tai ainakin kokea olevansa selkeimmin yksilöllinen, niin hän ei useinkaan korosta tarpeitaan, vaikka ne olisivat selkeästi voimakkaimpia.
  (Paitsi jos mieltää tarve-käsitteen väärin: halut - tai voimakkaimmat halut - sisältäväksi.)
  Sen sijaan hän korostaa halujaan ja pysyvimpiä arvojaan, tahtotilojaan ja päämääriään. Itseisarvojaan, päämäärä- ja välinearvojaan, tahdonvoimansa konkretisoitumisia. Ja kaikista päämääristään varmaankin konkreettisimpia päämääriään.
  Kaikkia noita on syytä käsitellä yhdessä, koska ne vaikuttavat toinen toisiinsa.


TASAPAINON ARVO ITSENSÄ TIEDOSTAMISESSA
Tämän kirjoituksen ydin on jäsennellä informaatiota elämänfilosofisia tarkoituksia varten. Kohti uutuuksia, uudistuksia, sellaisten ihmisten ajattelussa, jotka haluavat yhdistää tavanomaisuuksiinsa syvempiä... ja ehkä edetä kokonaisvaltaisempiin näkemyksiin...
  Siis, esimerkiksi: Miten saavuttaa tasapainoinen näkökulmavalikoima halujensa tarkasteluun?

Tuonnempana jossain määrin ilmenevä psyykkinen tasapaino -käsitykseni voi toki vaikuttaa "analyyttiseltä"...
  Mutta onko sitten parempi vaihtoehto jokin tavallinen näkökulma, missä jopa syvät, tärkeinä pidetyt ajatukset juontuvat lähinnä vain yleisestä ja omien viiteryhmien massatietoisuudesta, ulkopuolelta tulleista tarinoista sekä traumoista ym. menneistä yksilöllisistä - eli helposti yleisesti pätemättömistä - kokemuksista.
  Tasapainoista on mielestäni siis tulla tietoiseksi esimerkiksi ammatti-identiteettien ja työpaikkojen suuresta rajaus- ja ohjausvaikutuksesta omaan ajatus-asenne-arvomaailmaan...

  Ihmisen tasapainoisuus on minulle ensisijaisesti muuta kuin koneenkaltaisuutta.


Miten sitten halujen luonnetta koskevia syvempiä totuuksia voi löytää henkisistä kouluistamme, siis ainakin työpaikkoja ja ihmissuhteita tarkastellen?

Avauskysymyksiä vastauksiksi
voivat olla isäni tekstiä mukaellen seuraavat (näihin rajoittumisen kritiikkiä tuonnempana) :

1) Mikä rooli halujemme muotoutumisessa on kyvyillämme ja uskollamme kyvykkyyksiimme?
  Joillakin on oleellisesti niin, että he vähättelevät sitä, mihin eivät kykene. Ja yliarvostavat sitä, mihin kykenevät.
  (Erityisesti tuon ajatuksen kaikille yleistämisen kritiikkiäni on tuonnempana.)

2) Ja edellä mainittuihin liittyen: mikä rooli elämässämme on hallinnanhalulla ja pätemisen tarpeella ym. haasteisiimme nähden liian heikolla itsetunnolla? Entä urautuneisuudella? Ja pakkotilanteilla?

3) Huomaammeko ja otammeko ennalta huomioon sen, että uusissa asioissa usein alku on aina hankalaa - ja vasta myöhemmin alamme nauttimaan tekemisistämme...? Ehkä sellaisistakin tekemisistä, joista nauttiminen ei koskaan aiemmin tullut mieleemmekään. Ja ehkä siinä nauttimisessa on mukana nauttimista hallinnasta ja pätemistä?



PARAS AVAUKSENI HALUJEN LUONTEEN TARKASTELUUN
Yllä olevissa avauskysymyksissä on eräs iso ongelma: Niiden taustalla ei vaikuta olevan lainkaan käsitystä siitä, että ihmisen ydinolemuksen läpäisee oleellisesti ei-koneenkaltaisuus, vapaus.
  Toiseksi, avauskysymyksissä ihmisen suhde omiin haluihin kiinnitetään (ehkä kevyesti mutta silti näköalaa laajemmalle jättämättömästi) suureen erillisyydentuntoon ja oleellisesti matalaan itsetunnon asteeseen.
  Tahdon tuollaisen sijaan löytää laajemmin ihmisille pätevän näkemyksen halujen luonteesta.
  Asetan siksi asettaa yleisen kysymyskimpun:
- Onko modernia tai nykyajan ihmistä koskien yleensä olemassa sellaista tilannetta, mitä olisi mielekästä kuvata (jollakin aina samalla mekaanisella) loogisella suhteistolla omien halujen ja kykyjen sekä itsensä aliarvostamisen välillä? Onko sellaista suhdekimppua edes?

Vastaukseni on kielteinen.
  Vapaudenhaluni ja -kokemukseni sekä vapausfilosofiani (etenkin 1990-luvun puolivälistä alkaen) viittaa aivan muuhun.
  Siis otetaanpa uusiksi:

* Ajattele koko elämänsä köyhänä eläneitä myöhemmin huippukuuluisiksi ja teostensa raha-arvoiltaan huippuarvostetuiksi nostettuja taiteilijoita?
  Vaikkapa Van Gogh'ia, joka tappoi itsensä 37-vuotiaana köyhänä ja menestymättömänä lähes 900 maalauksen ja 1100 piirustuksen jälkeen, mutta nykyisin monet hänen teoksistaan kuuluvat maailman kalleimpiin.
  Millaisella elämänfilosofialla he taiteellisen työnsä tekivät? Millaisella elämänfilosofialla(t) heidän olisi ollut loogista se tehdä? Tarkastellen tietysti myös kuoleman Peiliä vasten eli onko loogista, että jos joku on elänyt elämänsä vain taiteelle, niin menetettyään fyysisessä ja/tai psyykkisessä vammautumisessa kykynsä tehdä taidetta, ilman toivoa paranemisesta, hänelle ainoa looginen vaihtoehto voi olla itsemurha?

* Esimerkiksi em. kohtien 1 - 3 kautta moni etsii liian mekaanista ja ei-yksilöllistä halujen ja kykyjen sekä itsensä aliarvostamisen kolmisuhteistoa.
  Sellaisen olemassaoloa vastaan (logiikka on monimutkaisenakin mekaanista) em. kolmen tekijän välillä vaikuttaisi olevan se, että ihminen muokkaa arvostuksiensa voimakkuuksia, arvojensa suhteita toisiinsa, halujaan, asenteitaan jne. myös rationaalisesti ja vapaasti.
  Rationaalisuuteen vaikuttaa ymmärrys ihmisen oman tajunnan toiminnasta samoin kuin ympäristön ilmiöistä.
  Ja olipa ymmärrystä tositilanteesta tai ei, vähättely voi olla sekä rationaalista että epärationaalista tilanteesta riippuen. Ja ”objektiivisesta totuudesta” riippumatta.
  (Samalla periaatteella toiseen lopputulos-suuntaan toimii kuivimmassa epistemologiassakin tunnustettu liioittelun merkityksellisyys: hukkumassa olevan uimarin kannattaa parantaa ”objektiivisia mahdollisuuksiaan” eli lietsoa itselleen uskon kautta voimia uida kohti rantaa, vaikka ”objektiiviset mahdollisuudet” olisivat vähäisiä. - Tahdonvoima ei vähene, jos ei usko sen vähenevän. Ks. lisää: Klikkaa http://tahdonvoima.com/ -sivun blogista mielestäni merkittävän filosofin Frank Martelan bloggaus Tahdonvoima? Se on asenteesta kiinni [12.9.2013] + keskustelu.)

* Metodologinen selviö: Tietenkin mekaanisia suhteita kuitenkin on etsittävä, jos uskoo, kuten uskon, em. kolmen tekijän jonkinlaisten (käytännössä: dynaamisten, vaihtelevaisten) suhteiden olevan jotenkin hyvin selvitettävissä.
  Alkaen siitä, että oletetaan em. kolmen tekijän olevan toisistaan niin riippumattomia, että yhtä elementtiä voi parametreiltään olennaisesti liikuttaa ja katsoa sitten vaikutuksia muihin elementteihin.
  Tuollainen on tietysti liian suurta yksinkertaistamista, mutta jotain tietoa se voi tuoda.

* Suorana vastauksena: Eivät meistä läheskään kaikki halua vähääkään suurinta osaa siitä, mihin kykenee, vaan ensisijaisesti sitä, mihin ei kykene.
  Eli on harhaanjohtavaa väittää, että haluaisimme sitä, mihin kykenemme. Ei voi yleistää.
  Kykenemme niin paljoon, ettemme edes melko yleisten linjojen osalta halua edes kokeilla kaikkea, mihin kykenemme. Ihmiskunta kokonaisuutena yksilöittensä valtavan määrän myötä tietenkin vähintään kokeilee kaikkea, mihin kykenee, ja paljon myös pitemmän aikaa haluaa, mutta käsittääkseni kirjoitit yksilötasolla.

* Jos näköala on se, että ITSE valitsee, suuntaa, muokkaa halujaan VAIN siinä valikoimassa, missä kyvyt ovat suhteellisen valmiina apuvälineinä, niin ilmeisestikin tällainen ihminen on väsynyt, turtunut, tms.

* Jos näköala on se, että TOISET vaikuttavat ainakin yleislinjojen tasolla tekevän kaiken, mihinkä ikinä pystyvät ja usein erityisen halukkaasti, se on tietysti huonoa, todennäköisesti ympäristön hallinnan halusta kumpuavaa todellisuudentajua, viestittäen ympäristön hallitsemattomuuden tuottamasta ärtyneisyydestä, epävarmuudesta, pelosta.
  Siten tuntevalla on tietysti taipumus käyttää mielivalta – kontrolli-akselia ajattelussaan ja toimintalinjassaan.

*** VERTAILUN VUOKSI: SYMMETRINEN MUOTOILU: Yliarvostamme sitä, mihin kykenemme – aliarvostamme sitä, mihin emme kykene.
* Kuitenkaan emme voi arvioida kunnolla sitä, mistä emme kunnolla tiedä. Ja tiedämmekö kunnolla siitä, mihin emme kykene (taidon filosofiaa)? - Vastauksen jätän avoimeksi.
* Kykyjensä yliarvostaminen voi olla a) rationaalista, b) tervettä. Koska ihmisen täytyy a) keskittyä saadakseen vähäisellä ajallaan jotain merkittävää…aikaiseksi ja koska b) hyvä itsetunto on monesti välttämätön myllertävässä maailmassa selviämiseen.



A. KOHTIEN 1-3 KÄSITTEISTÄ LÄHTÖKOHTINA

- Vähättely tai aliarvostaminen vaatii seurakseen pessimismin käsitteen ja vertailun yliarvostamiseen ja optimismiin.
  Lisäksi: Miksi itsensä aliarvostaminen olisi yleensä ihmisillä keskeistä?
  No, esimerkiksi älykkäät ihmiset aliarvioivat yleensä älykkyyttään, ja keskivertoa tyhmemmät ihmiset yliarvioivat älykkyyttään.)
  Silti kulttuurimme on niin suuresti kehityssuuntautumisen läpitunkemaa, ettei halu saavuttaa uusia kykenevyyksiä – taitoja, mahdollisuuksia ja onnistumisia yksittäisissä asioissa – ole pelkästään ulkoinen pakko. Väsyneelle ihmiselle todellisuus näyttäytyy rajoitteina, pakkoina ja välttämättömyyksinä.
  Kuluttajaihminen on tottunut siihen, että maailma toteutuu (lue: näyttäytyy hänelle) voimina ja virtoina, mitkä sekä antavat hänelle itsensä että oma-aloitteisesti, jopa tyrkyttävän perusteellisesti perustelevat suuren hyvyytensä (lue: tehokkuutensa, yleensä käyttökelpoisuutensa).
  Antautuessaan tämän kaupallistetun maailman (ja harvapa elämänalue ei ole kaupallistettu ainakin jossain mielessä) vietäväksi ihminen on antanut pois mahdollisuuksiaan mm. luovuuteen ja tullut niin sanoakseni tosiaan kuluttajaihmiseksi.
   Sellaiselle ihmiselle on luontevaa vähätellä sitä, mihin ei kykene. Poikkeuksena ovat tietysti vain sellaiset elämismaailmat, kuten koulu, joissa kykenemistä moniin asioihin, mihin yksilö ei ennalta kykene, voimakkaasti markkinoidaan.

- Olennaista on myös tutkia, millaiseen toimintaan kykenemättömyyden vähättely sitten suuntautuu.
  Sitä en usko, että vähättely olisi yhtä voimakasta jokaiseen kykenemättömyyden suuntaan.
  Tässä tulisi ottaa laajemminkin kohteiksi kuluttamisen ja tuottamisen toiminnot. Kuluttamisen ja tuottamisen käsitteitä voi koettaa laajentaa totutuista – mutta toisaalta ei kannata kuvitella, että niin saadaan haltuun kaikki ne ilmiöalueet, mille ne nimellisesti voidaan ulottaa.

- Halut ovat keskeinen osa subjektiivisuuden perustaa ja siksi sokaisevat helposti sekä haluajan että ulkopuolisen tarkkailijan. Halut kohdistuvat tulevaisuuteen sijoitettuihin mielentiloihin, asemiin, kykyihin, jne. Halut pyrkivät olemuksellistamaan itsensä – siis kunkin tyyppisen haluamisen – minäkuvaprosessoinnissa - samoin kuin haluamisen kohteen. Juuri tämä olemuksellistaminen on harhaa, koska halut eivät emootiotasolla kohdistu ainakaan yleensä kovin isoihin asioihin.
  Ajatellaanpa vaikkapa nerokkuutta. Moni sivistynyt aineellisen tasonsa turvannut ihminen haluaa olla mutta harva kykenee olemaan nerokas. Mutta noiden harvojenkin nerokkuus itse asiassa rakentuu suurimmaksi osaksi pitkäjänteiselle, systemaattiselle, oman sisäisen rytmin huomioivalle työnteolle – ja emotionaaliselta halun näkökannalta ”nerokkuus” on itse asiassa se epämääräisen kykyjoukon loisto eli huipputuloksellinen yhdessä toimivuus, mikä on kuvattavissa koko asiaan liittyvän työnteon ja elämänhistorian aallonharjana.
  Halut kohdistuvat emotionaalisella tasolla usein nimenomaan tuollaisiin ja vastaaviin aallonharjoihin – ja saavat mahdollisen kiihkeytensä juuri siitä sokeudesta, mikä syntyy kokonaisnäkökulman puuttumisesta.

(- Rakkaus on eri asia. Rakkaus on kokonaisvaltaisuutta ja kokonaisvaltaistamista, eheyttä ja puhtautta. Valokehotason asia eikä astraalitason asia, kuten halut. Rakkaus on energeettinen harmoninen resonanssi-ilmiö, jossa toisiaan rakastavien yksilöiden aurat vaihtavat erityisen paljon energiaa ja voimistuvat ja kasvavat toistensa läheisyydessä automaattisesti. Rakkautta ei voida kuvata minkäänlaisten halumekaniikkojen kautta.)

- Halujen sokeuttavaa subjektiivisuutta keinotekoisen olemuksellistamisen kautta toiseen potenssiin ovat arvovaltakuviot. Taloudelliset, ideologiset, ihmissuhteelliset ja moraaliset järjestykset saatetaan mukauttaa tai jopa kokonaan muokata arvovaltatyyppisestä näkökulmasta. Tämä tarkoittaa jonkinlaisen, ehkä yksinkertaisenkin haluideologian voimakasta vaikutusta. Siinä ideologiassa oma itse voi olla sijoitettuna melko absoluuttisesti kuvattavissa olevaan paikkaan. Arvovaltanäkökulma onkin dogmaattisuuden kanssa yksi psyykkisiä prosesseja hidastuttavia ja kitkauttavia tekijöitä. Halu sinänsä ei ole sellainen, mutta arvovalta- ja dogmaattisuuskuvioissa halusysteemit ovat tosiaan monikerroksellista olemuksellistamista toiseen potenssiin.

- Kyvyt. Kyvyillä rakennamme 3-ulotteisessa tilassa (no, kvanttitietokoneet ovat tällä vuosisadalla vielä todellisuutta), ajassa ja ideamaailmassa. Rakennamme tavaroita, palveluja, ideoita (kuten keksintöjä), projekteja, prosesseja, systeemejä ja energeettis-psykologis-sosiaalisia ilmiöitä kuten ihmissuhteita.

- Jos puhutaan kyvyistä, tulisi puhua myös taidoista. Tämä on sopimuskysymys. Filosofiassa vain puhutaan taidoista, ei kyvyistä.
  Kuitenkin esimerkiksi rahantekotaito on käytännössä hyvin suuri ja vaikeasti hahmotettavissa oleva kykyjen joukko, mistä hyvinkin taidokkaan yksilön ei tarvitse omata välttämättä montaakaan kykyä.
  Taidokkuuden selvittämisessä ei silti auta välttämättä edes jokaisen kyvyn luonteen ja tason selvittäminen, vaan on myös eliminoitava sattuman osuus.

- Halut ovat olemassa vain kun niillä on jokin kohde eli intentionaalisina. Halut ovat suhdeilmiö.

- Ihminen voi luoda edellytyksiä halujen syntymiselle, mutta virittäytyminen meditaatiossa, kanavoinnissa, yleensä henkisyyteen, mystisiin kokemuksiin, rakkauteen tms. on eri asia!
  Meditaatiota, rakkautta jne. ei voi haluta ja kun sellaista koetaan kaivattavan, niin kaivataan itse asiassa jotakin muuta kuin sitä itseään, esim. tasapainoisuutta, korkeaa itsetuntoa, onnellisuutta.
  Se, että kaipuu kiinnittyy itse kokonaisuuteen esineenä, on samanlaista eläimellistä vaistonvaraisuutta kuin karkin syömisen haluamisen kiinnittyminen houkuttelevaan karkkipaperiin, jonka sisällä karkki on.
  Tietysti silläkin on seurauksensa – voimakas rakkauden kaipuu ei suvaitse rinnallaan rakkauden kokonaistajunnallista ymmärtämistä ja siksi esineellistää rakkausilmiön ja sitä myötä se toteutuessaan sisältää yhä nopeammin ja voimakkaammin kiintymystä ja muita tekijöitä, jotka häivyttävät aidon rakkausilmiön.

- Halun, tahdon ja teknisen älyn yhteiskunnassamme rakkaus ymmärretään korkeimmillaankin usein vain tahdon asiaksi.
  Parempi vaikka niin kuin jääminen sen harhan valtaan, että rakkautta voi haluta. Yksioikoinen ”rakkauden tunteen rakastamisen” arvostelu kuitenkin kätkee sisälleen halun tehdä rakkaudesta esine, jolla on ajallista pituutta, eli projekti. Sen taas täytyy kätkeä sisälleen merkittävää omistushalua, muutoin en näiden projekti-ihmisten voimakasta kiihkoa ja yleistasoista, melko perustelemattoman projektimaisuuden korostamista ymmärrä.

- Halut ovat määrittelemättä käytettynä helposti holtiton käsiteryhmä jo siksi koska ne voivat kohdistua käytännöllisesti katsoen mihin vain.
  Halut voivat kohdistua vaikka itseensä, siis haluamisen tapaan. Esimerkiksi: ”haluan olla strategi(nen)”, mikä tarkoittaa minimissään esimerkiksi: ”operatiivinen tehokkuus ei koskaan korvaa strategisia virheitä - ja siksi esimerkiksi: puutteellinen menettely on aina osattava erottaa perustavaa laatua olevista virheistä”.

- Jonkin haluaminen voi olla monikerroksellista eli jonkin haluamisella voi olla syitä monella tasolla. Joka tasolla syyt voivat olla tiedostamattomia ja tiedostettuja.

- Jonkin haluamisen jopa koko syy voi olla yleistason motiivi tai alkusyy, sanotaan vaikkapa halunhalu, tietoisesti tai tiedostamatta.
  Yleissyy jollakulla vaikkapa kaikille hänen haluilleen voi olla vaikkapa yleisegoilu: erityisyyden kokemisen halu.
  Kuten joksikin tulemisen ja jotakin olemisen yleistarpeet.
  (Henkisyys on egoilun vastakohta.)
  Määrittyneempänä ovat siis kehittymisen tai pakenemisen yleistarpeet.
  (En tosin nyt ole varma, pitäisikö ”yleistarve”-ilmaukseni tilalle kehittää jotain muuta.)
  Alemmalla tasolla voidaan sitten ehkä erottaa tiedostamattomia syitä, mutta jos yksilön käytös on laumallista, oikea tarkastelunäkökulma on lauman taso. Ja on sitten ehkä kyseenalaista puhua haluista, koska ne näyttävät edellyttävän subjektia. Vaistonvarainen käyttäytyminen on samaa kuin eläimillä ja erotettava haluista, koska vaistonvaraisuus on niin syvästi alitajuntaista ja siihen sekoittuvat niin monet tekijät. Biologisesti aivojen vanhimmat kerrostumat. (Toisaalta en halua vähätellä tutkimustuloksia eräiden eläinten ihmisellisistä piirteistä.)

- Tarkastelunäkökulma on ihmisillä usein, kuten edellä kohdassa 1, haluamisen yleissyitä tai yleishaluja yksityiskohtaisemmalla tasolla.
  Siis on huomautettava, että jonkin haluamisen motiivi voi olla vaikkapa se, ettei muutakaan keinoa nähdä ammatillisen kehittymisen saavuttamiseksi tai että ammatillista kehittymistä ei sinänsä arvosteta, mutta kehittymättömyyden seurauksia pelätään.
  Haluun voi olla siis piilotettuna yleistarpeiden lisäksi pelko.

- Haluun voi olla piiloutunut myös väline- ja itseisarvostuksia.
  Shakinpeluutaidon käyttämisen halu voi sisältää shakinpeluun itseisarvostuksen. Sitä voi tietysti yrittää filosofisestikin selittää, mutta lähtisin ensisijaisesti selittämään psykologisesti. Itseisarvostuksen taustalla voi kuitenkin olla vaikka minkälaisia saavuttamisen ja pakenemisen tarpeita. Jo tämä MONINAISUUS vähentää huomion ”haluamme sitä mihin kykenemme…vähättelemme asioita joihin emme kykene” arvoa.
  Rahantekotaitoon voidaan liittää välinearvostusta.
  Jos joku olisi taitava tekemään rahaa, mutta maailma ei sitä arvostaisi eikä hän saisi sen avulla enempää maailmalta asioita kuin normaalillakaan työllä, niin ehkä hän ei arvostaisi myöskään rahantekotaitoaan niin paljon.
  Osittain tämä johtuisi tietysti siitä, että minäkuva on rahantekotaitoa arvostavalle ihmiselle yleensä tärkeä (onhan se jo yleisistä syistä melkein kaikille ihmisille tärkeä) ja olisi ainakin pitkällä tähtäimellä hankala motivoida itseään perustamaan minäkuvaansa pieneltäkään osalta sille, että omaa taidon, mistä ei ole mitään hyötyä ja mikä ei ole yhdenkään ympäristön tahon arvostama.



B. ”OBJEKTIIVINEN” RAKENTEITA ETSIVÄ IHMISTIETEELLINEN TARKASTELU

I ELEMENTTEJÄ JA PROSESSEJA (keskikokoisia käsitteitä)
- Kykyjen rakenne on hyvin mielenkiintoinen asia, mutta siitä moni ei kommunikoi mitään, vaan toisesta mielenkiintoisesta asiasta: halujen luonteesta.
  Näkökulma on kohdissa 1-3 kykyjen ja halujen suhde, mikä edellyttäisi kuitenkin tarpeiden käsittelyä (esim. tarvehierarkiat).
  Samalla myös joissakin kohdin karkeasti sanottuna tunne- ja järkimaailman erottelemista. Voi sanoa noin karkeasti, kun pysyy yleistasolla.
  Hyvä esimerkki: ”Ihmisen hädän kuunteleminen sielunhoidossa ja terapiassa kertoo, että monesti ihmisen opillisesti ja kognitiivisesti omaksuma jumalakuva on erilainen kuin hänen sisimmässään ja tunne-elämässään kokemansa Jumala.” (Paavo Kettunen: ”Pastoraalipsykologia ei ole dogmatiikkaa”, TA 2/2000, s. 135 – 139) 

- Urautuminen. Tavat. Tapojen vaihtelemattomuus. Luovat ihmiset saattavat tietoisesti vaihdella vaikka kättä, jolla avaavat ovia – stimuloidakseen luovuuttaan.

- Onko asioiden osaamisella mitään muotoiltavissa olevaa suhdetta niistä nauttimiseen?
  Olen avoin vastaukselle. Mutta 1. asteen muodollinen logiikka – todennäköisyyden lisääntyminen sille että muodostuu suoraan verrannollinen tai vastaava suhde - ei minulle riitä.

- Olisi varmaan hyvä etsiskellä, mitä Platon on kirjoittanut. Platonin teokset tulisi tietysti löytyä jokaisen sivistyneen ihmisen hyllystä (itse ostin loput osat eli II –VII viime vuonna kun Otava julkaisi pehmeäkantisen pokkaripainoksen). Tätä suositelmaani Platonin ymmärtämisestä nykypsykologian näkökulmasta et kuitenkaan varmaan tiedä: Tapio Nummenmaa: ”Ensimmäinen emootioteoria koskaan”, Psykologia 3/99 eli 34 (1999), 164 – 170.


II SYSTEEMITASO
- Halut, kyvyt, tarpeet jne. ovat psykologiaa – välineitä, joilla voi paljastaa mekaniikkoja. New Age-ajattelua niillä ei niissä kohdin voi ymmärtää, kun se on oikeaa. New Age-ajattelussa (esim. Gurdjieffin-Bennettin linja) on energeettiseen kokonaisvaltaistumiseen (kokonaisvaltaistamiseen) perustuvaa laatutaso-ajattelua perustelemassa kehittyneiden poikkeusyksilöiden epäonnistumisia sisältämätöntä menestyksellistä (omiin, ulkoa päin korkeilta näyttäviin päämääriin nähden) elämää.

- Halut, kyvyt, tarpeet jne. ovat suhteessa itseymmärrykseen, joka ei koskaan ole täydellinen (valaistuneita ei tarvitse nyt ottaa huomioon).

- Itseymmärrys on teknistä ja usein eksistentiaalisista syistä ja kulttuurin ohjaamana enemmän tai vähemmän yksilöllisesti laadullistettua. Systeemitasolla puhutaan jälkimmäisen asian myötä mm. identiteetistä ja yleisemmin elämän ja olemassaolon tarkoituksellisuuden hakemisesta.

- Identiteetti usein lisää subjektiivisuutta, toisin sanoen vähentää teknistä ja sitä myötä käytännössä objektiivisempaa itseymmärrystä.

- Identiteetti-käsitteestä suosittelen mm. kirjaa Stuart Hall: Identiteetti (suom. 1999), mikä on arvosteltu ehkä parhaiten Tuukka Tomperin toimesta Niin & Näin 4/99-lehdessä s. 72 – 74 otsikolla ”Identiteetti ja etnisyys”.

- Yhteen näkökulmaan pyrkivää perinteistä identiteettikäsitteen muodostamista voi tietysti kritisoida. Minä kuulun tässä kuitenkin traditionalisteihin.

- Minäkuva-käsite on laajempi, siitä voisin suositella laajaa omaa käsikirjoitustani, lähinnä syksyltä 1999, jos se olisi valmis.

- Systeemitasolla mm. minäkuvan suhteen olennainen ilmiö on yksilöön kohdistuva ”kulttuurinen paine” olla jotakin ja tulla joksikin, myös ilman konkreettisempia pakkoja. On AINA syytä selvittää, mikä on yksilön suhde joksikin tulemiseen ja jotakin olemiseen paitsi jossain tilanteessa niin myös YLEISELLÄ TASOLLA ennen kuin tehdään johtopäätöksiä halujen ja kykyjen suhteesta.

- Halujen luonnetta olisi syytä aluksi erikseen käsitellä identiteetti / minäkuva-näkökulmasta ja eksistentiaalisesta näkökulmasta (näihin näkökulmiin kuuluu tietysti em. kulttuurisen paineen näkökulma). Tajunnan hahmottamisessa on huomioitava myös tasapainoon pyrkivät tarvetyydytysmallit ja ennen kaikkea se, ettei tajunta ole kokonaan nykyajassa, vaan sillä on erilaisia tärkeysjärjestyksiä, koska sen toiminnot ovat kehittyneet eri aikakausina ihmiskunnan historiallisesti. 

- Se, ettei erotella tajunnan tasapainopyrkimystä, persoonan eksistentiaalisuutta ja siihen liittyen varsinkin yksilöllistä identiteetti / minäkuvanäkökulmaa, on populismin keskeisimpiä lähtökohtia.



C. RAKENTEISTAVA TARKASTELU (ihmistieteiden teoria ja filosofia)

I TEOREETTISEN FILOSOFIAN PIENKÄSITETASO
- Ennen kuin lähdetään haluamiisi ”herkullisiin” päätelmiin, olisi pystyttävä määrittelemään ja soveltamaan ainakin seuraavia käsitteitä (metanäkökulmia): intentionaalisuus ja rationaalisuus
- Intentionaalisuus ja rationaalisuus ovat kuin yleisvalaistusta. Niiden määrittelyn ja soveltamisenkin onnistuminen ei vielä välttämättä tuota tuloksia. On myös onnistuttava psykologisessa A-kohdan tarkastelussa. Näiden yhdistäminen voi tuottaa hyviä tuloksia.

II IHMISTIETEELLINEN ELEMENTTI- JA PROSESSITASO
- Rakenteistamisen prosessien paljastajat, esim. Giddens, Foucault. Lähtökohtana esim. valta-käsite. Jo pelkästään valta-käsitettä analysoimalla voidaan uskottavasti osoittaa yhteiskunnan ja ihmisen rakenteistuvuus.
- Rakenteistamisen prosessien inspiraattorit, esim. positiivinen ajattelu (ja siinä esim. Dyer, Saarinen ja Sarasvuo). Lähtökohtina esim. tunteiden luominen ja hyväksikäyttäminen.

III TIETEELLIS-FILOSOFINEN SYSTEEMITASO
- Vapauden filosofiassa ihmisen vapauden määritelmä, esim. valinnanvalinta.
  Siis pakko tutkia systeemi (tässä tapauksessa ihmistajunta) kokonaisuudessaan.
- Huomataan, miten systeemitaso muuttuu...
- Tuleeko tarve muuttaa myös metatason tarkastelunäkökulmia? Jopa niinkin laajojen käsitteiden ollessa kyseessä kuin minäkuva?

Uusia blogipäivityksiä...

...teen tämän kesän 2013 huikean elämänmuutokseni vuoksi vain satunnaisesti ja moniin eri paikkoihin...
  Aloitin äskettäin Newagesuomi -blogistani.

Self-Identity Ho'oponopono - Ei rajoja -kirjan kirja-arvio

Tahdotko luopua halustasi parantaa ketään, jos sinulla sellainen halu on?

  Tahdotko luopua suuntautumisestasi tai halustasi olla hyvin innostunut kaikista jumalallisuuden vaikutuksista silloin kun ne hienoiksi ymmärrät?

  Nuo ovat ehdottomia edellytyksiä, jotta Ei rajoja -kirjassa kuvattu - muun muassa parantava - menetelmä voi onnistua.

Olkoonkin, ettei siitä haittaa ole, jos innostut kyseisestä kirjasta ja sen menetelmästä. Itsekin innostuin suuresti niistä luettuani tuon kirjan ja vähän muuta vuonna 2012. - Ja voi olla niinkin, että ilman innostumista et ota kyseisen menetelmän oppimista ja toteuttamista vakavasti.

  Mutta useimmilla meistä ideologisoituminen ja muu egoilu tapahtuu kovin helposti, olipa opittu asia miten hieno hyvänsä... Ja sitten tulee vääränlainen, takertunut pitkäjänteisyys - tai lyhytjänteisyys, jonka myötä ei tule lainkaan sitä, millä on merkitystä: pitkäjänteisyyttä, pitkäkestoista motivaatiota, "egottomuutta" (mm. sitä, ettei käytetä menetelmää lohdun hakemiseen tai vain kun on itsellä vaikeita tunteita).

Hyvin suurta Luottamusta vaativa menetelmä on kyseessä.

  Ja kannatan ja hehkutan sitä, vaikka en ole sitä edes kunnolla kokeillut.

  Itse asiassa sen maksimaalinen, ennätysmäinen vastuu-käsitys on ollut kaikessa kiehtovuudessaankin jotain sellaista, johon en ole ollut vielä valmis.

Tämä postaukseni on muutenkin täydellisesti uskon asiaa eli yliälyköt ohittakaa. Tässä on kyse sieluna mutta maadoittuneena elämisestä. (Ei haaveilusta. Toki voi haaveilla, mutta vain tulokset innostavat...)

Ihaleakala ohjeistaa Vitalea näin täydellisen lujaa:

"Jumaluus ei ole mikään palvelija. Et sinä mitään Häneltä pyydä vaan puhdistat vain."

Kasvattava kiitollisuuselämä

Kohtalaisesti maallistettu ja noin kolmasosan pidennetty versioni 6,5-liuskaisesta Kiitollisuus - hyveistä nautinnollisin, nautinnoista hyveellisin -artikkelistani (Minä Olen 1/2004). Kirjoitin tämän vuoden 2007 syksyllä. Pientä kieliasun viimeistelyä 22.4.13.

Saate

Kasvattava kiitollisuuselämä on aivan oma ideani. Hedelmällinen ajatuskoe ainakin sille, joka kunnolla - myös meditatiivisesti - syventyy kiitollisuuden ideaan.

  Tai ainakaan en ole mistään läheskään vastaavaa ideaa löytänyt suomenkielisestä kirjallisuudesta ja netistä, jossa olen lueskellut lähinnä vain suomen ja englanninkielisiä tekstejä.

  Kyseessä on vuoden 2003 puolen vuoden ja noin sadan liuskan tutkimiseni tiivistys.

Alla oleva lopullinen, vuoden 2007 versio on varovaisempi kuin Minä Olen -lehden versio ideani tehon suhteen.

  Olin kyllä jo 2003 syksyllä Minä Olen -lehden artikkeliani kirjoittaessani jonkin verran epäileväinen. Ja toinkin artikkelissani ilmi varauksiani.

  Kiitollisuus on kyllä - ainakin jonkin verran tietoisen henkisen kasvun tahdon ihmiselle - tärkeä, hoitava ja muutoin rakentava ihanne. Eikä vaikeissakaan elämäntilanteissa useinkaan keinotekoinen ilmiö, joten sille voisi ajatella rakentuvan siihen panostaen enemmänkin... Onhan jokaisessa ihmisessä jotain hyvää... Ja tunnetusti itsensä rakastamiseen panostaminen on yleisesti ottaen - ainakin pitkällä tähtäimellä - ykkösratkaisu kaikkiin ongelmiin.

  Mutta onko sittenkään mieltä suositella kenellekään ideani mukaisesti kiitollisuuden ottamista pysyvästi oman henkisen elämän keskiöön? Voiko sellainen olla yleensä kenellekään ykkösratkaisu kaikkeen, edes siten viisaushakuisesti kuin artikkelissani esitän?

  Kiitollisuus on sydänenergiaa rajaavaa... Ja se hyvä, mitä kiitollisuudessa on, on juuri sen taustalla oleva sydänenergisyys.

  Toisin sanoen sisäisesti vapaa elämä on ihanteeni ja siinä mielestäni tunteet ilmenevät luontevasti vain kuin meren aallot. Kun ihminen aina ajoittain tulee eheämmäksi (tai siltä näyttää), niin hän kokee ajoittain kiitollisuutta. Mutta kiitollisuus ei ole automaattiratkaisu. Eikä itseään pidä suuresti mihinkään pakottaa...

  Todelliset muutokset tulevat todennäköisimmin pienin askelin...

Joka tapauksessa aiheeseen kannattaa syventyä.

  Monelle kiitollisuus on harvinainen keidas oravanpyörien maailmassa. Onnen ajan eräs resonanssimaailma. Jotain, josta haluaa vain nauttia.

  Pikaisesti ajatellen ihminen saattaa ajatella, että kiitollisuus on jotenkin jumalallisuuden spontaania ilmenemistä.

  Ja onhan niin, että Sydänkeskeiset ihmiset vaistoavat, että kiitollisuudessa on jotain parempaa ja syvällisempää kuin tavanomainen self help -liikkeen itsetunnon kohottelu. Siis positiivarius, maailman Kahtiajakaminen ja vain pintamuodoissaan vaihteleva yllytys "älä ole negatiivinen, vaan positiivinen". Sitä tavallista kriisitilanteisiin sopivaa psyykkausta itse asiassa myös moni "henkinen" opetus on.

  Helppoa on todennäköisesti ainakin huomata löytäneensä mielialan, joka kiinnittää mieltä suhteellisuudentajuisuuteen...

Tätäkään tekstiäni en siis nyt lähtenyt suuresti uudistamaan.

  Vaikka viime vuosien ajattelussani on tapahtunut eteenpäinmenoja etenkin rakkaus-käsitteen suhteen. Ja sen suhteen, milloin, missä ja miten sitä kannattaa lähestyä.
  Tässä artikkelissa käsittelen kuitenkin muun muassa rakkautta mielestäni huomattavasti korkeatasoisemmin kuin yleensä kulttuurissamme.

22.4.13

S. R. 

******

Kasvattava kiitollisuuselämä

Kiitollisuus on hyveistä miellyttävin ja nautinnoista hyveellisin, väittää ranskalainen filosofi André Comte-Sponville (1952 -). (Comte-Sponville (2001), 173) Hän kuvailee kiitollisuutta muun muassa nöyräksi iloksi. 

Uskontojen yhteisyyden syventäminen hengellisten johtajien tehtävänä

Tutkielma 15.3.04.

Yleisaiheenani tässä tutkielmassa on kristilliset kirkot, johtajuus ja maailmanrauha.
  Koska useimpien uskontojen yleisluonteen tietäen ei ole mieltä tavoitella uskontojen yhteisyyttä erillisenä maailmanrauhasta.
  Erityisesti näkökulmanani on uskontojen keskinäisen ymmärryksen, sovinnon, kaiken rauhanomaisen kohtaamisen ja yhteistyön ym. yhteisyyden edistäminen etenkin kristillisissä organisaatioissa.


Saate
Kirjoitin tämän tutkielmani suurimmaksi osaksi lokakuun lopussa 2002.
  Viimeistelin - lähinnä vain kieliasultaan - tämän 14.-18.4.13.
  (Syvempi uudistaminen olisikin ollut hyvin suuritöinen homma. - Lopputuloksesta olisi tullut hyvin toisenlainen. Mutta uskon, että tämäkin on hyvin ainutlaatuinen ja olisi hyvin monelle edelleen merkittävä...)
Kuulostiko aihemäärittelyni yllä muuten liian korkealta arvoihin ja päämääriin liittyen?
  No, uskon inhorealisteiksikin itsensä mieltävien voivan saavani tästä työstäni merkittäviä inspiraatioita.
  Toiseksi, kristityissä on paljon positiivisuutta muutoinkin kuin mustavalkoisesti ymmärtäviä.
  (Vrt. Barbara Fredricson: Positivity -kirja - ja positiivinen psykologia: http://positiivinenpsykologia.wordpress.com/2013/04/11/negatiivisuuden-hyvaksyminen/ )
  Kolmanneksi, Lähi-Idän tilanne on nyt 18.4.2013 mielestäni huolestuttavampi kuin koskaan elinaikanani.
  Inspiroiden kommunikoimaan. (Sen sijaan, että tämäkin työ olisi jäänyt pöytälaatikkooni.)
  Lähi-Idässähän kärjistymisten ytimessä on muun ohessa se, että eri uskontojen rinnakkaiselon tulisi sujua.
  Uskontoja, maailmanlaajuisesti merkittäviä luonnonvaramääriä, ihmisiä, köyhyyttä sekä suuria tulo- ja oikeusvaltiollisia eroavuuksia on Lähi-Idässä paljon ja tiheässä.
  Rauhanomaisen yhteisyyden mahdollisuuksia heikentää jatkuvasti se, että kaikki "maailmanhaltiavallat" (USA, Venäjä, Kiina...) ovat hyvin maallisin motiivein hallitsevien oligarkkien käsissä. Ja etenkin Yhdysvaltoja piinaa valtionvelka, joka "pakottaa" sen käyttämään kansainvälisen lain vastaisia tarkoituksia ja menetelmiä ympäri maailmaa niitä kohtaan, jotka eivät alistu sen intresseihin.

Tutkielmani on vanha, mutta näkökulmani ydinolemus tässä tutkielmassa on minulle edelleen mielenkiintoinen.
  Muun muassa siksi, että

  1) on edelleen Suomessa harvinaista lähestyä suvaitsevaisuuden kaltaisia aiheita tyyleilläni eli muutoin kuin yliälyllistäen ja/tai ylitunteellistaen;
  2) koetan aina ymmärtää johtajuutta syvällisesti ja onnistuin tässä tutkielmassa saavuttamaan joitain kestäviä ideoita.

Esimerkiksi tässä on yliälyllistämistä suvaitsevaisuudesta - mainitsen, koska tässä on harvinaisia, kiinnostaviakin oivalluksia sisältävä postaus: http://mikkoahola.puheenvuoro.uusisuomi.fi/131710-onko-suvaitsevaisuus-vain-teeskentelya-ja-nayttelemista . (Toki harvinaisia oivalluksiakin sisältävä postaus.)
  Kohdasta 2 taas mainitsen, että eräitä suosikkejani ovat Jim Collinsin kaikki suomennetut kirjat. Varsinkin uusin eli Tietoisesti paras (2011, suom. 2013).

Johtajuus-aihe on minua kiehtonut luovin ja henkisen kasvun näkökulmiin soveltavin tavoin 80-luvulta asti Ja 90-luvulta asti paljolti myös liiketaloudessa.
  Isojen kokonaisuuksien johtajuus on sitten toisaalta kiehtovampi, toisaalta latistavampi ajattelun aihe kompromisseihin ja vaikutusmahdollisuuksien laajuuteen liittyen.
  Suoraviivaisesti edeten toki kaikki olisi yksinkertaista.
  Kuten se, että uskonnot voisivat painottaa vegaaniutta.
  (Vrt. esim. Frank Mann: http://freefromharm.org/videos/educational-inspiring-talks/father-manns-journey-to-embracing-a-vegan-vision-of-christianity/ )
  Ja löytää yhteisyyttä toistensa kanssa muutoinkin eläinten oikeuksiin liittyen. - Varsinkin Suomessa, koska täällä on laajamittaisesti turkistarhausta ja laittomasti kohdeltujen teollisuuseläinten kuvaamisesta rangaistaan.
  Suuremmissa kuvioissa on valtauskontojen konservatismissakin usein kyse muun muassa denialismista (sokeasta kieltämiskeskeisyydestä). Oleellisesti samantyyppisesti kuin ääriliikkeissä.


18.4.13

S. R.
******

Kiitokset inspiroivasta kiinnostuksesta Iikalle, Sarille ja Jaakolle.

Sisällys
 

Päämääriäni ja aiheeni nykytilanteen kuvausta

Yksinkertaiset perusratkaisut ovat valttia  

Johtajuus, arvot ja päämäärät  

Johtajuuden laatu

Odotukset lähtökohtina

Tärkein aloitusnäkökulma johtajuusvision muodostamiseen

Irrallinen johtajuus-näkemyksen muodostaminen 

Hyvällä johtajalla on tunneälyä  

Uskonnollinen johtajuus ja tulosvastuu / laadun arviointi  

Yritän keskittyä siihen, miten ihmisiä johdetaan  

Uskonnollisen johtajuuden ajaton paikka ja päämäärien ihanneluonne  

Yhä uudelleen on kysyttävä: miten lähestyä johtajuutta  

Johtajuudessa on ratkaisevinta näkökulmien määrittäminen

Johtajuuden haasteiden tavallisimmat sumentumistavat

Johtajuuden hahmotelmia ja vastuullisuuden näkökulmaa

Lopuksi

Kirjallisuus

PÄÄMÄÄRIÄNI JA AIHEENI NYKYTILANTEEN KUVAUSTA

Miten tutkia uskonnon, rauhan ja johtajuuden suhteita, etenkin uskontojen välisen kohtaamisen, ymmärryksen, sovinnon ja kaiken rauhanomaisen yhteistyön edistämisen näkökulmasta?

  Tietenkin miltä tahansa osapuolelta sopii odottaa ainakin ajatuksellisesti merkittävää panosta tähän yhteisen hyvän etsimiseen. Mutta tässä kirjoituksessa pohdin aihettani etenkin kristillisten kirkkojen osalta, koska tunnen ne paremmin kuin muut uskonnolliset yhteisöt.

  Ainakin on torjuttava vastustajieni leimaväitteet, kuten se, että laajempi ekumenia tai jopa pienempikin uskontojen yhteisyys olisi välttämättä aina relativistista ja / tai pluralistista.

  Lähtökohdathan voivat olla monessa mielessä jopa tiukkoja ja silti lopputuloksena terveestä hengellisestä elämästä on avarakatseisuus ja Jumalan ilmentymisen näkeminen kaikissa uskonnoissa ja osin jopa ateistien elämässä. Ja kolmanneksi tietysti varovaisuus toisten uskonkokemusten ennakolta olettamisissa.

  On todella tyhmää uskonasioissa lähteä puhumaan toisten uskonkokemuksista – puhumattakaan niiden ryhmistä, jopa kokonaisista uskonnoista – ilman esimerkiksi omakohtaista melko vapaasti osallistuen tullutta kokemusta kyseisistä uskonnoista.

  On parasta vain kysyä yksinkertaisesti: Miten saavuttaa uskontojen yhteisyyttä?

  Kysehän on siitä, että oleellista ei ole nyt taistella älyllisten järjestelmien tasolla, vaan saada uutta tiedostamista ja uusia polkuja hengenelämään!

  En tarkoita sitä, että tulisi välttämättä joka tilanteessa pyrkiä uskontojen sisällölliseen tai jopa muodolliseen ykseyteen, vaan pienemmät päämäärät ovat valttia. Kun päämäärät ovat sopivan kokoisia, ihmisillä on motivaatiota niitä todella tavoitellakin. Suuntaankin tämän kirjoituksen todellisille uskontojen yhteisyyden työntekijöille – en taivaanrannan maalareille, joita on paljon enemmän.

  En myöskään tarkoita, että meidän tulisi ensisijaisesti pyrkiä älylliseen ykseyteen, kuten samaan teoreettiseen käsitykseen Jumalasta. Paljon oleellisempaa on pyrkiä luomaan tehokkaimpia käytäntöjä saavuttamaan Jumala–yhteys – tai miten kukin sitä nimittääkään. Ja jakamaan kyseistä tietotaitoa ja Olemisen resonanssia.

Rauhanrukoileminen ja kristillisyys - Osa oheismateriaaleistani alustamaani Näky ry:n Teemailtaan 19.4.01 (kaikkea tarkistamatta hieman uudistettu 12.4.13)

Huom. Jos sinulle ei sovi sana "Jumala" tässä kirjoituksessani, korvaa se jollain sinulle sopivalla sanalla. - Ei tällaisessa asiassa ole varaa jäädä sanoihin kiinni.

Ydinsanomani on se, että rauhanrukouksilla voi olla puheenaiheeksi asti merkittävää merkitystä vain, jos rauha on muutoinkin oleellista rukoilijain elämäntavassa korkeamoraalistenn rukousten ja Luottamuksen kautta.

  (Onko Luottamus sitten helposti vaarallisesti sokeaa? Siitä keskusteltiin Näky ry:ssä hyvin. Ja keskustelussa esittämäni näkemykseni tulen esittämään lähiaikoina tässä blogissa.)

Jumala on ykseys - kommentteja

Artikkelini. (Etsijä 4/2000 + hieman uudistettu 31.10.02)

Kai Alhanen ja Tuukka Perhoniemi kävivät ansiokkaasti haastattelemassa uskonnonfilosofian professori Heikki Kirjavaista (Etsijä 3/2000, s. 14 - 19). Inspiroiduin uskonnonfilosofisesti ja laajemminkin, koska mielestäni filosofia ei irrallisena vain itseensä ja arkikokemukseen tukeutuen useinkaan toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Kristillisen etsimisen lähtökohdista + Jälkisanat

Kolumnini Etsimisen lähtökohdista (Etsijä 4/2000)

Versio 2 (= hiukan uudistettu 31.1.01)

Mistä lähtökohdista kristityn etsijän olisi syytä aina rajautua, virittyä ja ponnistaa?

Vastuu, globaalisuus ja kristillisyys

Sitaatteja artikkelistani Vastuu-sanan aika. Vastuu globaalisuus ja kristillisyys (Etsijä 4/1999). 

Johdanto

Tässä tulee lähes koko artikkeli ja monestakin näkökulmasta parhaat palat. - Olen poistanut alkuperäisestä 10-20 % (7.4.13.)

  Lisäksi olen tehnyt neljä pikkulisäystä (5.8.99).

  Tietysti nyt tekisin tästä aiheesta aivan toisenlaisen artikkelin. Mutta on tässä monin paikoin vieläkin viehättäviä kohtia.

Artikkelini on noussut ensisijaisesti erikoisesta kehyksestä - eräästä kauan sitten loppuneesta, tietämistäni vapaamielisimmästä, filosofisuuttakin sisältäneestä kristillisestä keskustelupiiristä.

  (Sai osallistua mitä uskontoa tai muuta katsomusta sitten kannattikaan. Ja itse asiassa määrittelin itseni jossain vaiheessa vapaasti Kristuskeskeiseksi. - Sitä kristillisempää nimikettä en ole itsestäni koskaan käyttänyt.)

  Poisjättämäni pätkät liittyvät eniten kuvioihin, joista on hankala mitään merkittävää sanoa kun suuntaa tekstinsä samanaikaisesti monenlaisille kristityille. (Ääriryhmät poislaskien.) Ja ovat myös paikoin melko kaukana nykyisestä ajattelutavastani.

  Tarkoitan esimerkiksi rukoilemista ja halua tehdä (yksityisinkin) rukouksin makropolitiikkaa, mikä kuvio liittyy tietysti rukoilemisen käsitteeseen.

  Ja myös varsin haasteellisena pidän sitä, miten pitäisi käsitellä halua tai haluttomuutta kristillisyyden kautta (mutta yhtä hyvin myös: minkä tahansa kautta) olla ikään kuin koko maailmasta vastuussa... mikä tietysti liittyy siihen, mikä kaikki katsotaan yleissivistykseksi; miten joukkoinformaatiovälineiden informaatiotulvaan suhtaudutaan, jne.

Tein julkaisuni tarkoituksella ensisijaisesti selailuluontoiseksi.

  Sillä otteella toimien saatoin olla menemättä lehden linjaan nähden liian radikaaliksi (artikkelini oli jo osin käsittääkseni silloisen linjan ulkorajoilla) ja kuitenkin pysyä täysin sanojeni takana.

  Toivon, ettet luovuta, jos jossain vähän koet puuduttavuutta ja muuta ei-niin-kivaa, sillä artikkelissa on ainutlaatuisen kiehtoviakin kohtia mukana.

7.4.13

S. R.

******

" Hahmotellen haluaisin keskustella siitä, millainen on rukoilemisen, kristillisyyden ja varsinkin kristittyjen vastuullisuuden rooli maailmassa, joka on yhä enemmän kuin yksi laiva? Maailmassa, jossa - vaikka kaikki eivät sitä halua - ekumenia lisääntyy, myös uskontojen välinen ekumenia. Maailmassa, jossa uskontojen arvovaltaisten edustajien yhteistyö myös suoraan, tarkoitan ateistienkin ymmärtämällä tavalla suoraan, on turvallisuuspoliittisesti merkityksellistä, kuten Kosovon tapahtumien taustaneuvotteluista olemme saaneet tietää (Serbian ortodoksikirkon käännyttäminen Milosevicia vastaan). Itse asiassa, eheästi kysyen, yli "pitäisi"-täytymöjen, mitä kaikkea rikasta vastuullisuus voisi pienelle ihmiselle olla? Mitä vastuu on? (Tykkään filosofiasta.)

Planeetan tilasta ja ihmiskunnan henkisestä ja määrällisestä kasvusta johtuen ajatukset siitä, että voisi elää vaikuttamatta muihin, käyvät yhä vähemmiksi. Ajattelu siirtyy yhä enemmän maailmanlaajuiseen perspektiiviin.

  Uskontojen hengellisestä perinnöstä ponnistaa muun muassa globaalin eettisen vastuun hahmottamisen ja levittämisen maailmaneetos-prosessi. Siinä on sitä koko ajan yleistyvää oivallusta, että maailman väkiluvun lisääntymisestä huolimatta yksilöiden sisäiseen muutokseen on hyvin tärkeää keskittyä.

  Hans Küngin ja kumppaneiden Maailmaneetossäätiö toimii Saksassa. Lutherkin toimi, mutta nyt voin ilokseni todeta, että jako maalliseen ja hengelliseen katsotaan lievemmäksi. " (...) " [P]yhyydentunto [kun sen haavoittuvaisuus ja todellisuus ymmärretään] on nähdäkseni yhä enemmän toimimassa eräänä siltana uskovien välisessä yhteistyössä.

Nähdäkseni ehyt pyhyydentunto, sellainen mitä ei tarvitse salata, sellainen, minkä luota ei helposti suljettaisi muita lähimmäisiä pois, sellainen, minkä mieluusti soisi vain laajenevan eikä jäävän vaikkapa kirkkoihin, on valtava asia. (Niinpä jos ihmisiä tarvitsee luokitella tai erotella, esimerkiksi tässä ja suhtautumisessa oman kehittymisen mahdollisuuksiin voisi olla jotain paljon tärkeämpää kuin vaikkapa jopa eroissa uskontojen välillä.)

Ajattelun ja tunteiden perusluonne 9, Kirjallisuus ja Jälkihuomautus 6.4.13

9. LOPUKSI

(Tämä on 2013 maalis-huhtikuun vaihteessa eniten muokkaamani luku tästä tutkielmasta. Olen lisännyt tähän paljon sanoittaakseni tarkentaakseni tuntumiani ja tarkoituksiani vuosilta 2002-03.)

Kysymys: Miksi kirjoitin ajattelu ja tunteet -aihepiiristä näin teoreettisen artikkelin?

Vastaus 1

Mitä tähän tutkielmaan perehtyminen on ehkä sinulle opettanut?

  Tavallisia ihmisiä tällaiset tutkielmat eivät hetkauta.

  He ovat varanneet ajattelu- ja tunneprosesseilleen omat roolinsa ja muut merkityksensä, ehkä jotenkin paikkansakin. Ja ne ovat hyvin sitkeässä, vaikka he ehkä kovasti esittävätkin nykyhetkessä virtaavan keveästi eläviä.

  (Ihan sama juttu kuin se, miten romantikkonaisilla puheet ovat ainakin aluksi rajoittavuuden vastakohtia ja mitä korkeimpia, mutta oikeasti heillä on tiukat käsitykset siitä, millainen heidän kumppaninsa tulee olla. Ja että pari- tai irtosuhteen ja ystävyyssuhteiden välillä tulee olla hyvin suuri eroavuus tietyin tavoin.)

  Tavallisesti ihmiset eivät hae elämäänsä ja ajatteluunsa muutosta.

  Ihmiset hakevat elämyksiä. Varsinkin vahvistavia elämyksiä jo omaksumilleen ajatuksilleen sekä ajattelu- ja tunnetavoilleen. Arvostamatta totuutta sinänsä, koskaan saavuttamattomana päämääränä.

  Niinpä he lukevat tätäkin tekstiä katsoen siitä näkökulmasta, minkä elämyksen he tästä saavat, eli todennäköisesti ties mistä, totuuden kannalta toissijaisista seikoista.

  Todellisuudessa tässä kirjoituksessa on kuitenkin ilmeisesti ainutlaatuisinta ja kallisarvoisinta tietty ideani. Siis ideani siitä, että psyykkisesti ja filosofisesti ajattelu ja tunteet ovat tasavertaisia ja niillä on yhteinen perusta.

  Jos tuo ideani innostaa, se jo melko epämääräisestikin käsitettynä insiproinee terveitä ihmisiä suurempaan egosta irtipäästäneisyyteen, avoimuuteen ja tutkivaisuuteen kuin tavanomaisuus.

  Tavanomaisuus = tässä: se, ettei erityisemmin ajatella ja tiedosteta omien ajatusten ja tunteiden taustoja. Tai ajatellaan, että (rationaalinen) ajattelu on ensisijaista. Tai että tunteet (kokeminen) ovat ensisijaisia.

Ajattelun ja tunteiden perusluonne 8

 

8. TUNTEIDEN JA ASENTEIDEN MERKITYS

Ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä psykologiaa, vaan perustavasti erilaisia psykologian suuntauksia. (Edelleen voimassa oleva asiaintila, joka ei ehkä kaikille lukiopsykologian lukijoille ole selvää.)

Asiaintilan eräänä ilmennyksenä, psykologian maailma on käsitteiltään melkoinen viidakko.

  Jos ajatellaan vaikkapa tunteita ja asenteita, mielikuvat johdattavat meidät helposti aktiivisuuden maailmaan. Johonkin sellaiseen, missä tunteet ja asenteet ovat kapeita, (mm. aivoaaltoina ilmenevästä) tietoisuudentasosta erillisiä kohteita.

  Tähän tutkielmaan kuuluisikin, jos haluaisin tehdä tämän kunnolliseksi, ajattelun ja tunteiden muna-kana –luonteen pohtiminen. (Samantapainen kuvio kuin meditaation luonteen pohtimisessa.)

  En siksi harkinnutkaan tälle lyhyelle luvulle täydellistä otsikkoa.

  Ajattelen vain, että tunteet ja asenteet ovat houkuttelevin avaus, kun halutaan käsitellä dynaamisesti koko psyykkistä maailmaa. Siis ei koko psyykkistä maailmaa, vaan dynaamisesti sitä, mikä siinä on dynaamista: tunteiden ja asenteiden lisäksi mielialoja, tahtotiloja, arvoja, arvostuksia...

  Noista kaikista on tapana puhella kuin ne olisivat selviä asioita.

  Mutta moni niitä kunnolla tutkinut filosofi on todennut ne ongelmallisiksi käsitteiksi.

  Hieman niin kuin rakkaus-käsite. - Tiedämme sen epäselvyyden sen yleisimmissä, rajatuissakin, hahmotelmissa, mutta emme yleensä halua sitä sanoa ääneen.

Uudenlaisia näkökulmia voi saada, jos psyykkistä maailmaa hahmottaa esimerkiksi näin perusulottuvuuksin:

* Ajattelu; tunteet; ja asteikko (aina rajautuneesta) tahtotilasta (aina rajaamattomaan) antautumiseen sille-mikä-on (tai sille, mitä kulloinkin tiedostaa)

* Tasapaino; eheys; virtaavuus

* Rakenne; laadut; määrä

* Tuki; itselle ja maailmalle antava ylläpito- ja rakentamistoiminta; vastaanottaminen, tapahtuminen (persoonallinen prosessoituminen; transpersoonalliset tilat: kanavoiminen, kanavoituminen, yms.)

* Vakaus, resurssit ja maine (säteily) 

Ajattelun ja tunteiden perusluonne 7

7. AJATTELU JA SYSTEEMITEORIA 

Jos ajattelu suuntautuisi muuttumattomuuteen, ajattelua pitäisi kuvata vain tietovarastomallilla tms. Ajattelun ydinolemuksessa olisi oleellista tiedon varastointi ja kytkentä siihen, mutta ei tiedon käyttö muuhun kuin jo omatun tiedon tunnistamiseen/vahvistamiseen systeemin eli tajunnan ulkopuolella.

  Kuitenkaan emme ole tietokoneita, vaan lähtökohtamme on oppiminen, myös laadullisesti mullistava, parhaimpienkin neurotietokoneiden oppimiskyvyt ylittävä oppiminen.

  Ihminen syntyy melko avuttomana... Olemme sitä mitä olemme, koska olemme oppineet paljon jotain uutta. Lähtökohtamme on tuoreus.

  Tuntuisi siis oudolta, jos ihmisen tajunnan ajattelusta tehdään vakavissaan malleja, jotka voisivat yhtä hyvin käydä tavanomaisen koneen prosessien kuvauksiksi.

  Edes neurotietokone (neuraalitietokone) ei kykene luomaan niin suuresti laadultaan vanhasta poikkeavaa itselleen uutta tietoa kuin ihminen. 

Ajattelun ja tunteiden perusluonne 6

6. AJATTELUN PERUSLUONNE

Ajattelun ja havaitsemisen suhteen pohtimisessa tulisi ehdottomasti käsitellä J. J. Gibsonin erittäin kiinnostavaa havaitsemisteoriaa, jota muuten myös Neisser kannattaa aiemmin mainitsemassani kirjassaan Kognitio ja todellisuus. Gibsonin teoria on mielenkiintoisesti osittain vähintään lähellä filosofiaa. En ole kuitenkaan siihen riittävästi perehtynyt, joten etenemme nyt edelleen em. nuoli-paradoksia pohtien.

Mihin siis em. nuolen lennon havaitsemisen -ja yleensä havaitsemisen - onnistumisen (eli objektiivisuuden pinnan) logiikka perustuu?

  Erityisesti: Voiko em. kysymykseen vastaaminen paljastaa, millainen on ajattelun perusluonne? Ja jos voi, niin millainen se sitten on?

  Hahmotan tässä käsitystä ajattelusta tapahtumana.

  Nuolen lento voidaan tietysti fysikaalisesti ja matemaattisesti kuvata monellakin tavalla yhtäpitävästi ja noista näkökulmista aukottomasti. Mutta ajattelen objektin ja havaitsijan erottavasti niin, että sellainen on pohjimmiltaan pelkästään objektiivisen tutun aika-avaruus-maailmamme kuvausta. Nuoli ja sen liike toimii vain ikään kuin maailmamme ominaisuuksien havainnollistajana. Minkään fyysisen liikkeen kuvaus ei siis ole (edes tässä yleisimmässä näkökulmassamme) vielä läheskään samaa kuin ajatteluprosessien ydinolemuksen kuvaus.

  Ja vaikka olettaisimmekin, että elämme kaikki pitkälti harhassa, on mielekästä kuvitella, että on olemassa objektiivinen näkökulma aika-avaruuden ja sen tapahtumien hahmottamiseen. (Tarkasti ottaen mielestäni myös aika-avaruus on tapahtuma, mutta sen perusteleminen ei kuulu tähän kirjoitukseen.) Sitä voi kutsua vaikkapa transsendentaaliseksi näkökulmaksi.